JOONAS PASKI JA HÄNEN OSUUTENSA VENÄJÄN VALLANKUMOUKSEEN
Tuskinpa on maapallolla sitä kolkkaa, etäisintä ja suljetuintakaan, mihin suomalainen seikkailija ei olisi askeltensa jälkiä painanut. Uskon varmasti, että kummallakin maannavalla oli suomalainen vaeltaja ehtinyt käydä jo aikoja ennen kuin varsinaiset löytäjät sinne saapuivat. Mutta kun tuo suomalainen maailmankiertäjä on aina vaitelias ja vaatimaton luonne, joka ei itsestään pyri mitään numeroa tekemään, ei hänen navallakäyntinsäkään ole tullut maailman tietoon.
Kierrellessään beduinien parissa Arabian hiekkaerämaita luuli Yrjö August Wallin varmaankin olevansa ainoa suomalainen niillä main. Mutta kuinka hän ällistyikään, kun erään beduinijoukon päällikkö, joka juuri oli ryöstänyt Wallinin ja hänen seurueensa typötyhjäksi, selaillessaan Wallinin papereita viittasi hänet syrjään ja sanoi Yrjö Augustin omalla äidinkielellä:
— Mehän olemme vanhoja promotsionitovereita!
Niin, tuo Arabian erämaita kiertelevä rosvopäällikkö oli kuin olikin suomalainen, joka oli yhdessä Wallinin kanssa vihitty maisteriksi, ja joka monia vuosia sitten oli erään rettelön takia kadonnut jäljettömiin.
Yleisesti tunnettu lienee juttu eräästä kielitaiturista, joka esiintyi muutamassa Lontoon merimieskapakassa. Mies tuntui osaavan miltei kaikkia maailman kieliä, sillä puhuttelipa häntä kapakan kansainvälisistä vieraista kuka hyvänsä omalla kielellään, niin kaikille antoi hän vastauksen samalla kielellä. Hänen omaa äidinkieltään ja kansallisuuttaan arvailtiin turhaan. Vierasten joukossa oli suomalainenkin, joka omalla kielellään lopuksi virkkoi esiintyjälle:
— No suomea sinä et ainakaan osaa?
— Miks'en osaisi, kun olen Turusta kotoisinkin, — vastasi kieliniekka.
Jostakin olen lukenut kertomuksen suomalaisesta seikkailijasta, joka oli mukana yhdysvaltalaisten sotaretkellä Filippiinein saarille. Kun laivasto poikkesi eräälle saarelle hiiliä ottamaan, juotui suomalaisemme jonkun toisen sotilaan kanssa kantamaan laivaan koreja, jotka sisälsivät virvotusjuomia. Miehet puhuivat keskenään englantia. Sattuipa sitten suomalaisen toveri vahingossa pudottamaan korin laivasiltaan.
— Perkele! — murahti hän silloin äkäisesti ja tästä kansallisesta tunnussanasta huomasi suomalaisemme, ettei hän ollut ainoa rotunsa edustaja sotajoukossa.
Niin, sotaretkillä ovatkin suomalaiset aina olleet runsaasti edustettuina. Tuskin lienee maailmassa sitä sotaa käyty, jossa suomalaisia ei olisi ollut jommallakummalla, useimmiten molemmilla puolin. Tunnen suomalaisen, joka on ollut Kuban sodassa. Buurisodassa heitä oli runsaasti kummallakin puolen. Samoin Japanin sodassa molemmilla puolin. Maailmansodassa heitä oli, maamme kohtaloon niin suuresti vaikuttanutta jääkäripataljoonaa lukuunottamatta, kaikilla rintamilla ja kaikilla eri puolilla, yksinpä Mesopotamiassa ja Egyptissäkin.
Runsaimmin lienevät näiden vaeltaja- ja seikkailija-suomalaisten joukossa edustettuina pohjalaiset, varsinkin pohjoispohjalaiset.
