MATTI RENTONEN
Sataa tuhuuttaa. Me istumme nelisin vajassa suuren sammalkasan kupeella lautojen ja sementtitynnyrien lomassa. Kolme meistä syö evästä yhteisestä kopasta, mutta vanhin joukosta, Matti Rentonen, istuu hieman erillään ja syö omasta kopastaan, joka leivän ohella näkyy sisältävän rosollia ja paistettua haukea.
Se on omituinen mies tuo Rentonen. Papinkirjan sanovat sillä olevan pitkän ja kirjavan eikä tunnu olevan sitä maailman sopukkaa, missä hän ei olisi liikkunut. Mutta työssä hän on kätevä ja uuttera, aamuvarhaisesta hän on liikkeellä ja sunnuntait hän käyttää kalanpyyntiin. Hän pystyy kirves- ja sementtityöhön, ja ojankaivajana han kuuluu olevan vallan mestari, suutarina ja räätälinä toimii hän taasen kotitarpeiksi. Sanalla sanoen: hän on kaikenniekka.
— Kan Ni svenska också?
Tällä kysymyksellä ällistytti hän minut ensi päivää yhdessä työskennellessämme. Kun vuorostani kysyin, missä ja milloin hän oli ruotsia oppinut, vastasi Rentonen rauhallisesti:
— Jag kunde inte alls finska, när jag kom tili Finland.
Mitä, ettäkö hän ei osannut lainkaan suomea silloin kun Suomeen tuli!
Miten hitossa se oli ymmärrettävä?
— Jo, jag är född i Sverige, — kuului Rentosen tyyni vastaus.
Siis että hän olisi muka Ruotsissa syntynyt? Se nyt ainakin oli oikein emävale. Mutta mene tiedä. Voiko yleensä kukaan tietää, missä tuollainen mies on syntynyt? Hän on vain ilmestynyt tämän maan pinnalle ja sillä hyvä. Ja miksei se ilmestyminen yhtä hyvin olisi voinut Ruotsissakin tapahtua, sillä kaikissa tapauksissa puhuu hän ruotsia komeasti ja lausunta on vallan kadehdittavaa. Muualta hän joka tapauksessa on tänne Pohjanmaalle kulkeutunut.
Hänen iästään on yhtä mahdoton kuin alkuperästäänkään sanoa mitään varmaa. Hän tuntuisi olevan siinä viisissäkymmenissä, mutta yhtä hyvin saattaisi hän olla neljän- tai kuudenkymmenen vanha. Ei hän kysyttäessä suinkaan pyri ikäänsä salailemaan, mutta hänen ilmottamaansa vuosimäärään ei voi luottaa. Sillä maan ja taivaan välissä ei kerta kaikkiaan ole mitään asiaa, jota hänen omituinen mielikuvituksensa ei varustaisi omilla lisäyksillään.
Mutta kaikista vaikein on saada selvää hänen silmistään. Ei silti, että hänellä olisi arka ja kaihteleva katse. Mutta huolimatta siitä, että hän tavallisesti puhuteltaessa katsoo suoraan silmiin, en ole lainkaan selvillä, minkä väriset ja minkä luonteiset yleensä hänen silmänsä ovat. Väliin minusta näyttää, että niissä on kaihi ja että ne ovat hyvin likinäköiset. Mutta eivät ne ole sitäkään. Varmimpana minuun on piintynyt mielikuva, että ne ovat monisärmäiset tai toisin sanoen että ne ovat kokoonpannut lukemattomista pikku silmistä aivankuin hyönteisten näköneuvot. Niin että hän yhdellä haavaa, päätään kääntelemättä, kykenee näkemään suuren joukon eri asioita ja maisemia. Ja todellakin, kun hän istuu eteensä tirkistellen ja kertoo uskomattomia juttujaan, tuntuu ihan siltä kuin hän katselisi aivan toisenlaisiin maailmoihin kuin me muut.
— Se on kova valehtelemaan, — sanovat.
