METSÄTALOSSA
Astun mutkittelevaa metsätietä, jota reunustavat kanervat ja marjanvarret. Sitä leikkaavat syvät raiteet ja keskellä on polku, jonka valkoinen hiekka on kirjavana havunneuloista. Kuin jättiläissananjalat seisovat solakat männyt rivittäin molemmin puolin tietä. Niiden sileät, oksattomat rungot punertavat syyskuun auringon leppeässä paisteessa. Ilmassa tuntuu pihkan ja muurahaispesän tuoksua ja metsän aukeamissa survovat hyttyset.
Maaperä kumajaa askelen alla kuin kulkisi tie yli vanhojen hautaholvien. Kumisevaksi kankaaksi ne nimittävätkin tätä nummea.
Nyt laskeutuu tie tummaan kuusikkoon, josta tuulahtaa vastaan kosteampi, kellarituntuinen ilma. Tuossa on vasemmalla ikivanha tervahauta, jota ei enää miespolviin ole käytetty. Kertovat siihen aikoinaan miehen palaneen ja vanhat ihmiset ovat syysöinä kuulleet täältä valitusta ja avunhuutoja.
Tie luikertelee jälleen pitkin kuivaa nummea. Vasemmalla sukeltaa pihkaisten mäntyjen väliin polku, jota peittävät kävyt ia havuneulat ja joka vuosikausia näyttää olleen yksinomaan muurahaisten valtatienä.
Juuri tuon polun kohdalla ja juuri tällaisena syyspäivänä kuulin kerran, pikku poikasena äitini kanssa tätä samaa tietä kulkiessani, metsästä omituista ääntä. Se ynisi tasaisesti ja haikeasti kuin kapalolapsi tai kuin emästään eksynyt karitsa. Perillä, Aholan talossa, johon tämä tie päättyy, mainitsi äitini asiasta ja silloin kertoi Aholan vanha emäntä, että se vasemmalle haaraantuva polku johtaa suurelle kivelle ja että sen kiven halkeamaan on kerran mustalainen haudannut murhaamansa lapsen. Sen lapsen oli kuultu siellä silloin tällöin itkevän. Mikä kauhu pusertikaan sydäntäni tällä samalla kohtaa, palatessamme Aholasta, ja kuinka lujasti takerruinkaan äitini hameen liepeeseen, kulkiessamme tuon kammottavan polun ohitse.
Tie laskeutuu jälleen, metsä harvenee ja puiden lomitse siintää viljelyksiä. Vielä pieni mäennyppylä ja tie painuu hyvin hoidettujen peltojen keskelle. Taampana, loivalla kunnaalla, seisoo Aholan talo. Siinä ovat punaisiksi maalatut rakennukset yhtenä rykelmänä umpinaisen pihan ympärillä. Asuinrakennus seisoo korkeilla kivijaloilla, ja ystävällisesti katsovat sen valkopuitteiset ikkunat ympäristöön. Kaivonvintit ja myllynsiipi kuvastuvat siintävää taivasta vasten, ja siellä täällä rakennusten nurkilla kohoaa tuuhea pihlaja, jonka täyteläiset marjatertut hohtavat veripunaisina.
Pihasta kumahtelee koiranhaukunta kuin tynnyristä. Riihestä nousee savu ja vainiolla täytetään elokuormia. Kaikki nämä pellot ja niityt kuuluvat Aholaan ja samoin metsät, jotka hyvin hoidettuina ja tuuheina ympäröivät viljelyksiä joka puolelta.
Mikä pieni rauhan ruhtinaskunta keskellä sekasortoista maailmaa! Jos missä, niin täällä asuu kokonaisia ja terveitä ihmisiä. Ja sitä aholaiset varmasti ovatkin.
Kaikki näyttää täällä niin vanhalta ja vakiintuneelta ja kuitenkin se on vasta kahden miespolven työtä. Tuimasti täällä on kayty korven ja suon kimppuun. Mitä työn paljoutta todistaakaan esimerkiksi tuo lähes sadan metrin pituinen halkopino, joka rakennusten luota ulkonee kuin mikäkin linnanvalli! Se on kokonaan rakennettu pilkotuista suojuurikoista. Ja pinosta on tehty niin siisti ja suoraviivainen kuin olisi sitä kokoon pannessa käytetty viivotinta ja vatupassia.