Viimemainittuja oli Joonas Paskikin, johon tutustuin Pietarissa niinä myrskyisinä päivinä, jolloin tsaarivalta luhistui raunioiksi. Hän oli entinen suomalainen tarkka-ampuja — noita sitkeitä, kylmäverisiä ja treenattuja sotilaita, jotka olivat kuuluisia ampumataidostaan, ja jotka kesäisillä leirikokouksilla Krasnoje Selossa tappelivat veniläisten kanssa yksi kymmentä vastaan, jääden aina voittajina kentälle.
— Minä tunsin sotakomennon kuin viisi sormeani, — selitti Paski, joka oli aikoinaan palvellut torvensoittajana Oulun pataljoonassa, — mutta itse sota oli minulla vielä kokematta. Siksi pistikin päähäni, kun tämä maailmansota alkoi, lähteä vapaaehtoisena mukaan.
Venäjän armeijaan hän oli vapaaehtoisena liittynyt ja ollut yhtä menoa toista vuotta Galitzian rintamalla. Kertaakaan ei hän tuon ajan kuluessa ollut haavottunut eikä päivääkään lomalla ollut. Niin että kyllä hän nyt tunsi sotaelämänkin kuin viisi sormeaan.
Sotilaan ohella oli hänen olemuksessaan paljon myöskin merimiestä muistuttavaa. Ranteessa näkyvät tatueeraukset todistivat samaa. Ajan kotimaisen sotalaitoksemme lakkautuksesta maailmansodan puhkeamiseen olikin Paski pääasiallisesti kiikkunut aaltojen varassa, ehtien ristiin rastiin kyntää maapallon pinnan.
Suomen asemalla Pietarissa minä tähän Paski-nimeä kantavaan lähimmäiseeni tutustuin. Siellä, suomalaisen rautatieläisyhdistyksen talolla, me vankiloista vapautuneet suomalaiset olimme päivittäin koolla, odottaen jännityksellä, oliko hysteerinen Kerenski meidät sitova vai päästävä.
Me vapautetut poliittiset olimme jo itsessämme varsin kirjava joukko ja vielä kirjavammaksi tekivät sen ne enemmän tahi vähemmän hämäräperäiset kansalaisemme, joita päivittäin liittyi joukkoomme, saadakseen itselleen ilmaiset ateriat. Niinpä muutamanakin päivänä kiintyi huomioni rinnallani aterioivaan nuorukaiseen, jonka likainen puku ja vähä-älyiset kasvonpiirteet eivät omistajastaan juuri suosittelevasti todistaneet.
— Oletteko tekin vankilasta vapautettuja? — kysyin pojalta.
— Kyllä, — vastasi hän suu täynnä ruokaa.
— Missä vankilassa olette ollut?
— Shpalernajassa.
— Soo-o! Mutta… ette suinkaan te valtiollinen vanki ollut?
Poika ei näyttänyt oikein olevan selvillä käsitteestä "valtiollinen vanki". Hän lakkasi puremasta ja mietti. Sitten vastasi hän:
— Tuota… varkaudesta minä… ja alkoi jälleen purra.
Hevosvarkaudesta hän oli rajaseudulla joutunut kiinni. Samantapaisia ja vielä ikävämpiäkin henkilöitä ilmestyi päivittäin joukkoomme.
Eräänä toisena päivänä aamiaista syötäessä kuiskasi minulle joku, että pöydässä näkyy olevan muuan, jolla sivilimiehen takkia lukuunottamatta on venäläisen sotilaan asu. Äreänä käännyin osotettua miestä silmäilemään. Mutta siellä oli vastassani mitä rehellisin harmaa silmäpari ja avomieliset, mitä rauhallisimmat kasvot, sanalla sanoen: oikea suomalainen Matti. No, eihän siinä muu auttanut kuin laskea harjakset kiltisti alas ja ryhtyä ystävällisiin suhteihin Matin kanssa.
