TOTINEN ISRAELIITTA
— Pojat, arvatkaapas, mikä sen nimi on? — kääntyi hulivilin näköinen nuorukainen, joka vaunussa istui lähinnä Justus Anttosta, toisten toveriensa puoleen.
— Kaiketi Aaprahami.
— Taikka Noak.
— Ei kun Justus.
— Ha, ha, ha! — remahti koko poikajoukko nauramaan. — Onpa sillä oikein vanhan testamentin aikuinen nimi!
— Vanhaa se on muutenkin tekoa.
— Ja lujaa.
— Niin että tarkenee siinä ryssä, kun Justuksen kanssa koittosille joutuu.
Justus Anttonen, villapuseroineen ja sarkatakkineen, hieman kuluneine naapukoineen, kinttaineen ja tervalta tuoksuvine lapikkaineen, veti päänsä hartiain väliin ja tuijotti itsepintaisesti ikkunasta ulos. Hänen luisevat, hieman kesakoiset kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä eivät ilmaisseet mitään. Sen vuoksi tyrehtyi toisten kiusanteko, he jättivät hänet rauhaan ja alkoivat naljailla muuten.
Anttosta lukuunottamatta he olivat keskenään tuttuja jo vanhastaan ja yhtenä joukkona he olivat Kemiin tulleet. Siellä he olivat matkailijakodissa ensi kerran nähneet Anttosen, joka oli omia aikojaan Kemiin saapunut. Ja kun he eilen illalla oppaan kintereillä hiipivät rantaan ja lähtivät jäätikön yli Haaparannalle taivaltamaan, oli Anttonenkin ilmestynyt heidän seuraansa. Tuo öinen jäätikkömatka vaivoineen ja vaaroineen oli vienyt kaiken heidän huomionsa, niin etteivät he olleet saaneet tilaisuutta tunnustella tuota outoa tulokasta. Oikea mies se tietysti oli, koska se kerran oli matkailijakodissa hyväksytty ja oppaan huostaan jätetty.
Nyt, kun edessä oli pitkä rautatiematka halki Ruotsin maan eikä tarvinnut enää mitään santarmiväijytyksiä pelätä, sopi käydä tuosta kesakkonaamaisesta yksineläjästä selvää ottamaan. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin, mikä vastustamattomasti herätti kiusanteon halua. Ja he yrittivät. Mutta siitä oli seurauksena, että he saivat tietää ainoastaan hänen nimensä ja kotipaikkansa; sitten vetäytyi hän niin visusti kuoreensa, että heidän väkisinkin täytyi jättää hänet omaan rauhaansa.
Tultiin Saksan mantereelle ja päädyttiin Lockstedtiin. Siellä oli suuret joukot jo ennemmin tulleita suomalaisia, joilla oli viheriät univormut, ja jotka olivat mahtavia opistaan ja kokemuksistaan. Niiden keskelle hupeni vastatullut joukko kuin pisara mereen. Vapaana kasvanut tukka leikattiin, päälle puettiin samanlainen nuttu kuin toisillakin ja jalkaan täytyi kiskoa oudonmalliset, kireät saappaat, jotka olivat raskaat niiden pohjiin isketyistä rautanauloista.
Anttonen joutui erilleen matkatovereistaan ja hänet osotettiin tupaan, jonka asujamina oli uppo-outoja viheriätakkeja. Suomalaisia ne kuitenkin olivat ja uteliaina ne kerääntyivät hänen ympärilleen Suomen uutisia kuulemaan. Mutta paljonkos Anttonen niitä tiesi ja jos tiesi, niin eipä siitä kertomisesta tullut juuri mitään, kieli kun hänellä nyt kerran oli tottumaton käymään — vai itsessään luonteessako lie vika ollut. No, nimensä hän kuitenkin ilmotti ja kotiseutunsa. Mutta sekös poikain naurunhermoja kutkutti.
— Justus Anttonen. Justus — Justus — Justus! Mistähän mies oli kaivanutkin sellaisen nimen? Ja ihanko se oli kirkonkirjoissa?
He tarkastelivat uutta tulokasta joka puolelta ja kiusanteon halu virisi kuin itsestään.
