SUUTARIN LEENA
Suutarin Leena, niin.
Toista vuotta on hän nyt suutarista jäätyään elänyt lapsijoukkoineen siinä mökissä, jonka suutari-Matti aikoinaan hirrenpaloista kokoonpani. Siinä on tupa ja kamari, mutta niin hävyttömän pikkuiset, että suutarivainajan nelikko täytti miltei neljännen osan tuvasta ja kamarissa vei kaiken tilan se laudoista seinän varaan kyhätty sänky, jossa koko perhe yönsä vietti. Niin että koko rakennus siinä suuren maantieojan partaalla oli kuin kyljelleen asetettu ja vinoon vääntynyt.
Leena oli lähtöisin kaukaa toisesta pitäjästä, jokivarren yläjuoksulta. Sieltä kulkeusi hän aikoinaan paikkakunnalle ja kintereillään oli hänellä jo silloin kaksi pirpanaa, kylmiltään tehtyjä tietysti molemmat, kuten kylän vaimoväki ennen pitkää totesi. Mutta olipa siinä muijaa kerrakseen, sen havaitsi heti ensi otteista Hyötylän muori, jonka kanssa Leena ensimäiseksi koko kylässä tekemisiin joutui.
Oikeastaan oli Leena, astua lapattuaan paripenikulmaisen taipaleen kelkkoineen, kahvipannuineen ja pirpanoineen, poikennut Hyötylään vain kahvit keittääkseen ja kylässä vallitseviin olosuhteisiin tutustuakseen. Mutta kuinka ollakaan, kun hän siinä risuja pesään taitellessaan ja kahvinpapuja paahtaessaan pani suuvärkkinsä käymään, unohti muori häntä kuunnellessaan kokonaan omat askareensa, ja kun hän sitten, muorin kanssa vastapäätä kahvipannun ääressä istuessaan, siekailemattomaan tapaansa lausuili arvostelujaan ihmisistä ja tästä elämänmenosta yleensä, pääsi muorissa vallalle pelkkä myötätunto tätä muukalaista maantieleenaa kohtaan, joka puheissaan ja töissään liikkui kuin joustimilla. Ja siitä se sitten johtui kuin itsestään, että yiimaan Leena pysähtyi taloon oikein pitemmäksi aikaa.
Ei hän silti talon eikä kyläkunnan rasitukseksi jäänyt. Kuullessaan, että kirkonkylällä oli vilkas sammalen kysyntä, möyri hän jo seuraavana päivänä kuin karhu sammalistossa. Ja kun hän sitten Hyötylän hevosella vei pilven korkuista sammalkuormaa kirkolle, oli kerrassaan komea näky, kun tuo rehevä keski-iän vaimoihminen, paksu letti pyöreillä hartioilla leiskuen ja nilkka keveästi nousten, asteli suitsista pidellen kuormansa rinnalla. Eipä se voinut olla herättämättä vanhan ja lihavan vallesmanninkaan huomiota, hän kun juuri aamukävelyllä ollessaan sattui liikehtimään samaan suuntaan Leenan ja hänen kuormansa kanssa. Eikä vallesmanni, vanha lasinkallistaja, malttanut olla, Leenaa hetken silmäiltyään, heittämättä hänelle mehevätä sanansutkausta. Mutta kun Leena viivyttelemättä ja ääntään säästämättä vastasi siihen vieläkin mehevämmällä sutkauksella, pääsi vallesmannilta oikein röhönauru ja vatsaansa pidellen vakuutti hän vastaan tulevalle tutulle isännälle, että olipa siinä hönkä muija, oikea tukkilaisen morsian, he, he.
Niin eleli Leena Hyötylässä ja piti huolta itsestään ja pirpanoistaan, ajoi kirkonkylälle sammalia niin kauan kuin ne kaupaksi kävivät, teki sitten apumuijana kaikenlaista työtä taloihin, ja jollei muuta ollut tarjolla, tekaisi kädenkäänteessä kokonaisen pinon luutia ja pesimiä, jotka hän sitten kelkalla kiidätti kirkolle niin, että hameenhelmat tuulessa hulmusivat.
Ei hän ollut talossa ollut vielä läheskään vuotta, kun hänelle ilmestyi uusi pirpana. Sen maailmaantulo sattui seuraavien olosuhteiden vallitessa.