Kun hän syötyään alkoi pyynnöstäni kertoilla kokemuksistaan sotarintamalla, kertyi hänen ympärilleen piankin kokonainen liuta kuulijoita. Mutta Paski oli tottumaton kielenkäytäntoön, kertominen kävi hitaasti ja kangerrellen, ja lisäksi vaikeutti sitä mälli, jota hän yhtä mittaa siirteli poskesta toiseen. Kuulijat taasen olivat hermostunutta väkeä, jotka hevillä eivät voineet rauhottua yhteen kohti paremmin kuin Paskin mällikään. Hidas ja katkelmainen kertomus ei kyennyt heitä pitkäksi aikaa paikoilleen kahlehtimaan, vaan hajaantuivat he toinen sinne, toinen tänne, niin että minä ennen pitkää yksinäni muodostin Paskin kuulijakunnan.
Ihmetellen tarkastelin miestä, joka oli toista vuotta kestänyt kaikkia rintamaelämän vaivoja ja kauhuja, mutta joka ei näyttänyt vähimmässäkään määrin hermostuneelta tai rasittuneelta. Hän teki kaikessa niin rauhallisen ja ehyen vaikutuksen kuin tyynessä uiskenteleva jääkappale.
Eikö hän ollut siellä pitkällisen juoksuhautaelämän kurjuudessa ja ankarina talvikuukausina edes joskuskaan sairastunut?
— Eihän tuota sattunut, — arveli Paski. — Se on tämä minun sukuni aina ollut hyvin lujatekoista sorttia.
Mitäkö hän arveli vihollispuolesta, saksalaisista? No, kyllä ne sotaa osasivat käydä. Selvä kunnioitus saksalaisia kohtaan kajasti kaikista Paskin puheista.
— Kyllä sitä oli alussa tälläkin puolen vauhtia ja aivan yleinen oli armeijassa usko, että muutaman päivän perästä ollaan Berlinissä. Mutta sitten kun siellä nousi seinä eteen, niin jo täytyi pysähtyä… eikä ainoastaan pysähtyä, vaan lähteä kiireen vilkkaa takaisinpäin. Ja se olikin tuloa, eikä sitä juostu päivin ja kaksin, vaan monta päivää. Joo, kyllä niillä saksalaisilla näkyy olevan eri meininki… ja eri niillä ovat kaikki varustuksetkin.
Härmäläinen jääkäri, jonka huomattavimmiksi tuntomerkeiksi santarmit olivat papereihinsa merkinneet hänen ruumiissaan löytyvät lukuisat puukonarvet, on hetkeksi pysähtynyt Paskin juttelua kuuntelemaan. Hän tuntee myöskin juoksuhautaelämän, sillä hän on ehtinyt olla mukana Riian rintamalla, josta kotimaahan komennettuna on joutunut Shpalernajassa istumaan. Tietämättömäksi tekeytyen kyselee hän Paskilta, mimmoista siellä venäläisten juoksuhaudoissa oikein oli, ja osaamatta aavistaakaan, että puhuttelija on vastapuolen sotureita, ryhtyy Paski hitaalla perinpohjaisuudella tekemään selkoa venäläisestä juoksuhautaelämästä.
— Paljon on kehnompaa kuin meidän puolella, — huiskaa jääkäri minua kylkeen tönäisten.
— Kohiseehan ne, että siellä olisi suomalaisiakin saksalaisten joukossa, — arvelee hän sen jälkeen Paskille.
— Joo, kyllä siellä ryssän rintamallakin oli aivan yleisenä tietona, että saksalaisten puolella on suomalaisia, — vahvistaa Paski. — Ja kyllä kai se minullakin olisi matka tullut sinnepäin, jos silloin lähtiessäni olisin tiennyt, että sinne muitakin suomalaisia menee.