— Oliko hän lähtiessään tervannut naamataulunsa vai?
— Ehkä ne nuo pisamat olivatkin jälkiä viimekesäisestä lannanajosta?
Lopulta, kun kiusanteko yhä yltyi, kääntyi Anttonen tulevista huonetovereistaan pois ja lausahti jurosti:
— Mitä tuossa tyhjää… aikamiehet!
No, eihän sellaiselle "Justukselle" pitkän päälle mitään mahtanut.
Hänet täytyi jättää rauhaan.
Saksaan lähdöstään ja tuloseikkailuistaan jutellessaan tiedustivat toverit, tietysti vain pilanpäiten, mikä Anttosen oli saanut matkaan lähtemään ja jättämään kotituvan lämpimät.
— Lähdinpähän vain.
Sen tarkempaa selitystä ei Anttoselta saatu. Ja tuskinpa hän olisi kyennyt sanoin tulkitsemaankaan niitä tunteita, jotka hänet olivat sisä-Suomen syrjäisestä seudusta liikkeelle saaneet.
Hän oli pienen talon poika, isolukuisen sisarussarjan nuoremmasta päästä. Niin kotiväki kuin kyläläisetkin olivat tottuneet pitämään häntä hieman omituisena ja yksinkertaisena. Kotoa ei hän liikkunut juuri koskaan ja teki työtä ahkerasti. Lukemaan ja kirjottamaan oppiminen oli hänelle ollut ylen työlästä, mutta oppinut hän lopulta oli, jopa saanut katekismuksen lähtemättömästi päähänsä, minkä nojalla hän rippikoulusta oli suoriutunut kaikella kunnialla.
Maailmansodan sytyttyä oli nähty se ihme, että Justuksesta oli tullut ahkera sanomalehden lukija. Heti työstä tultuaan kaappasi hän sanomalehden käteensä, istui pöytään ja alkoi pää käsiin tuettuna itsekseen lukea. Sotatiedot kiinnittivät tavattomasti hänen mieltään. Muille ei hän niistä kuitenkaan koskaan puhunut eikä kukaan sen vuoksi tiennyt, missä määrin hän nautti saksalaisten voitoista — tai oikeammin sanoen venäläisten tappioista. Mahdoton hänen olisi ollut perustella tunteittensa suuntaa. Se oli hänelle äidinmaidossa periytynyt vuosisatojen takaa ja sellaisena se oli hänelle selviö, joka ei kaivannut mitään perusteluja.
Kun hän kerran sai kuulla hämäräperäisen huhun, että Suomesta menisi nuoria miehiä Saksan sotaväkeen, tuli hän omituisen rauhattomaksi. Yötä ja päivää pyörivät hänen ajatuksensa siinä asiassa, kunnes hän lopulta kaikessa hiljaisuudessa kääntyi kylänsä nuoren kansakoulunopettajan puoleen. Opettaja sattui tietämään asioista koko joukon enemmän ja niinpä toimitti hän Justuksen sellaisen miehen yhteyteen, joka lähetti miehiä Saksaan. Viikon päivät pohti Justus vielä asiaa, sitten otti hän matkarahat ja hävisi jäljettömiin.
Nyt oli hän siis yhtenä numerona kuuluisassa Saksan armeijassa ja sai aamusta iltaan päntätä päähänsä sotatemppuja. Työlästä se oli, miltei vielä työläämpää kuin katekismuksen oppiminen. Hikoillen ja punottaen ponnisti hän parhaansa, mutta siitä huolimatta sateli hänen päälleen ärhentelyjä ja kirouksia kuin rakeita. Luonnollisesti ristivät toverit hänet Sven Tuuvaksi ja kiusantekoa jatkettiin, milloin siihen vähänkin oli tilaisuutta.
— Mitä tuossa tyhjää… aikamiehet! — saattoi hän korkeintaan sanoa, kun kiusanteko meni kovin pitkälle, kääntyi pois ja vetäytyi erilleen.
Erillään ja yksikseen hän eleli tavallisestikin. Toisinaan näytti hän puhuvan itsekseen ja hänen muutoin niin juroilla kasvoillaan nähtiin usein omituinen hymy.