Siitä on jo vuosia, kun viimeksi täällä kävin. Silloin oli siinä ihka samanlainen juunkkopino ja samoin varhaisimmillakin käynneilläni. Ja kuitenkin se uudistetaan joka talvi. Kuinka mones lieneekään jo tuo ja kuinka monta tynnyrinalaa vallotettua suota se merkinneenkään? Olin silloin, edellisellä käynnilläni, pyytämässä Aholan isäntää takaukseen. Se taisi olla toisena ylioppilaskesänäni. Muistan sen kohtauksen niin hyvin. Istuimme isännän kamarissa ja kolmantena oli isännän äiti, moniryppyinen, leveälonkkainen rotumuori. Tilanne oli piinallinen. Isäntä mietti ja hikosi, ja levotonna seurasi muori asian kehitystä. Hän jakoi osanottoaan sekä minulle että pojalleen — kuten sellaisen kaikesta huolehtivan isoäidin tuleekin.
— Miksikäkö minä aioin lukea?
Mutta minullahan ei ollut mitään virkauraa viitotettuna enkä siis tuollaiseen tiedusteluun voinut antaa mitään selvää vastausta. Se pani isännän yhä pahempaan pinteeseen. Polviensa nojaan kumartuneena hän mietti, hikoili ja punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta, turisevaa piippuaan, että minä pelkäsin joka hetki siitä pohjan puhkeavan.
— No annetaan olla, minä koetan muualta, — lopetin minä kiusallisen tilanteen ja lähdin.
Tietysti nyrpeillä mielin ja loukkaantuneena muka. Mutta nyt minua sitä muistellessani hävetti oma osuuteni. Miltä nyt olisikaan isännästä tuntunut mennä takaukseen sellaiselle maasta irtautuneelle hutilukselle, jolla ei ollut edessään mitään varmaa tulevaisuutta? Sehän olisi varmaankin tuntunut samalta kuin jos ehdointahdoin olisi vääntänyt rakennuksensa alta nurkkakiven irti. Sitten olisi saanut kulkea ainaisen levottomuuden vallassa ja viettää unettomia öitä, että milloin kaikki rupeaa vierimään ja vuosien rakennelma sortuu yhteen kasaan… Nyt minulla on toki toisenlainen ja paljon viattomampi asia. Siksi onkin niin keveätä nousta pihaan, jossa yhä kumahtelee pystykorvan haukunta.
Mutta lähelle tultuani lakkaa pystykorva ja tulee häntäänsä liehuttaen vastaani. Yhtä ystävällistä on vastaanotto väenkin puolelta. Istutaan peräkamarissa ja juodaan juustokahvia. Ja sitten valmistetaan ruokaa — sillä eihän täältä syömättä koskaan vierasta lasketa. Tuvan pesässä käristetään jotakin ja ovenraosta näen vanhimman tyttären kantavan viilihulikkaa — sellaista hiekalla valkoiseksi pestyä, katajavanteista… Tämä talo lieneekin ainoita pitäjässä, missä maitotavaroita käsitellään vanhalla tavalla.
Komea ilmestys on Aholan Maija-emäntä, kun hän talousaskareissaan liikkuu: leveä ja täyteläinen ja hartioilla häilähtelee kourantäyteinen vaalea letti.
— Kylläpäs teillä on säilynyt letti komeana.
— Mitäs tuosta, eihän se ole enää kuin tynkä entisestään, — sanoo emäntä vaatimattomasti. — Nuorempana se oli jotakin, kun se ylettyi minua kantapäihin.
Pojat ja tyttäret kerääntyvät kamariin vierasta tervehtimään. Toinen toisensa jälkeen niitä astuu esiin, pikku pojat kiepauttavat kättä antaessaan päätään niin että valkoinen tukka häilähtää otsalle, ja tyttöset, joilla on somat letintypykät niskassa, niiata hepsauttavat, niin että hameenhelma lattiaa koskettaa. Ne ovat niin toistensa näköisiä, sekä pojat että tyttäret, tanakkatekoisia, pyöreäkasvoisia, ja kaikilla on nenän juuressa kesakoita, kuten äidilläkin.