Peltolan miehet olivat matkalla kaukosaralleen halkometsään ja poikkesivat Hyötylään kahvia keitättämään. Leena oli valmis toimeen, pyöräytti pannun tulelle, jauhoi höystöt pannuun ja laski sitä tehdessään mehevätä leikkiä miesten kanssa.
— Katsokaahan pannun perään, käyn vähän lisää puita liiteristä, — varotti hän muoria ja pyörähti ulos.
Mutta hetken kuluttua alkoi pannu kuohua, muori nosti sen tulelta ja murisi, että mihin se Leena nyt koko päiväksi, pitihän liiterissä olla valmiiksi pienittyjä puita.
— Eipä ollutkaan, — väitti Leena, joka siinä samassa työntyi tupaan, — vaan piti itseni ruveta niitä hakkaamaan ja sitä tehdessä sattui pieni vahinko… vaikk'eihän tuo nyt oikeastaan tainnut mikään vahinkokaan olla, hi, hi..
Hänellä oli oikeassa kainalossaan halkosylyys ja vasemmalla kädellään piteli hän rintaansa vasten pientä vaatekääryä. Halot romahutti hän takan viereen, kantoi kääryn peränurkkaan muorin vuoteelle ja virkahti:
— Poika sieltä tuli että hurahti. Vaikka enhän minä tottamaarin ehtinyt edes katsoa, onko se poika vai tyttö, kun pelkäsin täällä kahvipannun kuohuvan; hotasin vain alushameen päältäni ja kääräsin sen siihen.
Hän avasi hieman kääreenä olevaa alushametta, totesi pienokaisen sukupuolen ja huudahti iloisesti:
— Poikapahan on sittekin ja niin tukevasti tehtykin, että pois tieltä!
Pienokainen äännähti pari kertaa, mutta varustausi sitten elämänsä ensi kamppailusta väsähtäneenä uinahtamaan, Leenan palatessa kahvipannua hoitelemaan.
Muori ja miehet olivat suu auki tuijottaneet Leenaa ja hänen kääröääu, ja kesti vieläkin hetken, ennenkuin muori pääsi siunailun alkuun ja kykeni lähestymään kääröä. Ja täytyihän sinne luonnollisesti mennä miestenkin kurkistamaan ja sitten: — turkasen laillako se siinä välissä kerkesi! ja: — noinko se akkaväeltä käykin helposti? Mutta siihenpä väittikin Leena, kuppeja pöydälle asetellessaan, ettei se joka akalta sentään niin liukkaasti käynyt.
— Vaan tokihan tuosta nyt täytynee lapsivuoteeseen paneutua, —- epäilivät miehet.
— Hui, hai, ei tässä ole kummemmistakaan joudettu sairastelemaan, — vastasi Leena ja toista säärtään ojentaen teki toisen kantapäällä niin komean ympäripyörähdyksen, että hame viisti ilmaa kuin levitetty pyrstö.
Oliko se sitten ihme, jos Peltolan Janne, hidastuumainen mies, joka koko ajan oli pysynyt vaiti ja ihmetellyt, otti vihdoinkin piipun suustaan ja hymähteli itsekseen, että onpas siinä koko elävä akaksi. Ja vieläkin pitempiin ajatuksiin sai Janne syytä vaipua, kun toiset miehet kahvia juodessa tiedustelivat lapsen isää ja Leena sen johdosta ylenkatseellisesti arveli, että kyllähän niitä isiä aina löytyy, kun vain on oikeita lapsentekijöitä… ja eläpäs tässä nyt pätö haarukoita kuin miehiä.
Niin, sellainen elävä se oli Leena.
Ja sitten hän yhytti suutari-Matin.
Matti oli jo harmaissaan oleva mies ja seisaalleen kuolleen vaimon leski — tahtoo sanoa: hänen avioliittonsa oli purkautunut noin vain omia aikojaan ja ilman mitään seremonioja siten, että vaimo oli huilannut maailmalle koskaan enää palaamatta.
Ilman mitään seremonioja tapahtui myöskin Matin ja Leenan yhteen liittyminen, siten vain, että Leena asettui yksiin leipiin Matin kanssa. Matti ei nimittäin suostunut pappilaan lähtemään eikä Leenakaan sitä niin kovin tärkeänä pitänyt.