— Liekö tuo täysijärkinenkään, — arvelivat toverit.
Mutta tämän arvelun todisti Justus Anttonen perättömäksi, oppimalla lopulta perusteellisesti sotilaalle kuuluvat temput ja tehtävät. Ne olivat nyt hänen päässään ja ruumiissaan yhtä lujassa kuin katekismus. Hänestä tehtiin tämän jälkeen konekiväärimies ja käytyään läpi uuden, hikeä ja puristusta kysyvän kurssin, tuli hänestä nuhteetön konekiväärisotilas.
Vaikka hän ei ollutkaan valituksen sanaa kertaakaan suustaan laskenut, näytti hän tämän jälkeen suorastaan tyytyväiseltä. Konekivääriin, jonka kanssa hän oli saanut hikoilla, tuntui hän kiintyneen yhtä suuresti kuin siihen hevoseen, jolla hän kotona oli ajanut puita ja lantaa. Hän tunsi sen nyt kuin viisi sormeaan ja hän tuntui suhtautuvan siihen kuin elävään olentoon, jolle voi puhella. Sen pienempiä lukko-osia kantoi hän loma-aikoina mielellään taskussaan, otti ne yksin ollessaan esille, katseli ja siveli niitä, kasvoillaan tuo omituinen hymynsä.
Toverien puolelta nautti hän tämän jälkeen suurempaa arvonantoa.
Kiusanteot lakkasivat ja häneen suhtauduttiin suopean leikillisesti.
Sen avomielisemmäksi ei Anttonen siitä kuitenkaan muuttunut, vaan
erilleen vetäytyneenä eli omaa elämäänsä, kuten aina ennenkin.
Vaikka hänen sotilasuransa nyt olikin vähemmän ohdakkeinen, niin yksiä ja toisia kommelluksia niitä sattui vieläkin. Kerran tuli hän saksalaista upseeria vastaan, katsoi häntä silmiin ja hymyili omituista hymyään, mutta ei tehnyt merkkiäkään, mikä olisi vivahtanut kunniantekoon. Siitäkös upseeri myräkän nosti. Ärjyi ja tiuski. Mutta mitäpäs Anttonen hänen sanoistaan ymmärsi, katsoi vain kulmainsa alta ja kun upseerin puheesta ei sen parempaa tolkkua tullut, käänsi hänelle selkänsä ja lähti matkaansa jatkamaan.
Upseeri tuli perässä ja ihan säkenöi. Saatuaan käsiinsä suomalaisen upseerin oli hän uudelleen Anttosen kimpussa.
— Miksi et tehnyt kunniaa? — sai Anttonen nyt omalla kielellään kuulla.
Puhuteltu nieleskeli tyhjää ja murahti:
— Ei tullut tehdyksi.
— Ei tullut tehdyksi! Mutta etkö sinä tiedä, että upseereille on tehtävä kunniaa? Muutoin tulee rangaistus.
Anttonen ei puhunut mitään, kyräsi vain kulmainsa alta.
— Tee kunniaa ja pyydä anteeksi, niin pääset tällä kertaa sillä.
Taasen pari tyhjää nielausta ja sitten:
— Kun en kerran silloin tehnyt, niin en tee nytkään.
Suomalainen upseeri kohautti avuttomuutensa merkiksi olkapäitään ja sanoi jotakin saksalaiselle.
— Sinut ammutaan, ellet täytä velvollisuuttasi.'
— Vaikka tähän paikkaan… niin en tee!
— Tomppeli!
Paikalle oli kokoontunut toisiakin suomalaisia upseereja. Miehissä ryhtyivät he juttelemaan saksalaiselle.
— Se on yksinkertainen ja omituinen mies, jota yleensä ei voinut vakavasti ottaa… Suomalainen itsepäisyys oli siinä kehittynyt sairaloisuudeksi ja niin edespäin.
No, jos niin oli, niin pääsköön ankarimmasta rangaistuksesta, mutta arestia hänen ainakin tuli saada. Ja niin sai Justus Anttonen suoraapäätä marssia putkaan.
