MIEKANNIELIJÄ
— Hur har Ni hamnat hit?
Tämä kysymys havahdutti minut mietteistäni, astellessani lääninvankilan toisen kerroksen sillakkeella. Pysähdyin ja suuntasin katseeni vastapäiselle sillakkeelle käytävän toiselle puolen. Siellä seisoi, kaiteeseen nojaten, hoikka, tummaverinen mies, jolla oli erinomaisen säännölliset kasvonpiirteet, mustat silmät ja musta tukka huolellisesti jakaukselle kammattuna. Hän oli vangin puvussa. Ymmälle joutuen tarkastelin miestä, joka oi puhutellut minua ruotsiksi. Ensi vilaukselta muistutti hän suuresti erästä luokkatoveriani. Mutta hän se ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut olla.
Vastasin tulleeni poliittisista syistä vangituksi.
— Ja, ja svåra tider, svåra tider! — virkkoi hän osaaottavasti.
Tarkastelin häntä edelleen ja kysyin, oliko hän mustalainen. Oli kyllä, syntyisin eräästä Keski-Pohjanmaan pitäjästä, ja nimi tuo mustalaismaailmassamme tavallinen Långström.
Vartia keskeytti sillä kertaa juttelumme. Kohtasin hänet hiukan myöhemmin ulkona kävelypaikalla.
Osa vangeista suoritti puolituntisen kävelynsä aidatuissa karsinoissa, osa taas kiersi kahta, pihan eri äärillä olevaa, pyöreätä kukkapenkkiä. Syrjästä katsoen näytti se hullunkuriselta, aivankuin pihan äärillä olisi pystysuoran akselin ympäri harvakseen pyörinyt kaksi isoa ratasta, joissa oli miehenmuotoiset hampaat.
Minun ei tarvinnut olla karsinassa eikä hampaana kummassakaan rattaassa, vaan salli vartia minun kävellä edestakaisin avonaisella pihalla. Siinä liittyi seuraani LÅngström, joka tuli hiukan myöhemmin pihalle.
— Kukku-luu-luu! — kiekasi hän portaita laskeutuessaan, pöyhisti hartioitaan ja kurotti kaulaansa.
Se oli niin aito kukkomaisesti suoritettu, että vangit rähähtivät yhdestä suusta nauramaan ja vahtilavalla käyskentelevä vartiakin suvaitsi vetää suunsa hymyyn.
Långström nyökäytti minulle päätään ja alkoi astella rinnallani.
— Minkä takia te olette täällä vankilassa? — kysyin.
— Kyllä sen herrat tietävät, — vastasi hän äänekkäästi, niin että sen hyvin saattoi kuulla vartia, jonka lavan juuritse meidän ratamme kulki. — Minulle on tullut tänne rahoja seitsemättäkymmentätuhatta markkaa ja herrojen tekee mieli saada ne itselleen. Siksi pidättävät minua täällä. Rahat ovat kansliassa tirehtöörin takana. Kyllä minä tiedän, herran enkelit ne minulle tietoja tuovat. Tohtorikin syynäsi minua, että olenko minä muka hullu. Mutta kyllä minä niiden metkut ymmärrän. Sillä on tohtorillakin osansa siinä samassa pelissä.
Katsoin tutkivasti Långströmiin. Hänen mustissa silmissään oli mielipuolen harhaileva ilme. Hän puhui yksitoikkoisella, saarnaavalla äänellä. Panin merkille, etteivät vartiat paremmin kuin vangitkaan osottaneet mitään mielenkiintoa hänen lavertelulleen. Siitä päättäen se ei ollut heille mitään uutta.
Hetken käveltyään istahti Långström maahan vankilarakennuksen nurkalle, veti polvensa koukkuun ja alkoi pureskella ruohonkortta. Sitten räjähti hän nauramaan, osotti minulle toista "ratasta" ja sanoi:
— Nuo ovat varkaita ja keljuja joka sorkka. Tuo pitkä mies on tuomittu poronvarkaudesta, tuo lihava pojan jässäkkä on napakairalla porannut reiän naapurinsa aitan lattiaan ja laskenut sieltä jyviä säkkiinsä… tuo pukinparta taas, oliko se nyt viinankeitosta vai murtovarkaudesta? Kaunista sakkia, ha, ha, haa!
Asianomaisista toiset virnistelivät, toiset luimauttelivat vihaisesti Långströmiin. Mutta tarpeeksi naurettuaan lähti tämä jälleen kävelemään, päästäen tällä kertaa niin iloisen hirnunnan, että kaikkien oli taas pakko kuin yhdestä suusta räjähtää nauramaan. Todellakin oli hän mestari eläimiä matkimaan.
Iltapäivällä kysyin koppiini pistäytyneeltä vartialta, että mikä se tuo Långström oikein oli miehiään ja minkä takia hänet oli vankilaan tuotu. — Kuka hänet ties, — vastasi vartia naurahtaen. — En minä ainakaan ole selvillä, onko se kala vai lintu. Irtolaisuudesta se on vangittu ja saattaa olla, että se tekeytyy mielipuoleksi vain päästäkseen pikemmin pois. Mutta yhtä hyvin se saattaa olla tosissaankin mielipuoli. Ei siitä lääkärikään ole oikein varma. Siivo ja iloinen mies muuten ja pystyy vaikka mihin — jos vain viitsii tehdä.
Seuraavana päivänä kävelemään mennessäni oli Långström jo ulkona. Hän istui varjossa seinän vieressä, erillään muista, ja heinänkorrella leikkien näytti mietiskelevän omia asioitaan. Tultuani hänen lähelleen, tervehti hän minua ruotsiksi, huomauttaen samalla kauniista ilmasta. Katseessa ei ollut jälkeäkään eilisestä mielipuolisuudesta.
