VELJEKSET
Nousun ja laskun, kukoistukseen kohoamisen ja suvusta huonontumisen, degeneratsion, huomaa niin selvästi kaikissa talonpoikaissuvuissakin. Edellisenä kautena vallitsee työn ilo, — rakennetaan, raivataan uusia aloja viljelykseen, vaurastutaan ja kootaan suvulle rikkautta. Seuraa sitten pysähdys, tasalleen asumisen kausi, minkä jälkeen alkaa lasku: rakennukset ja viljelykset saavat hiljalleen rappeutua, sillä mitään parannuksia ei panna toimeen, asumisen into ja työvauhti ovat kadonneet, velkaannutaan, kaikki rutistuu ia painuu kokoon, niin rakennukset ja viljelykset kuin asukasten elämänkatsomuskin. Ja loppujen lopuksi seuraa ikivanhalta kotikonnulta suistuminen, hupeneminen irtolaisten suureen, juurettomaan laumaan.
Toisissa suvuissa tämä tapahtuu muutaman miespolven aikana, toiset kestävät vuosisatoja, riippuen kaikki suvun elinvoimasta ja kuinka taitavasti on naimiskauppojen avulla onnistuttu hankkimaan suvulle lisävoimaa.
Tuollaista viimeistä vaihekauttaan elää kaikesta päättäen Mäkinotkon talo. Sen vanhan vanhaa sukua edustaa nykyään kaksi naimatonta veljestä, Antti ja Jussi. On hyvin uskottavaa, että he pysyvät konnullaan kuolemaansa saakka, mutta heihinpä sammuukin suku — ja mikä silloin tulee talon kohtaloksi, sen Herra yksin tietää. Ja että suku sammuu heihin, sen voi pitää jo ihan varmana, sillä kun kumpikin on tehnyt naimisiin menoa jo yli parikymmentä vuotta, niin ei siitä varmastikaan enää mitään tolkkua tule. Ainakin ovat naimisasioihin innostuneet kyläkunnan akat heittäytyneet heihin nähden jo aivan toivottomiksi. Siitähän alkaa muuten olla jo valmis sananlaskukin, ettei tule päätä paremmin kuin Mäkinotkon veljesten naimisiin menolle.
Talo, siinä jokitöyräällä, mehevien peltomaitten ympäröimänä, on aikoinaan ollut komea ja vauras. Mutta nyt kantaa kaikki ränstyneisyyden leimaa. Rakennukset ovat maanrajaan painuneet ja mikä minnekin päin nyyköllään, katot monikertaan paikatut, akkunat sameat ja pihamaa ilman minkäänlaista hoitoa. Pellot ja niityt ovat vastaavassa kunnossa ja lisäksi on perintömaan pinta-ala kutistumistaan kutistunut, kun siitä vuosien kuluessa on myynnin kautta lohkaistu pala sieltä, toinen täältä.
Kylä ympärillä elää uuden ajan merkeissä: on höyrymyllyt, osuusmeijerit, suuret puimakoneet, jopa kaiken päälliseksi sähkövalotkin. Kaikesta tästä on Mäkinotko jäänyt visusti syrjään. Jos talvisena iltana kuljet talon sivu ja kurkistat sisään akkunoista, joita suojaamassa ei ole minkäänlaista verhon tapaista, näet muurinolalla palamassa tuollaisen puolen vaaksan korkuisen, pahasti käryävän läkkituijun, jonka valossa pari iäkästä naista, päät nyyköllään, puolitorkuksissa kehrää tappuroita. Ja samoin päät nyyköllään, puolitorkuksissa, istuksivat veljekset kukin nurkassaan, imien aikansa kuluksi piippuaan, syleksien ja väliin haukotellen, niin että luulisi leukaluiden sijaltaan menevän. Kuinka nyyköttävää, maata kohti painuvaa ja raukeasti nukuttavaa siinä talossa kaikki onkaan!
Muuten, se aika on ollut ja mennyt, jolloin veljekset saman tuijun valossa iltapuhteitaan torkkuivat. He asuvat tätä nykyä eri taloina.
