VÄKEVÄ MIES
— Klink, klank! Klink, klank! Kuulen sen uneni läpi ja kun hetken kuluttua havahdun toukokuun aamun raikkaaseen valoon, kaikuu nyt selvästi vasaran iloinen helke taampana seisovasta pajasta.
Siinä on jotakin niin eloon herättävää ja työilon täyteistä tuossa pajavasaran helkkeessä. Sitä kuullessaan on mahdoton loikoilla ja vegeteerata. Tuntuu kuin jokainen solu rupeaisi elämään ja äänekkäästi kaipaamaan työnteon jännitystä, ponnistusta mitä hyvänsä, mikä vain saa aikaan jotakin uutta ja ennen olematonta.
Nyt vaikenee helke, mutta sen sijaan kuuluu selvästi palkeen huokuminen. Se on syvää ja tasaista kuin jättiläiskeuhkojen hengitys. Ja kun se sammuu, niin taas:
— Klink, klank! — iloisesti ja työhön kutsuvasti.
Kuinka virkistävästi tuo helke mahtoi vaikuttaa Lutheriinkin, joka lausui sitä kuullessaan, että seppä vasarallaan lyö lujemmin taivaan portille kuin munkki rukouksen höpinällään.
— Klink, klank! Työhön, työhön! Se saa mieleni tulvilleen lapsuuden aikaisia pajamuistoja tonttuineen ja palkeessa kyyröttävine muorineen.
Pukeutuessani koetan arvailla, kuka on taloon tullut sepäksi.
Jaakko-seppäkö, taitava pyssymestari ja intohimoinen metsänkävijä, vai
Veeliseppä, voittamaton viikatemestari? Kummankin jälleennäkeminen on
minulle oleva mieluisa kohtaus.
Pajan kattoluukku on auki ja ovi sepposen selällään, niin että auringonsäteet ulottavat kosketuksensa ahjoon ja pölyisiin palkeisiin. Alasimen ääressä seisoo kookas ja notkealiikkeinen mies ja heiluttaa isoavasaraa, pudottelee sitä hehkuvalle raudalle, niin että koko paja jymähtelee ja seinille ripustetut monenlaiset rautaesineet hyppivät samaan tahtiin.
Se on Veeli-seppä. Ihka samanlaisena ja juuri noin vasaraa heiluttavana olen nähnyt hänet jo varhaisimman lapsuuteni aikana. Kuinka moneen kertaan hän liekään siitä ajasta ehtinyt kiertää kaikki pitäjän talot? Sillä kesää ja talvea aamusta iltaan tekee hän yksinomaan sepäntyötä. lieneekö pitäjässä niitä kiesejä tai sitä kirkkorekeä, jota hän ei olisi raudoittanut ja niitettäneenkö näitä lakeuksia sellaisella viikatteella, jota hän ei olisi takonut? Eikä hän näytä vähääkään vanhentuneen sitten lapsuuden päivieni. Aina hyvällä tuulella ja myhäilevänä. Mutta pajahan onkin paikka, jossa ihmisen on mahdoton pysyä juonikkaana ja pahantuulisena. Hehkuva ahjo, huokuva palje ja helkkävä alasin, kaikki laulaa siellä samaa työiloa. Se on paikka, johon tuodaan kaikenlaista rampautunutta rojua, mutta josta kaikki lähtee uutena ja puhtaana. Joka hetki syntyy siellä jotakin uutta. Kuka sellaisessa paikassa voisi pahantuulensa säilyttää ja kuka sellaisessa paikassa ennen aikojaan vanhenisi?
— No päivää, vieläpä sitä kaimaakin näkee, — sanoo seppä ja ojentaa lujan, nokisen kouransa. — No nyt lietsomaan! Ei taida minun tarvita enää sinua sinne penkille nostaa?
Kaikki käy kuin parikymmentä vuotta sitten.
— No nyt lietsomaan! Nehän olivat aina sepän ensimäiset sanat, kun minä pikku poikasena aamuisin ilmestyin pajan kynnykselle. Ja sitten tarttui hän minua kainaloihin ja nosti palkeen viereen penkille, niin että minä hyvin ulotuin vivun varteen.
Vuoren jättiläisenä esiintyi seppä silloin silmissäni. Varsinkin syksyiltoina, kun ovesta ammotti pimeys kuin seinä, kun ahjo valaisi pajaa punertavalla hohteellaan ja kun seppä suurena ja nokisena, hikikarpalot ohimoillaan, takoi alasimen ääressä niin, että tuliset kipunat ja kähisevät kuonan pirstaleet sinkoilivat ympäri pajaa. Minä kyyristyin penkilläni niiltä suojaan ja tunsin rajatonta ihailua tuota väkevää miestä kohtaan.
