PUNAKAARTIN PÄÄLLIKKÖ
Tyyni pakkasaamu. Aurinko tekee nousuaan ja nuoret, solakat petäjät tien kahden puolen hohtavat kullalta. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä.
Edelläni kapealla tiellä astelee pienenläntä mies, jonka hiukan lenkoja sääriä verhoavat tervanruskeat pieksunvarret ja jonka paittoonhihassa on valkoinen nauha. Päässä hänellä on korville vedetty kangaslakki ja olallaan kantaa hän kivääriä samaan tapaan kuin lapiota kannetaan. Hänellä on parrattomat, älykkäät kasvot, jotka, tiesi mistä syystä, tuovat vastustamattomasti mieleeni Topeliuksen kuvaaman korvattoman Hieronymus-munkin.
Kun tämä samainen mies paria kuukautta aikaisemmin ensi kerran ilmestyi suojeluskunnan harjoituspaikkaan, menivät kulmani hänet nähdessäni ryppyyn.
— Saisivat tuollaiset murhasta rangaistut sentään pysyä poissa meidän joukostanme, — kuiskasin eräälle ryhmäpäällikölle.
— Ketä täällä sellaisia on? — kysyi ryhmäpäällikkö ällistyneenä.
— No, tuo Siiran Juuso.
— hä?
— Mitä, onhan hän murhasta istunut Kakolassa.
— Kakolassa! Ei kuuna päivänä! Sillä on yhtä puhdas papinkirja kuin kellä hyvänsä meistä.
— No sepä nyt kumma. Itsehän se minulle kerran kertoi olleensa murhasta Kakolassa. Vieläpä jutteli tarkalleen senkin, miten se murha tapahtui.
Ryhmäpäällikkö purskahti nauramaan.
— Se on jutellut sen omasta päästään. Kyllä se lovehtia osaa.
Olin aivan ymmällä enkä tiennyt mitä uskoa. Minun täytyi tiedustaa asiaa toisiltakin, mutta kaikki purskahtivat nauramaan ja vakuuttivat, että ilman aikojaan se Juuso oli sellaista jutellut. Mutta minun oli vaikea sittekin uskoa, sillä niin elävästi oli Juuso eteeni maalannut tuon murhatapauksen.
Pari vuotta sitä ennen olin tavannut Juuson ensi kerran. Poikkesin hänen kotiinsa tietä kysymään ja Juuso oli pihalla kiviä hakkaamassa. Tiedustin, missä hän oli niin taitavaksi kivimieheksi oppinut.
— Kakolassa, — vastasi Juuso.
— Jahaa. Tuota… minkä takia te siellä?
— Tuli murha tehdyksi, — ja sitten kertoi Juuso yksityisseikkoja myöten, kuinka hänellä eräässä tanssitilaisuudessa kehittyi riita toisen pojan kanssa ja kuinka se lopulta päättyi siihen, että se toinen riitapuoli hänen kätensä kautta menetti henkensä. Kymmenen vuotta siitä oli tuomittu, mutta kahdeksalla hän oli päässyt.
Kaiken tuon oli Juuso kertonut totisin ilmein ja siitä lähtien oli hän mielikuvituksessani esiintynyt murhamiehenä. Mutta nyt vakuuttivat kaikki, ettei siinä ollut hiventäkään perää. Juuso oli nyt kertakaikkiaan sellainen, että hän saattoi kenelle hyvänsä syöttää pajunköyttä ja tehdä sen mitä totisimmalla naamalla.
Tarkastelin miestä ja hänen ovelia munkin kasvojaan salakähmää ja mielenkiintoni heräsi. Totisesti, olipa sillä mielikuvitusta! No, suojeluskuntaan hän liittyi, vaikka olikin jo perheellinen keski-iän mies, ja oli siitä lähtien sen innokkaimpia jäseniä. Ja kun sota puhkesi ja meitä pienoinen joukko marssi naapurikylään, missä jouduimme kahakkaan ryssien aseistaman hulinakaartin kanssa, oli Juuso mukana. Kun hän siellä esiintyi vanginvartiana, sai hänen mielikuvituksensa suuria aikaan. Naamallaan tuo ikitotinen ilme jutteli hän vangeille mitä pöyristyttävimpiä juttuja sodan kulusta ja ajoi heidän päänsä muurahaisia täyteen, niin että he tunnustivat kaiken, mitä tietää tahdottiin.
Sellainen mies oli tuo edelläni asteleva kivääriniekka.