Kyllä hän oli oppinut kunnianteon niinkuin muutkin sotilaan temput eikä hänellä ollut mitään sen suorittasta vastaan, mutta se saksalainen upseeri oli nyt kerta saanut hänen luontonsa sellaiseen umpisolmuun, ettei siitä kunnianteosta olisi sillä kertaa tullut mitään, ei vaikka hänet olisi siihen paikkaan ammuttu, kuten hän sanoi. Umpisolmu aukeni kyllä omia aikojaan — ja olisi auennut ilman arestiakin — ja sitten kävi kaikki taas tavallista menoaan.
Lähdettiin lopulta Riian rintamalle ja siellä osotti Anttonen, että jos häneltä jotakin puuttui, niin ei ainakaan rohkeutta ja miehen mieltä. Öisissä taisteluissa näkivät toverit hänen silmissään oudon kiillon ja hänen järeä leukansa tärähteli mielenliikutuksesta ja taisteluinnosta.
Tuli vihdoinkin kauan kaivattu Suomeen lähdön päivä ja niin saapui Justus Anttonen viheriässä jääkäritakissa kotimaan mantereelle. Hänet määrättiin Karjalan rintamalle ja ehtimättä kotona pistäytyä riensi hän taistelutanterille.
Pelottomana ja taitavana konekiväärimiehenä otti hän osaa lukuisiin verisiin taisteuihin. Mutta vasta vapaussodan lopulla, kun punainen hirmu oli painunut viimeiseen suppiloonsa, Karjalan kannakselle, pääsi Justus Anttonen oikein omaa kutsumustansa täyttämään.
Oli riennetty voitosta voittoon ja kasvavalla vauhdilla pakeni vihollinen Pietaria kohti. Takaa ajavan joukon edessä oli suurempi rautatieasema, joka oli vallattava viholliselta. Luultiin sen tapahtuvan kädenkäänteessä, ja huolettomasti, tiheässä marssikolonnassa, eteni valkonauhainen vallottajajoukko leveätä tietä, jonka kummallakin puolen oli metsäiset harjut, ja joka edessäpäin teki äkkikäänteen oikealle, päätyen samassa puheenalaiselle asemalle ja sitä ympäröivään huvilakylään.
Yhtäkkiä, kun joukko oli noin puolen kilometrin päässä tien mutkasta, alkoi kummaltakin sivulta ja edestäpäin räiskyä kiväärituli, jota säesti konekiväärien papatus. Silmänräpäyksessä joutui valkoinen kolonna silmittömän epäjärjestyksen valtaan. Miehet heittäytyivät suinpäin ojiin, joissa heitä makasi sikin sokin ja toistensa päällä, kenenkään kykenemättä kivääriään käyttämään. Konekiväärit ja ammusvarastot jäivät tielle, kun hevoset kaatuivat vankkurien edestä. Kuulat vihelsivät ilmassa ja pieksivät maantietä.
— Kun saisi yhdenkään kuularuiskun tuolta tieltä, että panisi sen laulamaan niitä piruja vastaan!
Mutta kukapa lähti tielle? Sehän oli sama kuin varma kuolema. Ei auttanut muu kuin maata hievahtamatta ja purra hammasta.
— Hei, katsokaahan, pojat!
Kurkisteltiin varovasti ja nähtiin miehen, hartiat kyyryssä, loikkaavan tielle kohti konekiväärivankkureita. Kuka se hurjimus on? Katsokaahan vain, eikö se siinä tuokiossa kierähdä nurin!
— Jääkäri Anttonen se on. Katsokaa, nyt se kiskoo kuularuiskua perässään. Hurja mies! Kylmäverinen mies! Niin, ja oikea mies! Jääkäri!
Anttonen katosi ojan taa konekivääreineen. Pensaat kuuluivat ruskavan ja sitten sekaantui tuohon helvetinmusiikkiin uusi konekiväärin papatus. Vielä monias hetki ja vihollisen tuli tien oikealla puolen alkoi vaimenemistaan vaimeta, kunnes se sammui kokonaan.
Tuokion kuluttua alkoi tuo vapauttava papatus kuulua toiselta suunnalta. Seuraus: vihollistuli vasemmalla puolen heikkeni heikkenemistään ja sammui.