Tämä vastahakoisuus vihkimiseen nähden oli Matilta kai jonkunlainen viimeinen pihaus sosialistia. Sillä sitäkin oli hän aikoinaan ollut, jopa kerrassaan ensimäinen johtajan tapainen paikkakunnalla. Se oli ollut silloin, kun sosialismi asteli ensimäisiä askeliaan maaseudulla. Mutta pian oli Matti kyllästyneenä jättänyt politiikan ja takertunut entistä lujemmin lestiinsä. Hän oli nimittäin kerran muutamien puoluetoveriensa kera mennyt kuntakokoukseen ajamaan ryysyköyhälistön asiaa, mutta kärsinyt sillä retkellään täydellisen poliittisen tappion. Luontoaan karaistakseen oli Matti tovereineen ennen kokoukseen lähtöä ryypännyt vahvasti hokmannia, minkä seurauksena he kokoustuvan suussa alkoivat pitää pahaa rähinää ja antoivat siten isäntämiehille heti alussa yliotteen. Osaksi nauraen, osaksi käsivoimalla työnnettiin heidät ulos, minkä jälkeen Matti heitti hiiteen maailmanparannuspuuhat ja istui entistä äkäisemmin nelikollaan, puri mälliä ja neuloi kohtuushintaan niin lujia pieksusaappaita, että niistä saumat jäivät aina viimeiseksi elämään.
Matti asui jo silloin omassa tuvassaan, kun Leena paikkakunnalle ilmestyi. Se oli silloin vielä neliseinäinen ja kun sen suurin ulottuvaisuus oli korkeus, ja kun se lisäksi oli savisella maalla ollen hieman kallistunut suurta maantienojaa kohti, sanoivat ihmiset sen seisovan kuin kuppasarven siinä maantien poskessa. Leenan tultua taloon jätti Matti pariksi viikoksi naskalin kourastaan ja kyhäsi tuvan rinnalle kamaripurtilon, minkä jälkeen rakennus alkoi muistuttaa, kuten mainittu, kyljelleen asetettua, hiukan vinoon vääntynyttä sikarilaatikkoa. Kamari olikin muuten todella tarpeen vaatima, sillä kun Matti pikilankaa vetäessään ojensi molemmat kätensä, joista toisessa piili aina lisäksi terävä naskali, ei Leenalla ja pirpanoilla ollut tilaa muualla kuin takan luona oviloukossa, missä tuskin sopi kääntymään, saati sitten askaroimaan.
Leena oli siis oikeastaan vain leipäsusi eikä mikään oikea aviovaimo, kuten Ojalan emäntä asiasta arveli. Mutta hyvin täytti Leena sijansa suutarin huoneen valtiattarena eikä häntä kukaan pyrkinyt tästä asemastaan työntämään. Hän hoiti kaikki emännän tehtävät, parsi ja pesi suutarin vaatteet ja jouti siinä välissä apumuijanakin naapureissa häärimään.
Niin vierivät vuodet hiljalleen. Matti puri mälliä nelikollaan, veti pikilankaa ja naputteli kengänsaumaa, Leena hoiti taloutta yleensä ja kahvipannua erikoisesti sekä lisäsi tavantakaa pirpanainsa lukumäärää. Mitään pahempaa kommellusta ei Matin ja Leenan yhteiselämässä sattunut, ennenkuin Ojalan Juuso sekaantui naapuriensa asiaan ja oli vähällä saattaa pahennuksen matkaan.
Se tapahtui muutamana römppämaanantaina, kun Juuso humalapäissään ja pullo taskussa astui polkua pitkin suutarin tuvalle. Leena oli poissa kotoa, lapset peuhasivat omine valtoinensa ja Matti istui äkeänä nelikollaan pikilankaa kiskoen. Juuso istui siihen hänen työtänsä katsomaan, syleksi, tohisi ja haisi viinalta. Kun suutari ei keskustelua alottanut, lausahti Juuso lasten peuhinaan huomionsa kiinnittäen:
— Saisit sinä, Matti, laittaa sen Leenan jo kuivamaan, kun noita kakaroitakin on jo niin, että… niiden silmiä kiiluu joka nurkasta kuin pirun silmiä.