Mutta se ei ole totta. Onko hänellä kertoillessaan valehtelijan ilme kasvoillaan? Päinvastoin — hänellä on totinen, miltei harras ilme. Ei hymyn häivähdystäkään eikä mitään väijyviä silmäyksiä, että uskovatko nuo tai käsittävätkö nuo, mitä päättömyyksiä minä tässä laskettelen. Ei, hän näkee asiat ja tapahtumat omilla omituisilla silmillään ja näkemistään kertoakseen on hän saanut liukkaan sananlahjan. — — —
Olemme lopettaneet kylmän päivällisateriamme ja kukin ottaa tupakkivehkeensä esille.
— Herra se on kirjailija, — arvelee Rentonen, saatuaan piippunsa kuntoon.
Kun minä olen nyökäyttänyt myöntävästi, jatkaa hän:
— Kirjailijaksi minullakin oli aikomus ruveta, vaikka se on muilta hommilta jäänyt. Muutamia romaaneja minä ennätin kirjottaa, mutta niitäkään ei tullut julkaistuksi. Juhani Aholle minä olen vain kirjottanut joukon luonnoksia, jotka Aho sitten on kirjottanut puhtaaksi ja julkaissut. Elämäkertaa se on minulta myös moneen kertaan kärttänyt ja luvannut hyvät rahat, mutta ei ole tullut sitäkään kirjotetuksi.
Hän vaikenee ja tirkistelee tyhjään ilmaan ikäänkuin muistellen, mitä mainitsemisen arvoista hänellä vielä olisi kirjallisista puuhistaan. Sillävälin juolahtaa mieleeni, että mahtaako hän osata venäjää, kuten ruotsiakin, sillä mainitsihan hän tässä eräänä päivänä Venäjälläkin liikkuneensa, jopa olleensa Japanin sodassakin. Voisinpa kokeilla, kun nyt vain saisin kokoon jonkunlaisen lauseen niistä harvoista venäjänkielen sanoista, jotka ovat muistissani säilyneet.
— U vas papirosi? — työnnän vihdoin umpimähkään tulemaan.
Päätään kääntämättä ja rauhallisesti, aivankuin olisimme koko ajan puhuneet venäjää, vastaa Rentonen pitkällä lauseella, josta ymmärrän ainoastaan polttaa- ja piippu-sanojen venäläiset vastineet.
— Se osaa tuo Rentonen ryssääkin, — sanoo toinen nuoremmista miehistä ja vääntäytyy vatsalleen sammalille, päin Rentosta.
— Onhan sitä Venäjällä liikkuessa täytynyt oppia, — vastaa Rentonen vaatimattomasti.
— Missäpäin te siellä enimmiten olette liikkunut?
— Ympäri Venäjän. Pietarissa minä olen käynyt kymmeniä kertoja.
Viimeksi olin siellä silloin, kun tämä herrakin pääsi sieltä Krestystä.
— Enpäs minä Krestyssä ollutkaan, vaan —
— Ai niin, toisessa vankilassahan te olittekin! Mikäs peijakas se nyt olikaan?
Hän räpäyttää silmiään ja ponnistaa ankarasti muistiaan.
— Shpalernaja.
— Ka se justiin! — vilkastuu Rentonen ja lyö näppiään. — Siellähän minä teidät ensi kerran näin. Minä muistelinkin tässä ensi päivää työssä ollessani, että missä ihmeessä minä olen tuon herran ennen nähnyt, kunnes sitte äkkiä välähti mieleeni, että siellähän se oli Pietarissa. Minä olin sotamiesten kanssa murtamassa ovia ja sitte kun nämä vangit alkoivat purkautua ulos, niin juuri siinä isossa käytävässä kuljitte ihan minun ohitseni. Minä vielä ajattelinkin, että eiköhän tuokin vain ole suomalainen, mutta eihän siinä sellaisessa hötäkässä ollut aikaa puhutella. Joo, oli se rytäkkää silloin.
Hetken eteensä tirkisteltyään jatkaa hän:
—- Siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta, kun minä ensi kerran olin
Pietarissa. Se oli Aleksanteri kolmannen aikana.