Yösydännä me olimme kymmenmiehisen suojeluskuntalaisosaston kanssa tulleet tänne Tuulenperälle, pitäjän etäisimmälle ja omaperäisimmälle kulmakunnalle. Meidän piti panna täällä toimeen pieni suursiivous, sillä toinen toistaan hälyyttävämpi viesti oli täältä viikon kuluessa saapunut. Täällä oli muka oma punakaarti, jonka sanottiin syksystä pitäin harjotelleen. Kiväärejäkin niillä huhu tiesi olevan ja ryöstöillä olivat uhkailleet. Rauhalliset ihmiset olivat peloissaan ja pyysivät apua. Ja todistukseksi siitä, etteivät he turhia hälynneet, toimittivat he esikuntaan valokuvan, jossa osa Tuulenperän punakaartia nähtiin ampuma-asennossa.
No, tämähän oli jo oikein kouraantuntuva todistus. Parasta lähteä hieman puhdistusta tekemään, sillä eipä tiennyt, mitä ne hurjurit siellä metsien ja louhikkojen keskellä suunnittelivat, ne kun tuulenperäläiset muutenkin olivat sellaista yksipäistä väkeä. Aina ne saapuivat kuntakokouksiinkin joukolla vastaan panemaan ja kun kruununmiehet menivät sinne viinanpolttoja, hirventappojuttuja tai metsänvarkauksia tutkimaan, saivat he aina palata tyhjin toimin. Silloin olivat tuulenperäläiset kaikki yhtäällepäin kuin sian jalat.
Mutta nyt ne pannaan pihtiin ja opetetaan esivaltaa kunnioittamaan. Ja ennenkaikkea: selkäpuoli täytyy turvata kaikilta kapinavehkeiltä.
Ylösnousun aikana me olimme saapuneet ensimäisiin taloihin ja yllättäneet muutamia päämiehiä aamupannun äärestä. Syytettyjä ja muuten epäiltyjä oli jo melkoinen joukko koottuna perukan suurimpaan taloon. Heitä olivat suojeluskuntalaiset jääneet vartioimaan, mutta minä ja Juuso olimme nyt tavottanassa itse Muukan Mattia, miestä, joka täällä oli kaiken sieluna ja joka oli esiintynyt punakaartin ylipäällikkönä.
En ollut koskaan Muukan Mattia nähnyt. Mutta puhuttavan olin kuullut sitä enemmän. Hirvien salametsästäjä, rettelöitsijä ja kiukkuinen sosialisti. Ja nyt ennenkaikkea tihutöitä suunnittelevan punakaartin päällikkö! Minuun oli jo syöpynyt varma mielikuva pahankiskoisesta ja rumasta miehestä.
Nyt me siis Juuson kanssa olimme matkalla häntä pyydystämään. Tiesivät hänen eräiden muiden perukan punaisimpien kanssa olevan tervanpoltossa täällä metsässä. Olimme Tuulenperältä ajaneet ainakin penikulman, niin että nyt me jo olimme ihan maailman laidassa, sivistyneen yhteiskunnan äärimmäisillä rajamailla. Loppumattomia saloja ja louhuisia kallioita. Todellakin sovelias ympärist tuollaiselle ryöväripäällikölle.
Hevosen olemme jättäneet erääseen torppaan ja astelemme nyt peräkkäin kohti tervahyttiä, jonne louhikoiden välitse kiemurtelee kapea tie. Tuo Juuso se tuntee tiet ja paikat, sillä tuskin on pitäjässä sitä salon sopukkaa, missä hän metsäretkillään ei olisi kierrellyt.
— Tuskin olette tätä tietä ennen kulkenut? — kysäsen.
— Olenpa kuin olenkin. Toissa syksynä opastin täällä poliisia, kun hän etsi viinatehdasta.
— No löysittekö?
— Eipä tuo löytynyt, vaikka minä kuletin niin lähitse tehdasta, että sikunan haju nenään pisti.
— Te siis tiesitte tehtaan?
— Tiesin.
— Vaan ette sanonut poliisille?
— Mitäs minä hänelle sanomaan, kun ei pöljäke siitä hajusta kerran hoksannut. Vaikka kuletin tuulen alapuolelta ihan lähitse sivu.
Edessämme kohoaa metsän keskeltä musta savupatsas.
— Tuolla taitaa olla se tervahytti?
— Siellä se on.
Jännitys kohoaa ja me astelemme ääneti edelleen.
— Mahtaakohan niillä olla täällä matkassaan kiväärejä?
— Saattaisipa olla.