Rykmentti, johon Paski oli kuulunut, oli nyt ollut muutamia viikkoja Pietarissa lepäämässä. Se oli sama rykmentti, joka ensimäisenä meni vallankumouksen puolelle. Siten oli Paskikin joutunut olemaan mukana noissa suurissa tapauksissa. Passiivisena syrjästä katsojana hän pääasiallisesti oli esiintynyt. Oli hänellä sentään pieni aktiivinenkin osuutensa. Mutta kertokoon Paski itse.
— Viime sunnuntai-iltana sen alkoi jo huomata, että jotakin niillä on tekeillä. Meitä nukkui kasarmilla kokonainen komppania suuressa huoneessa ja kun tuli maatapanon aika, niin siitä ei tahtonut tulla mitään. Miehet kokoontuivat joukkoihin, juttelivat ja hosuivat. Minä kun en venäjää osaa paljon muuta kuin komentosanat, en saanut selvää, mitä niillä oikein on mielessä. Minä laittausinkin siinä makuulle ja annoin niiden hosua. Se on tuo ryssä soma kapine kaikissa hommissaan. Olkoon vaikka kuinka pikkuinen asia, niin siinä käy sen tuhannenmoinen pelehtiminen, turina ja hosuminen. Sellaista se oli kaiken iltaa aina puolelle yötä. Toiset niistä aina väliin laittausivat makuulle, mutta jo hetken päästä kimmahtivat kuin kerät ylös ja juoksivat toisten joukkoon hosumaan. Sen verran minä olin saavinani selvää niiden turinasta, että kun rykmentin piti huomenna mennä kirkkoon, niin ne aikoivat ottaa kiväärit mukaan. Annahan olla, mitä tuosta tulee, tuumin minä itsekseni, käänsin kylkeä ja nukuin.
— Aamulla kun silmäni avasin, olivat kaikki jo jalkeilla ja käynnissä taas sama tohina ja pelehtiminen. Sitten ne sieppasivat pyssynsä ja juoksivat pihalle. Meitä oli muutama mies jälellä ja joku tuli ovelle huutamaan, että tulla mukaan. Minä rupesin vetämään housuja jalkaani, mutta ennenkuin olin saanut muuta kuin toisen sääreni lahkeeseen, tulla pamahti akkunoista sisälle puolikymmentä kutia. Älkää joutavia siellä, kyllä täältä tullaan kun joudutaan, huusin minä niille ulos. No, kun minä olin saanut vaatteet kunnollisesti päälle ja saappaat jalkaan, otin minäkin pyssyni ja menin pihalle.
— Piha oli täynnä sotilaita ja kaikki huusivat ja hosuivat. Toisessa kerroksessa olevia aliupseerikoululaisia ne tuntuivat vaativan ulos samaan joukkoon. Kun niitä ei heti alkanut kuulua tuleviksi, ampuivat ne parikymmentä kutia yläkerran akkunoihin. Silloin tulivat aliupseerikokelaat heti alas. Sitten sitä piti lähteä ulos kaupungille. Mutta samalla ilmestyi portille muuan eversti. Se rupesi jotakin karjumaan, mutta monta sanaa se ei ennättänyt sanoa, kun pamahti laukaus ja ukko keijahti siihen portille. Päästä näkyi menneen läpi… huomasin sen, kun joukolla juostiin kadulle.
No niin, kirkkoon menosta ei ollut enää puhettakaan, vaan tuulena riennettiin kasarmista toiseen ja vaadittiin sotilaat mukaan. Ja kaikkialla ne tulivat, jollei hyvällä, niin pahalla. Siten kasvoi vallankumouksellinen sotilasjoukko kuin lumivyöry.