— On teillä tuota nuorta väkeä. Kuinka monta niitä kaikkiaan onkaan?
— Onhan niitä aina neljääntoista asti.
— Neljätoista! Ja kaikki elossa?
— Elossahan ne ovat toki säilyneet.
Tarkastelen ihmeissäni emäntää, joka on vielä niin nuorekkaan ja vehmaan näköinen. Ei jälkeäkään lapsenvuodekärsimyksistä ja unettomista öistä. Kasvoilla huomaa tuskin rypyn alkuakaan ja valkoisina hohtavat leveät hampaat, kun hän hymyilee.
Kamarin perällä on kehto. Se alkaa liikahdella ja äkkiä kapsahtaa sieltä istualleen lihava palleroinen, joka punottavin kasvoin ja silmät pyöreinä katsoo kamariin kerääntynyttä väkeä.
— No joko se äidin poju heräsi, — sanoo emäntä ja ottaa palleroisen syliinsä.
Hän paljastaa täyteläisen rintansa, poika takertuu siihen moiemmin kourin ja alkaa imeä, niin että luulee kuulevansa maidon suihkeen tiehyeissään.
— Siinäkö se on nuorin?
— Tämähän se on äidin nuorin, neljästoista joukossa.
— Ja oikein herrastekoa, — naurahtaa isäntä.
Minun kysyvän katseeni johdosta selittää emäntä:
— Isäntä tarkottaa sitä, että tämä on ainoa, jota varten haettiin kätilö. Toiset minä olen omin neuvoini synnyttänyt… isä mitä vähän on siinä sivussa autellut. Mutta tätä viimeistä kun minä olin raskaana, tuumasin kerran leikilläni, että mitähän jos tuota nyt kerran hakisi kätilön ja synnyttäisi herroiksi, kun muutenkin taitaa olla viimeinen tämä lapsi? Niin se isä sitten, kun aika tuli, lähti kätilöä hakemaan.
— Mutta eipä se apuun ehtinyt, — jatkoi isäntä. — Kun minä kätilön kanssa taloon pääsin, niin täällä oli jo poika tulla hurahtanut maailmaan samalla tavoin kuin toisetkin.
— Pestä ja kapaloida vain kätilö sai.
— Niin että sen verran enemmän siinä tuossa nuorimmassa on herruutta kuin toisissa.
Vanhin poika, tyyni ja vakava nuorukainen, on jo täysi mies. Hän on ollut kansanopistossa, — siinä Karhunmäen körttiopistossa, vaikka aholaiset eivät varsinaisesti heränneisiin kuulukaan. Vapaussodan puhjetessa lähtivät opiston oppilaat ja opettajat miehissä rintamalle. Monessa kuumassa taistelussa on Aholankin esikoinen ollut mukana.
— Sillä oli palatessaan senkin seitsemän kuulanreikää vaatteissaan, — selittää emäntä.
— Mutta mieheen ei sattunut?
— Ki naarmuakaan. Mitäs ne… punikit! Hän sanoo sen ilman ylimielisyyttä, vakavasti, tietoisena oman asiansa varmuudesta.
* * * * *
Palaan illan tullen samaa metsätietä. Noroista kohoaa usvaa, mutta nummella leyhähtää vastaan lämmin, pihkantuoksuinen ilma. Iltaruskon viimeinen punerrus viivähtää vielä mäntyjen latvoissa ja kumiseva kangas aivankuin soipi askelten alla.
Tunnen mielialani niin keveäksi ja laulavaksi. Ne ikävät ja mieltä synkentävät uutiset, joita sanomalehdet päivittäin tuovat sekasortoisesta maailmasta, ovat kuin tajunnastani pyyhkäistyt. Kähisköön ja kiemuroikoon bolshevismin käärme mitenkä hyvänsä ja uhkailkoon nouseva Venäjä niellä meidät jälleen kitaansa, me seisomme täällä lujalla graniittipohjallamme, tämä maa on meidän ja tulevaisuus on meidän — on kaikesta huolimatta.