Aika veijari tuo Juuso! Nytkin minun on aivan mahdoton tietää, sanoiko se tuon tosissaan vai ilman aikojaanko minua pelotellakseen. Oli miten oli, mielikuvituksessani näen jo vihaisten silmien kiiluvan hytin seinähirsien raoista ja kiväärinpiippujen ojentuvan meitä kohti.
Ei, tässä on parasta olla varuillaan. Varovasti, ettei Juuso sitä huomaisi, ryhdyn irrottamaan mauserpistoolia kotelostaan, Mutta juuri kun olen sen ulos saamaisillani, kalahtaa piipunnokka kotelon reunaan. Juuso kääntää päätään ja hänen toinen suupielensä vetäytyy hymyyn. Aivankuin siihen olisi kirjoitettuna: "Ähää, joko miestä rupesi jänistämään!" Minua harmittaa ja äkeänä astelen minä Juuson kantapäillä.
Kuuluu kirveen kapsetta ja hytti tulee näkyviin. Kummassakin pesässä loimottaa tuli ja tornista pursuaa sakea juurikkasavu. Hytin edustalla heiluu puolikymmentä kirvestä niin että terät auringossa välkehtivät. Niitä heiluttaa, tervaksia pieniessään, puolikymmentä nokista miestä. Silmänvalkuaiset vain muljahtelevat nokisten naamojen keskeltä. Ne näkevät meidän lähestyvän, mutta kukaan ei pysähdy työssään eikä käännä päätään, häränsilmää vain vääntävät.
— Onko Muukan Matti täällä?
Ei vastausta. Kuin vihan väellä iskevät kirveitään tervaspuihin.
— Onko Muukan Matti täällä?
— Kyllä kai se oli täällä, mutta missä nyt lie, — murahtaa yksi joukosta.
Juuso nyhjäsee minua kylkeen ja viittaa tervanpolttajain asumusta, pientä, puolittain maan sisään rakennettua saunaa. Ettäkö meidän pitäisi sinne, tuollaiseen rotanpesään? Entäpä sieltä pamahtaa? No, ei auta, täytyy yrittää, Juuso tempaa oven auki ja peräkkäin työnnymme matalasta ovesta sisään.
Pimennosta kiukaan kupeelta häämöttävät parin mieshenkilön ääriviivat.
— Onko Muukan Matti täällä?
— Tässä on, — vastaa toinen ja astuu valopiiriin.
Tarkastelen häntä uteliaana ja totean, ettei hänellä ole häntää eikä kavioita, eipä edes sarventynkiä päässä. Eikä hän missään muussakaan suhteessa sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä minä huhujen pohjalla olen hänestä muodostanut. Pitkä, ryhdikäs, nuori mies, oikea sotilaan vartalo ja kasvonpiirteet säännölliset. Puku on kyllä risainen ja napiton takki on kiinnitetty pitkällä tervastikulla. Univormun puolesta siis sovelias proletääriarmeijan kenraali.
— Teidän on nyt lähdettävä meidän mukaan. Kysymyksessä on tutkinto täkäläisen punakaartin toiminnasta.
— Mitäpäs siinä, lähdetään vain.
Hänen äänessään ja käytöksessään ei ilmene mitään uhmaa. Huomaa kai olevansa siksi alakynnessä.
Kun olemme saapuneet hevosemme luo, istun minä Juuson kanssa rekeen ja
Matti saa asettua kannaksille.
— Te sitä saitte istua Venäjällä vankinakin, — alottaa hän liikkeelle lähdettyämme keskustelun.
Kas vain, kun yrittää lähennellä!
— Sain äskettäin loppuun luetuksi sen teidän vankilateoksenne, — jatkaa hän.
Kas, kas!
— Missähän ne ilmiantajat mahtavat nykyään olla, jotka Riian rintamalla karkasivat venäläisten puolelle?
Hän pakottaa minut väkisinkin keskusteluun. Ja kun kerran on alkuun päästy, pitää hän huolen, ettei puheen aihetta puutu. Vilkkaasti siirtyy hän asiasta toiseen ja tietoja hänellä on enemmän kuin odottaisikaan tuollaiselta kiveliön eläjältä. Muun muassa "Oman maan" ja "Suomalaisen lakiteoksen" on hän lukenut kannesta kanteen. Erehtymättömästi käyttelee hän vuosilukuja ja hänen asiatietonsa on varmaa.