Ryhdyttiin jahtaamaan vihattuja ohranan miehiä. Ei silloin santarmin ja poliisin henki ollut korkeassa kurssissa. Voi niitä, jotka yksinään ulkona näyttäysivät! Henki pois ja ilman armoa. Mutta ohrana oli jo ajoissa varustautunut. Niillä oli ympäri kaupunkia oivallisia kuularuiskuasemia kirkontorneissa ja korkeiden kivitalojen vinteillä. Niistä saattoivat ne pitkän aikaa pitää yllä tuhoisata tulta, ilman että päästiin selville, mistä kuulia satoi.
Olipa nyt Paski muutaman sotilasjoukon matkassa joutunut eräälle pienelle torille. Lähellä piti olla sellainen ohranan miesten lymypaikka. Mutta missä? Siitä nyt kova huuto ja hosuminen.
Jopas viimein yksi joukosta keksii, että taampana joukko ohranan miehiä kiipeää erään korkean rakennuksen takaseinällä olevia palotikkaita. Kuin pesästään häädetty rottalauma ne kapusivat toinen toisensa kintereillä. Vintillä niillä tietysti oli kuularuisku ja jos ne sinne kunnialla pääsisivät, niin pian alkaisi sieltä rakeita sataa. Mitäpäs tuossa, alettiin ampua. Kymmeniä kiväärejä ojentui ohranan miehiin, laukaukset räiskyivät vasten kiviseinää ja yksi toisensa jälkeen vierähti ohranan miehistä alas. Lopulta oli niistä jälellä yksi ainoa. Mutta se jatkoi kuulasateesta huolimatta sisukkaasti kiipeämistään ja näytti kuin näyttikin saavuttavan määränpään.
Tämän sekasortoisen, kiväärejään räiskyttävän joukon keskellä seisoi Paski kivääriinsä nojaten ja mälliään pyöritellen. Kunnes — mutta kertokoon hän itse.
— Eihän siinä ampumisessa lopulta ollut mitään tolkkua. Se tuo ryssä kun pääsee oikein tuohtumaan, niin sillä ei ole hituistakaan mielenmalttia. Sellaiseen toimeen kuin tähtäämiseen siitä ei silloin ole ensinkään. Ojennettiin pyssy vain vähän sinnepäin ja siinä samassa jo laukaista hotastiin. Tietäähän sen, että osuminen on silloin aivan sattuman varassa. Päin seinää ne räiskyttivät niin että tiilet vain pölisivät, ja santarmi kiipesi vain yhä korkeammalle. Kun minä olin aikani sitä peliä katsonut, pisti minun jo vihaksi, minäkin nostin pyssyn poskelleni ja tähtäsin.
"Tähtäsin!" Heräsipä totisesti minussa elävä mielikuva suomalaisesta tarkka-ampujasta, joka nostaa pyssyn poskelleen, purasee mällinsä liikkumattomaksi toiseen poskeen ja tähtää, niin että pyssy todellakin tulee jyvälle. Ja kun hän on aikansa tähdännyt, niin —
— Kyllä se heti putosi.
Ilman pöyhkeilyä Paski sen sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli vain onnistuneen metsästäjän hyvin luonnollista itsetuntoa. Riista oli sattunut eteen, hän oli tähdännyt ja laukaissut — ja saalis oli pudonnut alas, kuten sen pitikin. Siinä kaikki.
Se oli Paskin aktiivinen osuus Venäjän vallankumoukseen. Kohta sen jälkeen hän oli vaihettanut sinellinsä siviilipalttooseen ja tullut Suomen asemalle, jossa hän oli kuullut olevan koolla muitakin kansalaisiaan.
— Loruksi se näkyy nyt menevän koko Venäjä, — sanoi hän. — Jollei se järjestys tässä maassa ollut kaksista ennnekään, niin nyt sitä ei ole ollenkaan. Niin että mitäpä täällä on minullakaan enää tekemistä. Ja onpa tuo jo muutenkin aika käydä taas kotipuolessa… äitimuoriakin katsomassa. Sieltäpä häntä sitte taas jonnekinpäin lähtenee.