Väkevä hän oli. Kuinka mieltä hiveleviä olivatkaan hänen kyläseikkailunsa, joita hän kertoili lepohetkinä piippua poltellessaan. Oikea Lemminkäinen hän oli nuorena miehenä ollut, tyttöjen suosikki ja poikain kateuden esine. Selkäsaunoja ne vierailla kylännurkilla hänelle aina olivat suunnitelleet, mutta ei niistä koskaan ollut mitään tullut. Kuinka se eräskin pieksiäisyritys nyt olikaan ollut? Sunnuntai-iltana oli seppä lähtenyt eräälle kaukaisemmalle kylännurkalle, johon häntä oli pyydetty sepäntöihin. Kylän pojilla oli vanhaa kaunaa häntä kohtaan, ne tiesivät hänen tulostaan ja olivat joukolla asettuneet kujalle odottamaan. Jokaisella oli aseenaan seipäät ja sen lisäksi pullotti kunkin taskussa suuri kivenmukura. Kahdenpuolen tietä ne seisoskelevat ja kyräävät. No, seppä lähenee huoletonna miessä ja viheltelee tapansa mukaan. Ensimäisen kohdalle tultuaan sanoo hän iloisesti päivää ja menee kättelemään. Samalla ottaa hän kiven pojan taskusta ja on ihmettelevinään, että mitä sinä tällä teet. Seppä unohuttaa kiven luonnollisesti omaan käteensä, jatkaa huoletonna miessä matkaansa poikajoukon halki ja viheltelee. Pojat luimistelevat, mutta kukaan ei uskalla ensimäisenä asettaan kohottaa. — — —
No niin, seppä työntää jäähtyneen raudan ahjoon ja minä tartun palkeen vipuun kuin vuosia ennen. Työn aikana ei pajassa puhella. Kun rauta on ahjossa, nojaa seppä toiseen jalkaansa, asettaa käsivarret ristiin rinnalleen, tuijottaa ahjoon ja hyräilee. Se on iäti sama, tuntematon sävel, jota hän hyräilee. Luultavasti hän on oppinut sen palkeilta, jotka huokuvat juuri samaan tahtiin.
Kun hän ryhtyy takomaan, on minulla aikaa silmäillä ympärilleni. Kuinka paljon tuttuja täällä onkaan ja kaikki ne tuntuvat nyökyttävän minulle tervetuloa — nuo monenmoiset pihdit, hakut ja reikäraudat seinällä, tuo iänikuinen vesiruuhi, johon seppä nosti minut kerran seisomaan, kun olin paljaan jalkani astunut tuliseen rautaan, ja entä nuo tervaiseen oveen tulisella raudalla painetut monilukuiset kuviot, nimikirjaimet ja puumerkit! Yksinpä vanhat, vuosien pölyyn peittyneet lapiorämät palkeen takana ja rosoiset kuonan järkäleet ahjon syrjällä rupeavat silmissäni elämään.
— Ja hei, entäs tämä!
Niin, loppujen lopuksi ovat silmäni pysähtyneet sepän piippuun ikkunalaudalla. Ihan totisesti sama kookas syöskumikoppa kuin ennenkin ja sama mesinkihela ympärillä kuin vuosia parisenkymmentä sitten. Se aivankuin hymyilee minulle. Ja aina ennenkin se hymyili, jopa niin houkuttelevasti, että minun varkain täytyi sivellä sen sileätä, kellanruskeaa poskea. Entä sen sisällys! Kun seppä kaivoi sen kouraansa, näytti se niin makealta, että sitäkin täytyi minun varkain hypistää ja pistää suuhuni — saadakseni sen tietysti seuraavassa hetkessä inhontuntein sylkeä suustani.
Mutta nytpä viskaa seppä jäähtyneen raudan kädestään ja tarttuukin piippuunsa. Annas olla, kuinka se käy? No, aivankuin ennenkin! Koppa vasempaan kouraan, juuri tuohon asentoon kuin aina ennenkin, ja oikeaan tupakkimassi, jonka nauhan päässä riippuu käyrä rassausrauta. Massin paikka on oikeassa housuntaskussa ja tuo rassi heiluu aina vapaana lonkalla. Nyt karistaa hän tuhkan kopansuulta lattialle ja alkaa sitten kaivaa pohjasakkaa kouraansa. Kämmenen kouruun ilmestyy musta ja kostea kasa, joka tuntuu ihan liikkuvan ja kuohuilevan, niin väkevää se on. Tyytyväisenä hämmentelee seppä sitä rassillaan, kokoaa sitten yhdeksi kukkuraksi ja tekee vikkelän keikaustempun. Muikea kasa on kadonnut hänen hammastensa taakse.
Juuri kun hän kielensä avulla sovittelee sitä poskeensa, pimenee oviaukko. Kynnykselle on ilmestynyt Roju-Heikki, mökkiläinen ja rahdinajaja tästä lähistöltä. Hän on tunnettu kiivaaksi sosialistiksi ja vaalien aikana kiertelee hän aina kyläagitaattorina. Kädessään hänellä on pari viikatekulua.
— Sopisikohan sepän ottaa nämä ja jossakin välissä kallita? — sanoo hän ja ojentaa viikatteitaan.
Vastahakoisesti ottaa seppä ne vastat? Katselee niitä joka puolelta ja viheltelee. Sitten viskaa hän ne yhtäkkiä kynnyksen yli pajan eteen niin että rämähtää.
— En minä viitsi köyhäin rojuja käsitellä! — sanoo hän, työntää raudan ahjoon, ristii kätensä rinnoille ja alkaa hyräillä.