Tutkintopaikkaan ehtiessämme on hän jo ratkaisevasti saanut mielenkiintoni puolelleen. Tutkittaessa esiintyy hän varmasti eikä hänessä ilmene hiventäkään siitä pälyilevästä pelosta, jonka vallassa toiset tutkittavat ovat. Vastauksen velkaa ei hän jää kertaakaan eikä hänen tarvitse sanojaan hapuilla, — kuin kirjasta lukien sanoo hän sanottavansa. Kuten kaikki itseopiskelleet käyttää hän mielellään muukalaisia kulttuurisanoja. Mutta hän viljelee niitä ihmeen taitaasti ja lausuu ne hyvin. Tarkkaan erityisesti tätä seikkaa enkä huomaa hänen kertaakaan niitä väärässä merkityksessä käyttävän.
Punakaartin olemassaoloa ja omaa osuuttaan siinä ei hän lainkaan pyri kieltämään. Se on perustettu tietystikin järjestyksen ylläpitoa varten rauhattomuuksien sattuessa. Eihän nykyään tiedä, mitä sattuu, kun työ ja kapitaali kaikkialla törmäävät yhteen. Saattoihan esimerkiksi milloin hyvänsä toisilta paikkakunnilta tulla kaikenlaisia pakkoluovuttajia. Eikö sellaisten varalta ollut järjestyskaarti hyvä olemassa?
No hyvä, mutta mitäs Matilla oli siihen sanomista, kun täällä useat todistajat vakuuttivat, että hän oli uhkauksilla pakottanut miehiä kaartiin liittymään?
Matti muljautti pari kertaa silmiään ja teki tarmokkaita aivoponnistuksia. Sitten:
— Minä uhkasin ampuma-aseiden menetyksellä niitä, jotka eivät kaartiin liity. Siihen minut taasen pakotti se Krydlovin julistus — muistattehan kai sen? — jossa hän uhkasi riisua aseista kaikki muut paitsi työväen kaartit. Jos tämä uhkaus pantaisiin täytäntöön, pelkäsin minä kyläkuntamme menettävän tuiki tärkeät metsästysaseensa ja pelastaakseni miehet siitä vahingosta pakotin minä heidät liittymään työväen kaartiin.
Aika kanalja, he, he! Nyt se ei ole voittanut puolelleen ainoastaan mielenkiintoani, vaan suorastaan myötätuntoni. Sillä on järki paikallaan ja väittelijänä hän on ihan mestari. Kun hänellä saapuvilla olevain isäntäin kanssa sukeutuu väittely, tukkii hän heiltä suut järkiään. Mikähän toinen Joonas hänestä juristina olisi kehittynytkään!
Hän on selvästikin päätään pitempi muuta kansaa täällä Tuulenperällä. Ja kun hänestä tuollaisena resupekkana ja hirvenampujana ei ole voinut tulla koko kyläkunnan johtajaa, niin on hän asettunut proletaarien etupäähän! Yksilöllinen luonne, joka on kaivannut vaikutusvaltaa ja johtaja-asemaa ja jonka sosialismi on kokonaan toisarvoista laatua. Jos porvarillinen maailma olisi tarjonnut hänelle kohoamistilaisuutta, olisi hän varmaankin ollut nuhteeton porvari.
Tutkimus on osottanut, että Tuulenperältä tuoduissa hätäviesteissä on ollut enemmät kuin puolet liikaa — kuten on niin tavallista tällaisissa tapauksissa. Lapsellista rentoilua ja uhittelua, äkseerausta koivukankien ja luodikkojen kanssa ja kaiken pohjana talollisten ja mökkiläisten välille syntynyttä epäluuloa, kinastelua ja kyräilyä. He ovat miltei kaikki, niin talolliset kuin mökkiläisetkin, jollakin tavoin sukua keskenään ja tarvitsevat jokapäiväisessä elämässä yhtämittaa toisiaan. Ei siis muuta kuin hieman isällistä manausta oikealle ja vasemmalle ja kukin saa lähteä herransa rauhaan. Tietysti visusti muistaen velvollisuutensa maan laillista esivaltaa kohtaan.
Muukan Matti työnnäikse uudelleen peräkamariin, jossa oikeutta on istuttu. No, mitäpä hänellä vielä on sanottavaa?…
— Minulta on mennyt tässä työpäivä hukkaan, kortteeriini on puolisen penikulmaa enkä minä ole syönyt kuin kerran tänä päivänä.
He, he, selvä viittaus siihen, että koska hän on tavallaan voittanut oikeudenkäynnissä, niin hänen on luonnollisesti saatava myöskin kulut. Olosuhteiden pakosta ei hän niitä nyt vielä tällä kertaa voi sen suoremmin vaatia.