— Hurraa! Nyt pääsi taas hengittämään.
Nopeasti järjestyivät valkoiset ketjuihin ja alkoivat edetä asemaa kohti. Muuan joukkue oli päässyt jo aseman näkyviin. Sieltä tuiskusi kuulia vastaan. Maattiin pitkänään ketjussa ja ammuttiin, että kiväärit savusivat.
Edessä, aivan lähellä, papatti konekivääri. Se piti saada vaikenemaan ja sitä kohti suunnattiin kiivas tuli.
Papatus lakkasi ja joukkueen päällikkö oli muutamain miesten kera lähdössä valtaamaan konekivääriä. Mutta silloin pisti edessä olevien pensasten suojasta näkösälle Justus Anttosen pää. Hänen kesakoisilla kasvoillaan oli vihastunut ilme ja hänen leukansa tärähteli.
— Piruakos te siellä tyhjää luksutatte… aikamiehet! — huusi hän.
— Mitä, eikö siellä ole vihollisen konekivääri edessä?
— Vihollisen! Minähän siellä rukkini kanssa olin.
Anttonen lähti takaisin ja nolona alkoi ketju ryömiä samalle suunnalle. Todellakin, Anttonen siellä oli ypöyksin konekivääreineen, jonka hän oli pannut jälleen papattamaan asemaa kohti. Ketju makasi takana ja suuntasi kivääritulensa samaan paikkaan.
—- Mitä nyt? Anttosen rukkihan vaikeni. Saiko mies surmanluodin?
Ei, hengissä oli mies, mutta patruunat näkyivät loppuneen. Neuvottoman näköisenä ja korvallistaan kynsien kyyrötti hän suojuksen varjossa. — Mutta mitäs nyt!
Anttonen oli suinpäin lähtenyt syöksymään rautatien tavaramakasiinia kohti. Henkeä pidättäen ja kiväärinsä unohtaen seurasivat miehet hänen kulkuaan yli kentän, jota vihollisen kuulat pyyhkivät.
Perille pääsi kuin paasikin! Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä siellä makasiinissa oli? Ja eikö siellä saattanut joutua vihollisten kynsiin?
Kohta se nähtiin. Anttonen töytäsi takaisin omiansa kohti ja kumpikin kainalo hänellä oli täynnä — konekiväärin patruunavöitä. Hurraa, se oli käynyt verottamassa vihollisen ammusvarastoa!
Pian päästi hänen rukkinsa jälleen iloisen papatuksen. Mutta nyt alotti vihollinen oikealla olevista huviloista tuiman sivustatulen. Kävi liian kuumaksi. Ryömien ja hiipien täytyi ketjun vetäytyä turvallisempaan paikkaan. Anttosenkin rukki vaikeni ja hän itse seurasi ketjun mukana. Äkämystyneen näköisenä hiveli hän konekiväärin lukkoa, jonka hän oli irrottanut ja tuonut mukanaan. Yhtäkkiä hän suutahti ja kavahti pystyyn.
— En jukoliste jätäkään rukkiani! — äsähti hän ja syöksyi pensasten keskelle.
Hullu mies, nyt se varmasti meni surman suuhun!
Muutama jännittynyt hetki, pensaat alkoivat huojua ja Anttonen palasi, raahaten konekivääriä perässään. Hän oli avopäin, liekö sitten lakki ammuttu päästä. Moniaan hetken seisoi hän koneensa ääressä ikäänkuin neuvottomana, mihin nyt ryhtyä. Sitten tarttui hän jälleen konekiväärin korviin ja lähti oikealle.
Hänen nähtiin hiipivän huvilain keskellä pitkin lankkuaidan sivua. Sitten hävisi hän erään nurkan taa. Vielä joku tuokio ja siltä suunnalta alkoi kuulua tuttu papatus.
Huvilarakennuksista suunnattu sivustatuli vaikeni. Ketju eteni äskeisiin asemiinsa ja alkoi sydämen kyllyydestä ampua asemarakennusta. Pian se oli kypsä. Eräästä akkunasta liehutettiin valkoista lippua.