Suutari viskasi lestinsä työkalujen sekaan, työnsi silmälasinsa vihaisesti otsalle ja kääntyi tupaan päin. Lapsista kuka vanutti toistaan tukasta, kuka kiskoi pöydälle kiivennyttä veikkoaan koltun helmasta alas, kuka pyllyili kumoon kaadetun tuolin jaloissa ja ken taas muuten aikojaan suurta ääntä piti. Äkätessään isän ja vieraan heihin tuijottavan, asettuivat he äkkiä ja alkoivat totisin rengassilmin tuijottaa vastaan. Täten näytti Matista Juuson törkeä vertaus hyvinkin paikalleen osuneelta ja kun Juuso samalla veti pullonsa esille ja tarjosi hänelle, jäivät Matilta laukasematta ne pahat sanat, jotka hänen kielellään jo pyörivät naapurin varalle. Sen sijaan komensi hän kakarat pysymään siivolla ja alkoi sovinnossa ryypiskellä Juuson kanssa.
Kun Leena maitohinkkansa kanssa palasi kylältä, lähti suutari Juuson matkaan. Käsikaulassa he polkua pitkin kohosivat Ojalaan, asettuivat pöydän päähän maistelemaan ja syventyivät keskusteluun. Tavan takaa palasivat he siihen kakarajuttuun. Ja kuinka he sitä niin kääntelivätkään, kypsyi suutarin päässä yhtäkkiä kavala suunnitelma.
— Kuulehan Juuso, — lausuili hän sammaltelevalla kielellä, — sinä olet ollut minulle aina oikea naapuri ja oikeaa asiaa sinä tässäkin ajat, että se akka olisi saatava niitä kakaroitaan laittamasta takaisin sinne kotipitäjäänsä. Mutta mitenkäs saada, siinäpä puntti. Mutta nyt minulla, kuule sinä, sanoi Juuso, on keino siihenkin asiaan. Se kun on jo kauan kärttänyt minua, että otettaisiin muka hevonen ja lähdettäisiin joukolla käymään siellä hänen kotipitäjässään, että hän saisi muka kyläillä sukulaistensa luona, niin nyt ei muuta kuin minä olen suostuvinani tuumaan, hankin hevosen ja kyytimiehen ja niin koko joukko sutiputi matkaan. Sieltä periltä sitten lähtee kyytimies yöllä omia aikojaan paluumatkalle ja jättää Leenan kakaroineen sinne, mistä hän on lähtenytkin. Ja usko pois, että kun se kerran siellä on ilman kyytiä tänne, niin kyllä se siellä pysyykin. Eikä siinä asiassa kuntakaan voi mitään, kun hän ei ole oikeissa naimisissa kenenkään kanssa eikä niistä peneksistäkään tiedä, kuka kenenkin isä on.
Juuso hyväksyi täydellisesti Matin suunnitelman ja lupausi, asiaa edelleen kehiteltäessä, hevosineen tuuman toimeenpanijaksi.
Asia olisikin sitä myöten ollut valmis, elleivät ryypyt olisi saaneet heitä hieman varomattomiksi, niin että sotasuunnitelma paljastui ennen aikojaan. He olivat joka kerta asiaan palatessaan alottaneet keskustelun salamyhkäisellä ja kuiskailevalla äänellä, mutta asian innostamina korottaneet lause lauseelta ääntään ja juuri tärkeimmät kohdat pajattaneet ympäri tuvan kuultaviksi. Sekin olisi tosin vielä mennyt mukiin, ellei Joelin Tilta, suutarin lähimmän naapuritöllin emäntä, olisi sattunut Ojalaan asialle pistäytymään ja emännän kanssa takan luona jutellessaan pitänyt korviansa avoinna myöskin kaikelle sille, mistä pöydän päässä keskusteltiin. Ja niinpä hän pääsi täysin perille miesten salakavalasta suunnitelmasta, tunsi siitä oman sukupuolensa kannalta syvää loukkaantumista, toimitti asiansa ja lähti kiireenkyytiä talosta.
Tietysti hän mennä viiletti suoraa päätä naapurittarensa puheille ja kertoi kuulemansa.
— Soo'o, vai sillä lailla tässä! — sanoi Leena ja hänen mustat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen.
Sen enempää hän ei puhunut, vaan ryhtyi kahvia keittämään. Vasta kun he Tiltan kanssa istuivat päin yhteen ja Leena kaatoi toisia kuppeja, sanoi hän reiteensä lyöden:
— Ja sen minä sanon, että ennen suutari itse lähtee tämän katon alta kuin minä!