— Taisitte olla tuttukin keisarin kanssa? — arvelee iva suupielessään toinen nuoremmista miehistä.
— Joo, — vastaa Rentonen tyynesti, — minä tunsin hänet jo ennen ensimäistä Pietarissa käyntiäni. Kun hän vietti kesää Langinkoskella, olin minä hänellä apuna lohia onkimassa. Ja voi jumalatonta — vilkastuu hän yhtäkkiä, — minkälaisen lohen me muutamanakin päivänä saimme! Keisari itse oli onkimassa ja minä laitoin rannalla keisarinnalle kahvinuotiota. Silloin alkoi keisari yhtäkkiä huutaa, että Rentonen hoi, tulepa vähä auttamaan. Minä juoksin alas ja näin keisarin kiskovan vapaa minkä jaksoi, mutta onki vain ei noussut vedestä. Mikä köriläs siinä mahtaakaan olla! päivitteli keisari ja niin vankka mies kuin se olikin, niin ei saanut hievahtamaankaan. Vasta kun minäkin tartuin vapaan, saimme sen maalle kiskotuksi. Mutta kyllä se olikin venkale! Pituutta sillä oli kuin hyväliäkin seinähirrellä ja paksuimmalta kohdaltaan se oli aivankuin tuo sementtitynnyri. Ja kyllä se piti elämää siinä rannalla. Yksi huiskaus vain pyrstöllä ja nuotio kahvipannuineen oli tipotiessään. Keisarinna siunaili pensasten takana ja keisari huusi, että Rentonen hoi, nyt se pääsee takaisin koskeen. Silloin minä hyppäsin kahareisin sen selkään ja kun minä pari kertaa sivalsin puukolla niskaan, niin jo asettui sätkyttelemästä.
Rentonen pysähtyi hiukan henkeään vetämään. Sytytettyään piippunsa jatkoi hän tyynemmin:
— Asettui pakana. Mutta kyllä keisari muisti siitä lohesta kertoa kaikille niille korkeille herroille, joita pitkin kesää hyppäsi siellä hänen puheillaan, ja aina lopetti hän kertomuksensa siihen, että ilman tätä Rentosta se lohi olisi päässyt häneltä koskeen. Ja sen lohijutun takia keisari pääsikin minusta niin tykkäämään, että ihan väkisin oli syksyllä viedä minut muassaan Pietariin. Mutta minulla kun oli silloin naimahommat vireillä, niin ei sopinut lähteä. Vasta seuraavana kevättalvena minä kauppa-asioissa lähdin Pietarissa käymään.
— No silloin te tietenkin kävitte keisarin luona kylässä?
— Enpä tiedä, olisiko silloinkaan tullut käydyksi, ellei keisari, minun kulkiessani Talvipalatsin ohi, olisi sattunut akkunasta näkemään ja viittonut sisälle tulemaan. Silloinhan siinä ei tietenkään auttanut muu kuin meno. Vahdit eivät meinanneet ensin päästää sisälle, mutta kun keisari aukasi akkunan ja ärjäsi, että tie auki, musikat, niiu ne olivat samassa kuin siivellä pyyhkäistyt kahden puolen portaita ja kiväärit kunnia-asennossa. Sitten kuului keisari selkänsä taa huutavan, että Mari hoi, Matti Rentonen tulee meille, toimitapas pannu tulelle.
— Vai oikein kahvit annettiin, — ja tällä kertaa oli välihuomauttajan ääni äskeistäkin ivallisempi.