Niin se vain kävi, että Mäkinotkon talo, joka läpi monien sukupolvien on pysynyt jakamattomana, revittiin kahtia näiden kaikesta päättäen un viimeisten jäsenten aikana. Ja kun kaksi sellaista hidasta, itsepäistä ja umpikuljuista veljestä, jotka ovat tottuneet kynsin hampain pitämään kiinni kokoonkutistuvan omaisuutensa jäännöksistä, ryhtyy pesäeroa tekemään, niin siitä syntyy toimitus, joka panee koetukselle jakomiesten kärsivällisyyden. Vielä nytkin riittää kyläläisille ilon aihetta tuosta Mäkinotkon jakotoimituksesta.
Kaikki piti pantaman visusti kahtia. Kun esimerkiksi tuli kysymys pitkästä honkapöydästä, jonka ympärillä mäkinotkolaiset olivat monen sukupolven aikana aterioineet, eivät veljekset päässeet minkäänlaiseen sovintoon, vaikka kuinka olisi jauhettu ja jankattu, vaan täytyi pöytä sahata keskeltä poikki. Kumpikin sai sitten puoliskostaan muovailla itselleen pöydän miten parhaiten taisi.
Kun perunat oli jaettava, ei Antti tyytynyt ämpärikaupalla jakamiseen, vaan alkoi marista, että hänen ämpäriinsä voi sattua pienempiä ja huonompia perunoita kuin Jussin. Hän vaati jaon toimitettavaksi yksin perunoin. Mutta kun se osottausi ylen hitaaksi, tyytyi hän lopulta siihen, että perunat jaettiin kapalla. Leivät, makkarat, lihat ja jauhot jaettiin samalla perusteellisuudella. Kutakin kappaletta täytyi erikseen kiikuttaa vanhanaikaisen käsipuntarin nenässä. Eikä siinä vielä kyllin, vaan jompikumpi saattoi esimerkiksi ruveta marisemaan, että hänen osalleen langenneessa lihamurussa oli enemmän luuta kuin vastaavassa veljen osuudessa, minkä johdosta hänen tuli saada korvausta.
Näin kun oli käytävä läpi talon niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus, niin eipä ihme, että jakotoimitusta kesti lähes kaksi viikkoa. Tuparakennusta ei sahattu poikki, vaan jaettiin kahtia siten, että Antti piti entisen tuvan ja Jussi muodosti isosta pääkamarista itselleen asuinhuoneen. Niiden välinen ovi lyötiin tukkoon ja sen sijaan avasi Jussi rakennuksen takapuolelta itselleen oman sisäänkäytävän.
Läkkituijua eivät he myöskään voineet kahtia panna, vaan jäi se Antille. Jussi muovasi itselleen oman tuijun vanhasta pulituuripullosta ja niin saattoivat he nyt pitkinä talvipuhteina imeksiä piippua kumpikin omassa tuvassaan ja oman tuijun valossa. Tappurarukin takana nyykötti Antin puolella veljesten vanha äitimuori, Jussin tuvassa taas piika, sellainen aisaansa potkassut keski-iän ihminen.
Kyläläiset arvelivat, että veljesten olisi kaikin puolin ollut parasta elää ja asua yhtenä talona, kun siitä akanotostakaan ei kerta kummallakaan näkynyt mitään tulevan. Ja niinhän se epäilemättä olisi ollutkin, ellei veljesten eteen olisi kerran sattunut sellainen tenä, että yhdessä asuminen oli sen jälkeen sula mahdottomuus.
Tapaus oli lyhyesti seuraava.
Mäkinotkon metsäsarka oli noin peninkulman päässä jokivartta ylöspäin. Sieltä oli vuoden polttopuut joskus tuotu lauttaamalla jokea pitkin kotiin. Niin olivat veljekset, hevosia ja ajovaivoja säästääkseen, pitkien tuumailujen jälkeen päättäneet nytkin tehdä. Talvikelillä olivat he ajaneet rangat jokirantaan ja eräänä tuulisena kevätpäivänä, jolloin joki oli vielä tulvillaan, lähtivät he piiput hampaissa ja kirveet kainalossa peräkkäin astelemaan metsäsaralleen. Perille päästyään latoivat he rangoista tukevan, pitkäkäisen lautan, jonka kumpaankin päähän kiinnitettiin varta vasten veistetty jykevä mela. Yhdellä ei nimittäin sellaista körilästä saanut oikein hyvin ohjatuksi.