Roju-Heikin naama sävähtää pahaksi.
— Vai ei kannata köyhäin työtä tehdä. Siinä taitaakin olla pomo!
Vaikka on itsekin köyhä kuin kirkonrotta!
Hän ottaa viikatteensa maasta ja lähtee.
— He, he! — myhähtelee seppä. — Oikeinpa se sanoi, että köyhä kuin kirkonrotta. Mutta minulta taisivatkin tulla sanat hiukan väärinkäsin suusta. Sillä enhän minä nyt toki tosissani köyhiä tarkottanut, vaan noita Remulan kävijöitä, susilisteja. Niitä minä en sitte kärsi!
Sepän kasvoille on äkkiä ilmestynyt tuima piirre, jota niillä harvoin näkee. Työväentalon hän on ristinyt Remulaksi ja kutsuu heikäläisiä Remulan kävijöiksi.
— Miksi tämä maailma sillä tulee, että yhtä menoa juonitellaan ja kinataan, tingitään työpäivää lyhemmäksi ja lyhemmäksi, samalla kuin palkkoja pitäisi ylentää? Työ se on, joka miehen miehenä pitää niin elämisen kuin arvonkin puolesta. Kun tehtäisiin työtä niinkuin ennen maailmassa, niin vähemmän joudettaisiin riitelemään ja juonittelemaan. Tuokin Roju-Heikki! Paremmin olisi silläkin asiat, kun tekisi työtä eikä pullikoitsisi. Ainakin pysyisi tyytyväisemmällä mielellä eikä näyttäisi aina siltä kuin olisi ongenkoukun niellyt.
Hän nostaa hehkuvan raudan alasimelle ja jymähyttelee vihaisesti niin, että pajan seinät tärisevät.
— Jos saisin jonkun niitä pääakutaattoreita tuohon vasarani alle, niin opettaisin sille vanhaa testamenttia. Senkin vietävän hulipuikkarit! Ruvetaanpas oikein asiasta tehden ja omaksi elinkeinokseen saarnaamaan vihaa ja eripuraisuutta! Ikäänkuin ihminen ei sitä taitoa osaisi ilman oppimestareita. Enkä minä ymmärrä, minkälaiseksi velliksi tämä maailma ja itse esivaltakin on mennyt, kun niiden liehtarien annetaan vapaana maita mantereita kiertää. Moosesta ne tarvitsisivat, peijoonit!
Aamuvarhaisesta iltahämäriin kaikuu pajasta iloinen helke. Pian on viikko ehtinyt lauantaihin ja seppä on saanut työnsä päätökseen.
Hän syö kamarissa lähtömurkinaansa ja sitten seuraa tilinteko.
— Mitäs se sepän saatava nyt sitten onkaan? — kysyy isäntä piironkiaan avaten.
— Se kuin ennenkin. Kyllähän te minun taksani jo tunnette.
Viisikymmentä penniä viikatteelta.
— Mutta eiköhän se ole liika vähän nykyään, kun kaikki on kallista ja yhä kallistuu? — arvelee isäntä. — Korottaneenhan nuo kuuluvat palkkojaan muutkin sepät.
— Korottakoot muut minkä korottavat, mutta minä pysyn omassa taksassani.
Isäntä miettii ja epäröi ja ojentaa sitten Veelille rahat, joita tämä alkaa laskea.
— Liika pois! — sanoo hän äkkiä ja ojentaa osan saamastaan takaisin isännälle. — Kuten sanottu, niin minä pysyn omassa taksassani, vaikka maailma päälaelleen kääntyisi. Sillä minä olen elänyt ja joukkoni tähän asti elättänyt, enkä vastakaan aio nälkään kuolla. Ja toiselta puolen minusta ei tulisi sen rikkaampaa, vaikka kymmenkertaiseksi taksani vänkäisin. Kyllä ne tätä maailmaa nyt rustailevat ja reistailevat, niin ettei täällä mikään saa enää vanhoilla juurillaan seisoa. Mutta sen minä sanon, että mullistukoon ja mällistyköön tämä maailma mille tällille hyvänsä, niin minun taksani ainakin pitää paikkansa. Ja nyt kotimökille eukon luo, saamaan pyhäksi puhdasta päälle.
Hän heittää hyvästi, ottaa käteensä oman tutun vasaransa, joka seuraa häntä aina kylän töihin ja jonka sileäksi kulunutta vartta hän on vuosikymmenet puristanut, sijottaa vasempaan kainaloonsa mytyn, joka sisältää emännältä saadut sepän antimet, juuston ja paksun leivän, ja lähtee vihellellen astumaan kohti kotiaan.
Vasaraa pitelevä oikea käsi heilui hänen käydessään kuten aina ennenkin. Väliin heilautti hän sitä rajummin kuin jotakin näkymätöntä uhaten. Se oli merkki siitä, että jokin väkevä ajatus oli syttynyt hänen päässään.
Minä seisoin portaalla ja katsoin hänen jälkeensä. Ja jälleen hän oli silmissäni vuoren jättiläinen. Oikea väkevä mies.