Mutta Rentonen ei ollut siitä millänsäkään, jatkoi vain kaikessa rauhassa:
— Kahvit juotiin ja sitte käytiin pöytään. Ja se oli syöntiä, se! Pöytään istuttiin siinä yhden paikkeilla ja syöntiä kesti tuonne kello kuuteen. Aina vain uusia ja uusia ruokalajeja kantoi sisäpiika pöytään. En minä tiennyt puoleksikaan niiden nimiä eikä niitä tarvinnut purra eikä niellä ne sulivat heti kielelle. Ja ne viinit ja liköörit sitten! Ei ole Matti Rentonen ennen eikä jälkeenpäin laskenut suunsa nahalle sellaisia tavaroita. Niissä sitä oli makua ja voimaa, niin että sen tunsi ihan varpaannenissään. En muistanut ollenkaan kotiintuloa, vaunuillako vai kantamalla lienevät kulettaneet, mutta kortteeristani minä vain seuraavana aamuna itseni löysin. Ja niin oli mukava olla kuin olisi pumpuleissa maannut. Kokonaisen viikon kesti sitä humalaa. Ei tarvinnut muuta kuin yhden tsaijukupin ryyppäsi, niin kohta oli humala ennallaan. Jos lienevät kalliita ostaa sellaiset viinit — ja kalliitapa ne tietysti ovatkin —, niin kyllä ovat samalla näkyisiäkin. Mutta kun minä sitten asioille lähtiessäni pistin käden taskuuni, niin sielläkös oli hienon hieno sikarikotelo, täynnä niitä samoja sikareja, joita minä keisarin luona olin ihastellut, ja jokaisen sikarin ympärille oli kääräisty sadan ruplan seteli.
— Tietenkin priima havannasikareja?
— Kyllä ne olivat parempaa tavaraa kuin havannat. Ne olivat Persiassa valmistettuja ja saahi niitä oli lähettänyt yhden vaununlastin keisarillp nimipäivälalijaksi. Niistä kun imasi savun ja vetäsi keuhkoihinsa, niin harmajaksi veti silmät. Kaksi vuotta kesti minunkin polttaa sen kotelon täyttä.
— No kuinka mahdottoman paljon siinä sitten oli sikareja?
— Ei muuta kuin kaksikymmentä kappaletta. Mutta niistä ei tarvinnut kuin savun kerralla imaista, niin se riitti koko päiväksi. Joo, sellaisia ne olivat Aleksanteri kolmannen sikarit.
Aivankuin tuntien vieläkin suussaan niiden maun, sylkäsi hän kielelleen herahtaneen veden, otti tupakkimassinsa esille ja ryhtyi haikein ilmein täyttämään piippuaan sota-ajan humalapitoisilla tupakinruupuilla.
— No se kotelo taitaa olla teillä vieläkin tallella? — katkasi meistä joku äänettömyyden.
— Ei ole enää. Monta vuotta minä sitä säilytin enkä suostunut hullu myömään, — vaikka kerrankin Norjan konsuli tarjosi siitä viittäkymmentä tuuhatta. Joensuun markkinoilla se sitten minulta varastettiin.
Rentonen kopisti tuhkat piipustaan ja me nousimme kaikin työhön käydäksemme.
— Kylläpä rupesi tuulemaan, — virkkoi ovelle astuen vanhempi Rentosen työtovereista. — Ihan luokaksi sujuttaa puutkin.
— Ei tuo ole vielä tuulta eikä mitään, — arveli Rentonen. — Mutta jos te olisitte olleet sellaisessa myräkässä kuin minä kerran Liverpoolista Austraaliaan seilatessani, niin tietäisitte, mitä tuuli on.
— Joka paikassa se on tuo Rentonen ehtinyt olla kuin merelläkin.