No, sitten ei muuta kuin kirveet lyötiin lauttapölkkyjen kylkeen, piiput täytettiin, työnnettiin lautta vesille ja lähdettiin solumaan myötävirtaan. Antti hoiti keula- ja Jussi perämelaa.
Matka sujui onnellisesti ja vaivatta. Kotirantaan oli enää muutama sata metriä. Siinä oli edessä enää vain pieni kosken tapainen. Taikka eihän sitä oikeastaan voinut koskeksikaan sanoa. Se oli vain tavallista virtavampi paikka ja keskeltä jokea pisti näkyviin kaksi rinnakkaista kivenjärkälettä, jotka näin tulvan aikanakin kurkottivat päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Jompaakumpaa puolta kulkien saattoi lautta ne vaaratta sivuuttaa.
Antti päätteli itsekseen, että kivet on parempi sivuuttaa oikealta puolen. Hän ilmotti sen parilla sanalla Jussille ja piteli tanakasti melaa, ohjatakseen keskivirtaa kulkevan lautan mainitsemaansa väylään. Mutta Jussi oli samaan aikaan harkinnut vasemmanpuoleisen väylän paremmaksi, ilmotti päätöksensä Antille ja väänsi melaansa asianomaiseen suuntaan.
— Ka pöljäkettä, mitä tuhatta sinä sinnepäin vänkäät! — karjasi
Antti, huomatessaan lautan alkavan kääntyä poikittain.
— Sinähän siinä vänkäät — ka, hellitätkö paikalla, senkin tohlo! — huusi vuorostaan Jussi.
Mutta kumpikaan ei hellittänyt omasta suunnastaan. Hartiavoimin melaa vääntäen, jalat harillaan ja housut tuulessa lepattaen seisoivat he asemillaan kuin ainakin kaksi tosi suomalaista, jotka eivät omasta kannastaan hellitä tuumaakaan.
Kummankin suusta kuului vielä pari katkonaista karjaisua, sitten kääntyi lautta poikittain ja roiskis! — se törmäsi kyljittäin kiviin, joita vasten virta painoi sen liikkumattomaksi.
— Voi sun seitsemän kirnullista rutikuivia sarvipää paholaisia! — huusi Antti raivosta käheällä äänellä, nyrkit pystyssä ja väpättävät polvet lyyhistyksissä.
— Tuhannen täyteisen toljaketta, minkä teki! — huusi omasta päästään lauttaa Jussi, joka oli käynyt aivan mustanpuhuvaksi kasvoiltaan.
Oli uskomatonta, minkä paljouden tulikiveltä käryäviä sanoja nuo muuten niin vähäpuheiset veljekset ennättivät suustaan singota, ennenkuin he yhteen iskivät. Niin — yhteen he iskivät, eihän siitä mihin päässyt, mäikyttivät ja nujuuttivat toisiaan, niin että olivat monesti vaarassa lautalta virtaan kierähtää. Eivät kuitenkaan kierähtäneet, vaan molemminpuolinen uupumus pakotti heidät hellittämään toisistaan. Huohottaen istuivat he kumpikin päähänsä, visusti selin toisiinsa ja ottivat iupakkivehkeensä esille.
Rannalle oli sillävälin lähitaloista kokoontunut uteliaita ja naurunhaluisia ihmisiä. Mutta veljekset eivät piitanneet, tuskinpa näkivätkään heitä. Päät hartiain välissä he istuivat kuin kivikuvat, piipuista tuprahteli äkeitä savupilviä ja kummankin ähkymisen nieli virran kohina.
No niin, hyvien naapurien avulla he lopuksi pääsivät rantaan, saivatpa lautankin kotitörmän alle. Mutta toisiaan eivät veljekset siitä päivin sietäneet. Aluksi he muutamia päiviä mököttivät kumpikin nurkassaan, sitte sai äitimuori, jolle kumpikin oli erikseen asiasta puhunut, lähteä kylälle jakomiehiä hakemaan.