SUNTIO AAHOLMA JÄRKYTTÄÄ AURINGON ARVOVALTAA
Omituisen kantavia ovat muistin ja mielikuvituksen lait. Tuolla tiellä kulki nyt esimerkiksi ohitseni tuntematon mies, joka kävellessään yski kuivasti ja hermoja karmivasti. Paikalla loihti se eteeni ilmielävänä erään edesmenneen lähimmäiseni. Samalla tunsin läheisyyttä jostakin rautaisesta, kylmästä, vääjäämättömästä ja ahdistavasta. Niin, tuntuipa suorastaan kuin olisi kylmä viima selkääni karsinut ja auringonvalo hetkeksi himmentynyt.
Kas tällaisen haahmon tuo tuntemattoman miehen yskiminen loihti eteeni:
Pitkä ja luiseva ukko, jonka harmaa tukka on körttiläistapaan keskeltä jaettu, laihat, sileäksi ajellut ja kellertävät kasvot, ja terävällä nenällä messinkisankaiset silmälasit, joiden ylitse puhuttelijaan tähtää kaksi vesiharmaata silmää kuin pari terävää jääpuikkoa. Ja haahmon muu asu: tummansinisestä kotikutosarasta tehty takki, jonka rintaliepeet ja kaulus ovat körttiiäiskuosia, samasta kankaasta housut, joiden lahkeet ovat pieksunvarsien päällä — seikka, jota haahmo käyttää kirkollisen arvonsa osotuksena, ja joka hänet ulkonaisesti erottaa muusta rahvaasta. Hän on nimittäin pitäjän suntio eli unilukkari, jonka vanha, suurelle pappissuvulle kuulunut nimi on vääntynyt muotoon Aaholma.
Suku on sammumassa, tai toisin sanoen painumassa takaisin siihen alkuasteeseen, josta kaikki sivistyselämän muodot hiljalleen lähtevät etääntymään. Pappi — lukkari — unilukkari — talonpoika. Niitä porrasaskelmia myöten on Aaholman suku laskeutunut lepoon ja Haahmo omalta kohdaltaan on siis ehtinyt jo viimeisen edelliselle askelmalle. Vielä harppaus ja vanhasta suvusta on vain kunnianarvoisa nimi jälellä, kunnes taas joku neljännen, viidennen polven jälkeläinen — Haahmosta lukien — mahdollisesti putkahtaa ylös ja, suvun tarpeeksi levättyä ja höystyttyä maan parmahilla, saa vanhan sukupuun uuteen kukkaan puhkeamaan.
Haahmo on jo vuosikymmenen, parikin, ollut poissa, mutta aina tuon tapaista yskimistä kuullessani palajaa hän ilmielävänä eteeni. Sillä hän yski aina, niin kesällä kuin talvellakin, läpi koko pitkän elämänsä. Ja se oli pelottavaa yskää, suorastaan tunnusmerkillistä, kuivan karmeaa ja raudan kylmää, niin että sitä kuullessaan tuli syrjässä seisovillekin vilu.
Hän esiintyy eteeni aina jossakin tilanteessa toimivana. Esimerkiksi jossakin sellaisessa kirkollisessa toimituksessa tai hartaustilaisuudessa, missä hän yksinään on joutunut edustamaan korkeinta kirkollista arvovaltaa. Juhlallisesti vetää hän silloin esille virsikirjansa, joka on pitkä ja kovapintainen kuin hän itsekin, ja jonka hakasten nip-nap-ääni muistuttaa hänen yskäänsä, sekä alottaa kireällä äänellä virren: "Jo heräjä, ristikunta, synnistä."
Tai näen hänen sakaristosta ilmestyvän kirkonkäytävälle, jota pitkin hän tuossa ainaisessa tummansinisessä sarkapuvussaan ja yskänsä saattamana astuu pitkänä ja luisevana, kädessään huikean pitkävartinen haavi. Tuntuu kuin hänen ilmestyessään kylmä viima kulkisi läpi kirkon, ja minun mielessäni vilahtelevat jalkapuut, pekka-taurut ja muut vehkeet, joiden myötävaikutuksella papisto aikoinaan ajoi sivistyksen alkeita Suomen kansaan. Niin, eikö se vihainen katse, minkä hän luo nukkuvaan sanankuulijaan ja se tyly töytäys, minkä hän haavillaan ikäänkuin vahingossa — sillä eihän suntion tehtäviin nyt enää kuulu nukkuvain herätteleminen — antaa unen raukaisemalle, eikö se selvästikin ole hänessä papillisten esi-isäin perintöä Kaarle yhdennentoista aikaisen puhdasoppisuuden päiviltä?
Mutta tavallisimmin näen hänet seuraavassa tilaisuudessa: tupa on täynnä kaikenikäistä kansaa. Pöydän takana seisoo itse rovasti ja käsittelee valtavia kirkonkirjoja. Kappalainen, lukkari, suntio ja muutamia kirkon kuudennusmiehiä istuu siellä ja täällä pöydän lähistöllä, kunkin edessä punottava ja hikoileva seurakunnan jäsen lukutaitoansa osottamassa. Harrasta luvun hörinää, jupinaa ja jamaamista kuuluu joka suunnalta. Haahmo istuu ja rykii sivupenkillä, lähellä pöydän alapäätä, ja lujasti pitelevät hänen luisevat sormensa pitkää katekismusta.
— Kuinka meidän tulee paastota ja ruumiillisesti itsemme vahvistaa?