Ottamatta miksikään tätä huomautusta kertoi Rentonen:
— Kun oltiin Kanarin saarten kohdalla, puhkesi lännestä käsin sellainen myrsky, että joka ainoa purjeen tilkku oli heti tuhansina riekaleina ja köydet kuin rullalangat poikki. Mutta meillä oli kapteenina mies, joka ei ollut hätäpoika. Kun lastina oli sinkkiköysiä, joita vietiin Austraaliaan kultakaivoksiin, komensi kapteeni niistä laittamaan tiheät verkot, jotka jännitettiin uusien purjeiden selkäpuolelle. Samaa sinkkiköyttä pantiin tietysti kaikkien katkenneiden tilalle. Ja sitte sitä lähdettiin. Voi hyvänen aika sitä menoa! Aallot olivat viisi kertaa niin korkeita kuin tuo asuinrakennus, mutta laivanköli ei muuta kuin välistä hipasi korkeimpia aallonharjoja. Ne, jotka eivät ehtineet kannen alle, saivat pysytellä pitkänään takilla ja pidellä kiinni mistä saivat. Aamusella kun myrsky puhkesi Kanarin saarten kohdalla, niin illalla oltiin Austraaliaan rannassa. Kapteeni sanoi, että jos vielä olisi parikaan tuntia jatkunut sitä menoa, niin laiva olisi siitä vauhdista syttynyt tuleen. Kuuma se olikin jo, niin että terva kihisi lankunsaumoissa. Mutta kaikista merkillisintä oli, että kun tuuli tempasi kapteenin lakin matkalla, niin se tuli seuraavana päivänä Austraaliaan. Tuuli oli lennättänyt sen Afrikan mantereen yli Intian merelle, jossa se oli tarttunut muutaman englantilaisen ongarin lipputankoon. Ongari oli myöskin matkalla Austraaliaan ja kun se seuraavana päivänä laski samaan satamaan, missä mekin olimme, ja kun meidän kapteeni meni sinne tuloryypyille, niin löysi hän sieltä lakkinsa. — Mutta jospa häntä lähtisi taas tiiliä kalkuttelemaan.
Rentonen kiipesi vanhan rakennuksen vintille, jossa hän purki uuneja. Toiset miehet ryhtyivät uusia hirsikerroksia salvamaan. Minä toimitin minkä mitäkin, kunnes nousin vintille Rentosen työtä katsomaan.
Vinttikamarista, jossa hän työskenteli, oli välilattia jo purettu, ainoastaan alemman huoneen ohuet ja puolilahot kattolaudat olivat enää jälellä. Niiden päälle oli Rentonen, joka työskennellessään seisoi niskojen päälle asetetulla lankulla, kasannut irrottamansa tiilet. Niiden painosta olivat heikot kattolaudat murtumaisillaan.
Akkunanatkin oli otettu pois paikoiltaan, siitä ryöpsähti tuuli sisään ja tuiskautti Rentosen silmät pölyä täyteen.
— Saakeli! — äsähti hän ja jätti paikkansa siivotakseen silmiään.
Häiriössään loikkasi hän lankultaan tiilikasan viereen, astuakseen siitä minun luokseni vinttiin. Mutta samassa —
Niin, ei muuta kuin valtava räsähdys, Rentonen ja tiilikasa hävisivät silmänräpäyksessä näkyvistäni, huoneen täytti sakea tiilikivenpöly ja alhaalta kuului vyöryvien tiilten raminaa, jota säesti joukko katkonaisia kirouksia. Sitten vaikeni kaikki, sankka pöly vain kiiri ulos ovista ja akkunoista. Seisoin paikoillani kuin siihen jäähmettynsenä.
— No mitenkä siinä kävi? — kuulin alhaalta kirvesmiesten kyselevän.
— Kun pääsisi ylös täältä pirun kattilasta, — kuului Rentonen ähkien ja käheästi sanovan.
— Ei siinä toki henki mennyt.
— Mitäs tämä nyt, toisenlainen täräys se oli Port Arthurissa — äh, perhana, kun nuo tiilen mukurat likistävät jalkaani…
Silmänräpäyksessä vapauduin jäähmetyksestäni ja riensin alas. Alemman huoneen lattia oli kokonaan purettu, joten Rentonen oli tiilten ja laudanpätkien seassa pudonnut kellariin saakka. Perkkasimme hänet sieltä nopeasti esille. Vaatteet olivat pahoin repeytyneet, kasvot ja kädet verinaarmuilla eikä hän kyennyt seisomaan. Toinen jalka oli aivankuin rampaantunut ja vasemmassa kylessä tuntui tuimia pistoksia. Varmaankin oli joku kylkiluista katkennut. Hän yski ja kakisteli ja sylki verta.
Autoimme hänet varovasti etehiseen ja asetimme seinän nojalle istumaan.