— No hyvä, tässä muutama markka, että saatte ruokaa. Tietystihän miehen syödä täytyy.
Siihen päättyi puhdistusretkemme Tuulenperälle. Jouduin kohta sen jälkeen pois kotinurkilta, keskelle suurempia tapauksia. Tuulenperä ja Tuulenperän teräväpäinen punakaartinpäällikkö ehtivät monikertaan jäädä mielestäni, kunnes viimemainittu seuraavana kesänä odottamatta ja kokonaan uudessa haahmossa sukelsi näköpiiriini.
Olin käymässä läänin pääkaupungissa. Suomalaista vakinaista armeijaa muodostettiin parastaikaa ja kasarmi oli jo ryssien jäliltä siivottu ja korjattu meikäläisten sotilasten käytettäväksi.
Harjotuskentällä oli vilkas elämä. Pysähdyin katsomaan kentän laiteella harjottelevaa joukkuetta, jota komensi raikasääninen ja ryhdikäs aliupseeri. Siinä oli touhua ja tulista hoppua ja komentosanoja sinkoili kuin rakeita aliupseerin suusta.
— Maahan! Ylös! Maahan! — Mutta sepä nyt on sakramenskattua, ettette te opi oikealla tavalla maahan heittäytymään! Kun vihollinen alkaa tulen, niin siinä ei olekaan aikaa kötystellä. Vai onko teillä paperista luut? Pitäisikö olla tyynyt ja patjat alle, että miehet uskaltaisivat pitkälleen heittäytyä? Ei, seisovilta jaloin sitä pitää paiskata itsensä, niin että luut rusahtavat. Kas näin!
Aliupseeri näytti mallia ja todellakin se oli komea temppu. Kenttä vain jymähti, kun tuo solakka mies silmänräpäyksessä asettui pitkin maata.
— Ja nyt uudelleen!
Hän komensi miehet juoksuun, sitten yhtäkkiä maahan, taas ylös ja juoksuun, juosten itse mukana ja huutaen moitteita milloin koko joukkueelle, milloin yksityisille sotilaille.
— Kuinka sinä jalkojasi siellä venytät? Liukkaammin niiden pitää nousta! Oikean sotilaan pitää liikkua kuin vietereillä! — Maahan! Äh, kun jokainen kömpii omia aikojaan! Sen pitää käydä kuin leimaus, kuin yksi vihainen suhaus! Ja kuka riivattu siellä pitää kantapäitään pystyssä? Vihollisen maalitauluna! Maahan heittäytyessä pitää miehen mennä litteäksi kuin köyhän vuoden kakku!
Kierrettyään miehineen takaisin kentän laitaan komensi hän lepoon, otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Sitä tehdessään osui hänen katseensa minuun; hän asetti lakin päähänsä, katsoi tarkempaan, teki sitten kunniaa, astui luokse ja pisti kättä.
Katsoin ja katsoin — no, herra nähköön, Muukan Mattihan se oli!
— Vai sotapoikana sitä tekin olette?
Niin, kutsunnan kautta oli Matti viime talvena joutunut armeijaan ja nyt oli hänestä jo tehty aliupseeri. Sai toisia harjottaa.
— Kyllä niiden vätysten kanssa tarkenee, — virkkoi hän, sytyttäen tarjoamani paperossin. — Niissä on sitte sellaisia juurikoita, että vihaksi tosiaan pistelee, vaikkeihan sitä suuttua saisi. Mutta kunhan minä niitä parikaan kuukautta vatkaan, niin norjenee siinä luut.
Hänen silmänsä välähtivät ja intohimoisesti imi hän savuketta.
Oliko aikomus jäädä armeijaan sivu palvelusajan?
Oli kyllä. Syksyllä ylennettäisiin hänet vääpeliksi ja silloin sopi palkankin puolesta kyllä jäädä. Siitäpä sopi sitten, jos sotilaan ammatti alkaisi kyllästyttää, hakea esimerkiksi poliisin virkoja.
— Mutta täytyy lähteä niitä taas leipomaan, koska majurikin näkyy kentälle tulevan.
Hän viskasi paperossinpätkän maahan, pisti minulle kättä ja palasi miestensä luo.
— Asento! — kajahti sieltä niin, että kaiku lähimmistä seinistä vastasi, ja sitten: — Juoksuun mars, mars! Maahan! Ylös! Mars, mars!…