Vasta seuraavan päivän iltapuolella otti suutari asian puheeksi. Noin vain ykskaikkisesti ja ohimennen alkoi hän työnsä äärestä tuumailla, että jospa sitä sittenkin lähtisi kyläilemään sinne Leenan kotipitäjään, kun hevosen saantikin nykyään tuntui helpolta. Vaikka oikeastaan hän itse ei joutaisi sinne, mutta hevosen ja kyytimiehen hän kyllä hankkisi.
— Kyllä kai minä mielelläni lähden, jos sinä huollat lapsia sen aikaa, — ilmotti Leena.
— Lapsia? Eikös sulla ole ollut tuumana ottaa kaikki lapsetkin mukaasi?
— Jollen saa yksin mennä, en mene ollenkaan.
Suutari tähysti silmälasiensa yli tutkivasti Leenaa, mutta saamatta hänestä sen parempaa selkoa.
Moniaan päivän kuluttua otti hän asian uudelleen puheeksi, mutta yhtä vähiin kuivui se nytkin. Sulkeutuneesti ilmotti Leena, että hän lähtee joko yksin tai ei ollenkaan.
Sen koommin ei siihen asiaan enää kajottu ja elämä suutarin mökissä kulki vanhaa uraansa. Matti istui järkähtämättä nelikollaan ja Leena keikkui emännän toimissa yhtä notkeana kuin ennenkin.
Niin kului pitempi aika, kunnes suutari taas eräänä talviaamuna sai Leenan kulmakarvat yhteen vetäytymään. Leena oli tavalliseen aikaansa jättänyt perheen yhteisen vuoteen sekä kiehauttanut aamupannun. Kun hän oli nostanut sen tulelta eikä suutari siihen mennessä, kuten tapansa oli, ilmestynyt tupaan, ihmetteli Leena, että kylläpä se nyt nukkuu. No, vienpä hänelle nyt kerran kahvin oikein herroiksi sänkyyn, päätti hän ja täytti kupit.
Mutta kun hän täysinäinen kahvikuppi kourassaan tyrkkäsi pimeän päässä suutaria kylkeen, ei tämä hievahtanutkaan, eipä vielä uudistetunkaan töytäyksen johdosta. Silloin pistäysi Leena tupaan, otti päretikkuun valkean ja palasi vuoteen ääreen. Suutari makasi selällään kalpeana, karheasänkinen leuka esiin työntyneenä, ja kädet, joiden kämmensyrjissä näkyivät pikilangan uurtamat syvät vaot, rinnalle koukistuneina.
Tällöin vetäytyivät Leenan kulmakarvat jälleen yhteen, hän palasi tupaan, istahti jakkaralle, huokasi ja ryhtyi sitten yksinään kahvikuppia tyhjentämään. Sen tehtyään kietasi hän huivin päähänsä ja pistäysi Joelin tölliin.
Huokaillen ja jahkaillen, mutta toimessaan saapui Tilta suutarin puolelle ja kävi hänkin päretikun valossa toteamassa, että suutari oli todellakin jättänyt ajallisen elämän.
No, mitäpäs siinä, suutari oli nyt kerta kaikkiaan kuollut ja häntä oli ryhdyttävä hautaan puuhaamaan. Ensimäiseksi lämmitti Leena padallisen vettä ja ryhtyi Tiltan kanssa pesemään ruumista, kuten paikkakunnan tapa vaati. Kun he olivat sen pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin, asettivat he ruumiin laudalle, veisasivat ulkomuistilta virrenvärssyn ja kantoivat vainajan Ojalan riiheen.
— Älähän mene, — kielsi Leena riiheltä palattua Tiltaa, joka yritti kotiinsa, — juodaan tässä nyt taas pitkästä aikaa oikein porukahvit.
Hetken kuluttua istuivat he vastapäätä toisiaan ja ryystivät kahvia. Toista kuppia kaataessaan levisi Leenan kasvoille, jotka siihen saakka olivat pysyneet vakavina, niiden tavallinen keveä ilme.
— Etkö muista, — lausui hän, — kuinka minä silloin kerran sanoin, että ennen se itse suutari lähtee tämän katon alta kuin minä? Enkö ollut oikeassa?
Ja huokaisten myönsi Tilta, että Leena oli ollut oikeassa.