Poika, joka seisoo hänen edessään, on tyrmistynyt jo pelkästään siitä tosiasiasta, että kova kohtalo saattoi hänet juuri suntion luetettavaksi. Hän ei kuolemakseenkaan saa kiinni kysytyn kappaleen alusta. Eikä suntio auta puolella sanallakaan, rykäsee vain väliin kuivasti ja tähtää silmälasiensa yli jääkylmän, vaativan katseen poloiseen. Mutta kun tämä kaamea äänettömyys venyy vissiin määräänsä, seuraa kaikista hirvein. Haahmon oikea käsi kohoaa luetettavan pään tasalle, kuhmuinen keskisormi paksuine, sinireunaisine kynsineen koukistuu peukaloa vasten — ja sitten: naks! Uhri on saanut keskelle otsaansa muikean luunapin.
Sen jälki kirvelee saajansa sielua viikkoja ja kuukausia. Niiden nimet, jotka lukukinkerillä ovat Aaholmaita saaneet luunapin, kulkevat suusta suuhun, ja poloiset asianomaiset tuntevat itsensä kuin poltinraudalla merkityiksi.
Tiedän kokemuksesta, miltä tuo luunappi tuntui otsassa ja kuinka järkyttävä sen sielullinen vaikutus oli. Sen saadessani kohosi suntio silmissäni sellaiseksi mahtajaksi, sellaiseksi järkkymättömäksi arvovallaksi, että hän pitkiksi aikoja varjosti minulta itsensä auringon ja sai minut pitämään sitä epäluotettavana taivaan kiertolaisena.
Tapaus oli seuraava.
Kirkollisen virkansa ohella harjotti Aaholma kellosepän ammattia. Viikot näperteli hän pienessä tuvassaan valmistellen seinäkelloja, joiden kaikki osat, yksinpä rattaiden hampaatkin, olivat koivupuusta. Yksiviisarisia ja yhdellä painolla käypiä ne olivat, mutta tarkkoja ja täsmällisiä kuin tekijänsäkin. Iäkkäinä ja mustuneina tapaa niitä vieläkin yhden ja toisen tuvan seinällä ja aikaa jakavat ne yhäkin yhtä täsmällisesti ja rauhallisesti kuin maailmassa ei sitten Aaholman päivien olisi mitään mullistuksia tapahtunutkaan.
Pujahdinpa nyt kerran parin muun poikanaperon seurassa suntion tupaan, jossa hän parhaillaan pani kokoon uutta kelloa. Minä olin sillä kertaa mahtavata miestä, sillä liivintaskuani pullisti vanhemman veljeni kello, jonka varkain olin ottanut matkaani, saadakseni rentoilla ikätovereilleni. Kellon oli päiväläis-Pekka justeerannut yhteen auringon kanssa.
Tietysti minä sisälle tultuamme otin ensi töikseni esille kelloni, rapsautin kannen auki ja vertailin sen ynnä seinällä kävelevän puukellon aikaa.
— Onpa viisi minuuttia jälessä tuo suntion kello, — iimotin lopuksi vertailuni.
Suntio nosti päänsä työstään ja silmälasiensa yli, jotka lepäsivät aina puolinenällä, tähtäsi hän minuun jäisen katseen. Minä hätkähdin ja kaduin heti sanojani. Mutta se oli jo myöhäistä.
— Mitä se poika sanoo?
En saanut sanaa suustani. Mutta toinen tovereistani ehätti kielimään.
— Se sanoo, että tuo teidän kellonne on viisi minuuttia jälessä.
— Häh, viisikö minuuttia jälessä? — ja suntio nousi tuoliltaan.
— Niin, kun meidän päiväläis-Pekka on justeerannut tämän minun kelloni auringon kanssa yhteen, — sammalsin minä ja suljin silmäni, odottaen luunappia otsaani.
Mutta sen aika ei ollut vielä tullut. Suntio otti minulta vain kellon, avasi kannen, tähysti siihen pitkän aikaa ja yhtä pitkän aikaa omaan kelloonsa. Me emme uskaltaneet hengittääkään, painostavaa hiljaisuutta häiritsi vain kellojen raksutus, joka väliin hukkui suntion karmeaan yskimiseen.
— Auringonko kanssa yhdessä? — kysyi hän ja alkoi tarkastaa sisusvärkkejä.
— Niin se päiväläis-Pekka sanoi.
Tunsin Pekasta saaneeni jonkunlaisen kilven, jonka suojassa visusti pysyttelin siltä varalta, ettei auringon arvovalta riittäisi.
Vihdoinkin napsautti hän molemmat kuoret kiinni ja antoi kellon minulle takaisin.
— Minun kelloni ovat siksi tarkkoja, että siinä täytyy auringon olla väärässä.
Samassa kohotti hän oikean kätensä otsani tasalle ja minä ummistin silmäni.
— Naks!
Kihelmöivin otsin hiivin minä ulos, toverit kintereilläni. Noloina ja äänettöminä astelimme suntion tuvalta johtavaa polkua.
— Mahtaakohan aurinkokin erehtyä? — arveli toinen tovereistani.
— Niinhän se suntio sanoi, — vastasi toinen. — Ja kyllä sen kellot kuuluvat olevan niin tarkkoja, etteivät ne erehdy sekuntiakaan.
Minä en voinut puhua mitään, sillä minun sisälläni oli tapahtunut järkyttävä vallankumous: itse taivaan loistava majesteetti oli syösty valtaistuimeltaan. Luunapin ja häpeän ohella tunsin sitä kohtaan halveksumisen sekaista sääliä. Se oli mielessäni himmennyt ja kutistunut, ja muuttunut loistavasta hallitsijasta epäluotettavaksi kulkuriksi.
Kesti aikaa, ennenkuin taivaan valtias tajunnassani vallotti takaisin entisen asemansa. Mutta vielä nytkin saattaa tapahtua, että auringonvalo silmissäni hetkeksi himmenee, kun joku kuivan karmealla yskällään loihtii eteeni suntio Aaholman jylhän haahmon.