Kysyin missä hän oli ruotsia oppinut. Tietysti ainaisilla vaelluksillaan, jotka toisinaan olivat ulottuneet ympäri Ruotsia ja Norjaa. Hevosenkengittäjänä, kalossinpaikkaajana ja miekannielijänä hän oli kierrellyt kylästä kylään, kaupungista toiseen. Tuttuja olivat hänelle noiden naapurimaiden vankilatkin. Kehui niitä paremmiksi kui|n kotimaan vankiloita. Varsinkin Norjan vankilat saivat häneltä täyden tunnustuksen. Niissä annettiin teetäkin talon puolesta ja tupakkaa sai vapaasti polttaa.
Että minkäkö takia oli niin usein vankiloihin joutunut? Noo, eihän siihen oltu suuria tarvittu. Milloin oli norjalaisessa kyläkapakassa lyönyt toista pullolla päähän, milloin lähtenyt toisen vaimon kanssa vaeltelemaan, milloin taas oli muuta pientä sattunut. Sellaisia vain kuukauden, parin istumisia niistä oli seurannut.
Kieltämättä hänellä oli kaunis ulkomuoto ja tukkansa piti hän aina huolellisesti jakaukselle kammattuna. Käytös oli notkea ja kohtelias ja koko olemuksessa jotakin maailmanmiehen huolettomuutta.
Hänen olisi pitänyt työskennellä sepänverstaassa, joka oli sijoitettu vankilan kellarikerrokseen, mutta työnteko ei näyttänyt häntä erikoisesti huvittavan. Kätevä hän kuitenkin oli, kuten vartia oli sanonut. Sen tulin huomaamaan, kun hän eräänä päivänä pihalla korjasi vankilan työrattaita.
Aina kohdatessamme vankilan käytävässä tai pihalla tervehti hän minua kohteliaasti, minkä lisäksi me vaihdoimme muutamia sanoja tai antausimme pitempäänkin keskusteluun, jos oli tilaisuutta. Välillemme muodostui tuttavallinen ja myötätuntoinen suhde, kokonaan toisenlainen kuin mitä minulla oli toisiin vankeihin nähden.
Jutellessaan kanssani kahdenkesken ei Långström kertaakaan osottanut mitään epänormaalisuuden oireita. Hänen silmissään oli selkeä ja järkevä ilme. Mutta kohta kun joku syrjäinen, varsinkin vartia, sattui lähestymään, sulkeutui hän minulta äkkiä ja siirtyi ikäänkuin toiseen maailmaan. Katse muuttui harhailevaksi ja saarnaavalla äänellä alkoi hän puhua suurista rahasummista, joita vankilan viranomaiset koettivat muka häneltä kehveltää — kiekauttaen lopuksi jonkun noista mainioista eläinäänistään.
Hänet oli hallinnollista tietä määrätty vankilaan — oli liikuskellut ilman passia luvattomilla raja-alueilla — eikä hänelle muistaakseni oltu asetettu vielä mitään määräaikaa. Joka tapauksessa jäi hän vankilaan, kun minua lähdettiin Pietariin kuljettamaan.
Seuraavan talven ja kevään monikirjavissa vaiheissa haihtui Långströmin kuva kokonaan muististani.
Olin sitten svaboda-kesänä pienellä vaelluksella ja junaa odotellessani astuskelin erään vilkasliikkeisen pohjalaisen kirkonkylän tiellä. Vastaani astua huitoi siististi puettu, tummaverinen nuorimies, jolla oli valkoiset liivit, helletakki ja päässä siro olkihattu. Hänellä näytti olevan kova kiire ja kädessä hänellä oli vasara ja tukku joitakin painettuja plakaatteja.
Vilkasimme ohimennen toisiimme, — tuntematon pysähtyi äkkiä, heilautti hattuaan ja pisti minulle kättä.
— Kuinkas te voitte ja kuinka te pääsitte sieltä Venäjältä? — kysyi hän.
Tuijotin häneen ällistyneenä ja koetin penkoa hänen muotokuvaansa niiden henkilökuvain joukosta, joita viime aikain vaiheissa oli niin lukuisasti mieleeni painunut.
— Ettekö tunne? — kysyi hän, samalla kuin mustiin silmiin virisi hymyilevä ilme. — Kukkuluu-luu!
Kuin salamanväläyksessä selvisi minulle: siinähän seisoi miekannielijä
Långström.
Silmäilin hänen kiiltokaulustaan ja valkeita liivejään enkä tahtonut tietää, mitä sanoa. No niin, hän kuului nykyään sirkusseurueeseen, joka juuri oli saapunut kylään. Hänen piti naulata ilmotusplakaatteja telefoonipylväisiin ja kiire oli kova, sillä samana iltana oli jo ensimäinen näytös. Niin että, terve sitte vain ja hyvää vointia!
— Mutta tuota, — sammalsin, kun hän oli jo menossa, — kuinkas te silloin vankilassa pärjäsitte ja pääsittekö piankin pois?
— Kyllähän minä aina pärjään, — kukku-luu-luu! — sanoi Långström olkapäänsä yli ja iski silmää.
Seuraavassa hetkessä oli hän jo harpannut lähimmän telefoonipylvään ääreen, jonka kylkeen hän alkoi naulata sirkusilmoitusta, missä muiden maailmankuulujen esiintyjien joukossa mainittiin: "Kaikissa maanosissa tunnettu miekannielijä signor Longomaro".