Toinen kirvesmiehistä lähti hevosta hakemaan.
— Oli se jutkaus, — alkoi Rentonen kylkeään pidellen. — Mutta eri kiepin minä tein Japanin sodan aikana Port Arthurissa. Juuri kun minä patterilla seisten tarkastelin kiikarilla japanilaisten asemia, ampuivat ne neljänkymmen sentin kanuunalla ihan minun jalkaini juureen. Tuiskis vain ja minä lensin kerinkantturia neljän viisikerroksisen rakennuksen yli ja putosin päälleni ratsuväen heinävarastoon. Jollei sitä olisi sattunut alle, niin huonommin olisi tainnut käydä kuin tässä. Mutta kun siinä oli tuhatkunta kuormaa heiniä alla, niin ei muuta kuin tupsahdin sinne sekaan, makasin siellä tunnin pari pökerryksissä ja konttasin sitten maahan.
— Mutta ettekö te ollut Kuropatkinin armeijassa, — en malttanut olla huomauttamatta, — mitenkä te sitten Port Arthuriin jouduitte?
— Kuropatkinin armeijassahan minä aluksi olinkin, mutta kun sieltä Port Arthurista alkoi kuulua yhä huonompaa, niin Kuropatkin sanoi minulle eräänä päivänä, että kuulepas Rentonen, etköhän sinä lähtisi sinne Port Arthuriin vähän katastamaan sen Strösselin hommia, asiat tuntuvat olevan siellä vähän hullulla tolalla. No mitäpäs siinä, minä lähdin, ja niin minä jouduin Port Arthuriin. Mutta enhän minä voinut siellä enää asioita auttaa, Stösseli oli pannut ne jo siksi pilalle. Vaikka kyllä siellä vielä useamman kerran äkäisesti tapeltiin. Muutamanakin yönä, kun japanilaiset yrittivät rynnäkköä, hoidin minä yksinäni kolmea kanuunaa. Siinä sitä mies tarkeni! Mutta kyllä minä sen varan pidin, että aina yksi kanuunoista oli äänessä.
Syleksittyään ja korjattuaan asentoaan jatkoi hän:
— Mutta uloshyökkäykset ne vasta poikaa olivat. Minä olin aina ratsuväen joukossa. Pahus vieköön, kun siinä sivallettiin miekalla, niin päätön mies jäi vain paikalleen seisomaan ja pää, puhua polittaen mennessään, lensi monen sylen päähän. — Joo, kyllä siellä tapeltiin, mutta eihän niitä asioita sillä saatu autetuksi. Huomasi sen jo itse Stösselikin ja sanoi kerran mulle kahden kesken, että kuulepas Rentonen, mitähän jos sinä lähtisit japanilaisten ylipäällikön luo antautumisesta neuvottelemaan. Mitäpäs mulla oli sitä vastaan ja niin minä lähdin Nokin puheille. Siinä se sitten oli jyky mies! Ja höyli. Se kun piti minua vieraana, niin sitä tiesi olleensa kestissä. Semmoinen illallinen ja semmoiset viinat, että… että ne ovat harvat miehet, jotka sellaisia ovat liiviinsä pistäneet. Mutta —
Hän sai jälleen ankaran yskänkohtauksen ja sylki verta. Siitä toinnuttuaan lopetti hän lauseensa:
— Mutta sikarit sillä oli huonommat kuin Aleksanteri kolmannella.
Hevosen hakija palasi. Me autoimme Rentosen miehissä rattaille, johon hänet asetettiin heinien päälle makuulleen. Siten lähdettiin häntä viemään lääkärin luo.
— Eihän siinä nyt vain pahasti kolista? — kysyin, kun hevonen lähti liikkeelle.
— Eikös mitä, — arveli Rentonen, — toista se oli kun minä puurisodassa haavotuin ja ne lähtivät sellaisilla härkävankkureilla minua ampulanssiin viemään. Ne ne sitten vasta olivat ihmeelliset ajopelit…
Hevonen loittoni enkä minä ehtinyt sen pitemmälle kuulla.