Kuinka, sehän oli Anttonen, joka hääräsi asemarakennuksessa ja heilutti kepin nenässä valkoista liinaa! Hän se oli vallannut rakennuksen ja tahtoi tehdä nyt tiettäväksi, että se kuului valkoista väriä tunnustaville.
Mutta se hänen lippunsa? Sehän oli miehen paita! Niin, kun ei parempaa siinä kiireessä saanut käsiinsä, oli Anttonen kuorassut paidan päältään. Ei hän silti itsekään aataminpuvussa ollut, vaan oli pujahtanut jälleen villapuseroonsa ja sarkatakkiinsa.
Kun valkoiset joka haaralta juoksujalkaa riensivät asemaa kohti, alkoi Pietarin suunnalta kuulua raskasta puhkumista. Sieltä läheni kaikessa komeudessaan punavandaalien panssarijuna, ruiskuttaen sivuilleen tulta ja kuolemaa. Voittohuudot vaikenivat ja kukin heittäysi lähimpään suojapaikkaan.
Asema, jonka räystäsakkunasta roikkui Anttosen paita, jäi typötyhjäksi.
Tuossa tuokiossa joutuisi se jälleen vihollisen huostaan.
Mutta oliko panssarijunassa sattunut jotakin häiriötä? Se vaikeni, alkoi tuhahdella äkäisesti ja työntyi sitten perä edellä sinne, josta oli tullutkin.
Kävi selville, että Anttonen rukkinsa kanssa oli jälleen ollut toimessa. Hän oli suunnannut tuhoisan pistetulen panssarijunan vaunuihin, saanut siellä aikaan pahan häiriön ja pakottanut koko otuksen pötkimään tiehensä.
Riennettiin uudelleen asemalle. Mutta vieläkään ei kaikki ollut ohi. Etemmäs radankäänteeseen oli oivallisesti sijotettu yksi vihollisen kanuunoista ja se toimi vielä. Se oli asetettu kaivokseen, josta sitä ladattaessa ei näkynyt ollenkaan. Mutta laukaistaessa kohosi se ylös kuin mikähän luolahirviö ja sylki asemaa vastaan tuhoa ja kuolemaa kylväviä kranaatteja.
Se täytyi vaientaa ja vallata. No, ei hätääkään, Anttosen oli nähty rakkineen kiiruhtavan sille suunnalle. Ja aivan oikein, hänen koneensa papatus kuultiin jo selvästi. Odotettiin henkeä pidättäen, luolahirviö ei kohottanut enää päätään. Hurraata huutaen riennettiin paikalle ja vallattiin tykki.
Nyt oli asema kokonaisuudessaan vallattu. Nahkansa säilyttäneet punaryssät pakenivat suinpäin Pietaria kohti. Reservi ajoi niitä takaa, mutta hyökkäysjoukko leiriytyi asemalle ja lähitaloihin.
Justus Anttonen oli päivän sankari, oli sitä moninkertaisesti.
Totisesti täytyi sitä miestä juhlia. Asemasaliin laitettiin
illallispöytä, jonka katteeksi haalittiin mitä parasta käsiin saatiin.
Ja löytyihän sitä yhtä ja toista runsaan sotasaaliinkin joukosta.
Konttorista saatiin nojatuoli, se sijoitettiin illallispöydän päähän ja Justus Anttonen pakotettiin siihen istumaan vastaanpanostaan huolimatta. Yksi jääkäritovereista ryhtyi pitämään hänelle puhetta. Mutta Anttosella oli kauhea nälkä, hän ei joutanut seuraamaan puhetta, vaan haukkasi suun täydeltä eteen asetettuja ruokia.
Puhe päättyi tietysti päivän sankarille kohotettuun huikeaan eläköönhuutoon. Sen jälkeen ehdotti puhuja, että Anttosta kannettaisiin tuolissaan ympäri salin. Hyvä, hyvä! Tukevat kädet tarttuivat nojatuoliin ja nostivat sen ilmaan.
Ällistyneenä kyyristyi Anttonen ja tarrasi lujasti käsipuihin. Hänen poskessaan pöngötti valtava suupala. Hätäisesti puri hän sen hienoksi, nieli alas ja murahti:
— Mitä tuossa tyhjää… aikamiehet!