MATKAKUMPPANI
Hohoi, kuinka suloista istua viimeinkin omissa rauhoissaan! Koko yö ja edellinen ilta ja vielä kappale aamua lisäksi on vietetty remuisata toverijuhlaa, tuollaista vanhojen penkinpainajaisten muistojuhlan muistojuhlaa, jonka aiheena itse asiassa on ollut vain tuo: dulce est desipere in loco. Ja nyt on sitten edessä raukea jälkipäivä, jolloin viimeyön muistot karehtivat mielessä ja ajavat yhtämittaa hymyilemään.
Nämä tällaiset myöhäsyksyn sunnuntait soveltuvatkin niin mainiosti jälkipäivän vietolle. Puolipilvineen, tyyni ja leppoisa sää, rauha luonnossa ja rauha ihmisten mielessä. Itsepä nouseva suurkaupunkimmekin on vaimentanut arkisen vauhtinsa tyynen tasaiseksi kohinaksi, joka suo hermojenkin hiukan levätä.
Mutta työlääksi käy odotus siinä länteen lähtevän paikallisjunan tupakkavaunussa, jossa olen valikoinut itselleni mukavimman penkinnurkan. Juna tuntuu kuin siihen paikkaansa unohtuneen. Ei edes minkäänlaista asemaelämän kolinaa kuulu eikä tunnu ainuttakaan valmistavaa nytkähdystä. Ja vaunussakin, jossa paitsi minua, on vain kaksi muuta matkustajaa, on niin hiljaista että se ihan uuvuttaa. Kamiini vain ritisee ja huokuu tukahuttavaa lämmintä.
Vihdoinkin halkaisee konduktöörin kimeä vihellys tämän raskaan hiljaisuuden. Siihen vastaa toinen, äänekkäämpi vihellys veturista. Mutta kuluu vielä aikaa, ennenkuin veturi alkaa laiskasti röhkiä. Sitten: nytkäys, toinen, täydellinen seisaus, taas nytkäys ja viimeinkin päästään liikkeelle, hitaasti ja varoen kuin maaperää tunnustellen. Totisesti tämä on oikein aito suomalaista sunnuntaikyytiä. Mutta olkoon, se sopii niin hyvin minun jälkipäivävireeseeni.
Tuskin on kuitenkaan päästy kunnolla liikkeelle, kun sieltä edestäpäin kuuluu jälleen vihellys, pyörät alkavat jurrata vastaan, töksäys ja vaunut seisovat liikkumattomina jonkun esikaupunkipysäkin ääressä. Tietysti siinä seistä kollotellaan kokonainen pikku iankaikkisuus. Kaikki vaipuu jälleen uuvuttavan hiljaisuuden helmaan. Kamiini vain hiljaa risahtelee ja asemasillalta kuuluu laiskasti etenevä saappaankolina. Sitten: piii! nyhjäyksiä, töksähtelyä, kunnes taas mennä jullataan eteenpäin. Verkkaan siirtyvät ikkunan ohi lakastuneet maisemat ja hyvin ehtii silmin seurata, kuinka kellastunut lehti liipottelee alas kosteaan sammalistoon ja jää siihen värähtämättä makaamaan.
On niin suloista istua tässä ja huojahdella junan tahtiin, antaa ajatusten kulkea omia teitään ja katseen liitää yli syksyisten maisemain. Kun vain tuo toinen kanssamatkustajistani ei häiritsisi rauhaani! Se on nähtävästi kovin vailla puhelukumppania. Vaihdettuaan jo monta kertaa paikkaa asettuu se nyt tuohon minua vastapäätä. Kaikesta päättäen se on valinnut minut uhrikseen, kun yrityksensä toiseen matkustajaan nähden epäonnistuivat. Se toinen tuijottaa itsepintaisesti ulos ja ympäröi itsensä mahtavalla savupilvellä. On nähtävästi joku juro rannikkoruotsalainen.
Mutta minulla on yhtävähän halua puheluun. Omat mielikuvani tarjoavat minulle paljon viihtyisämpää seuraa. Olen hitto vie saanut tarpeeksi seurasta, melusta ja suunsoitosta. Haluan olla yksin! Vai eikö tuo lörpöttelyhaluinen mies tuossa minua vastapäätä tahdo sitä ymmärtää?
Minä vältän itsepintaisesti hänen etsivää katsettaan ja tuijotan polvillani olevaan sanomalehteen. Mutta sitä tehdessäni näen, kuinka hän kääntelehtii levottomana, kuinka hänessä joka hermo on aivankuin keskusteluun viritettynä ja kuinka hän koettaa tavottaa minun katsettani. Vaan etpäs onnistu, minä panssaroin itseni läpitunkemattomaksi.
Turkasen mies: Äänettömällä puheluhalullaan häiritsee hän minua julmasti, kahlehtii minun seesteiset mielikuvani ja särkee minun hekumallisen jälkipäivätunnelmani!
Äkeissäni alan tarkastella häntä salakähmää, alta kulmaini. Hän on pienenpuoleinen, vilkaseleinen, parraton keski-iän mies. Päällään hänellä on siisti puku halpahintaisesta kankaasta ja kengät on huolellisesti kiillotettu pyhäasuun. Mutta mitään kaulusvehkeitä hänellä ei ole, puhdas liinapaidan rintamus pistää vain kaula-aukosta näkyviin. Kädet ovat karkeat ja känsäiset. Siis ulkotyöntekijä.
Espoon asemalla jättää hän vaunun. Hyvä, nyt saan rauhassa syventyä omiin maailmoihini.
Mutta juuri kun juna lähtee liikkeelle, töytää hän hengästyneenä sisälle ja asettuu äskeiselle paikalleen. Unhotan olla varuillani ja hän tapaa katseeni. Silmänräpäyksessä käyttää hän sitä hyväkseen.
— Hyvinpä kerkesin juosta apteekissa! — virkkaa hän voitonriemuisesti.
Kun tupakkapilvessä istuja ei osota mitään yhteisymmärryksen merkkejä, täytyy minun raottaa panssariani.
— Tässä Espoossa seisookin juna aina niin kauan, — arvelen ykskaikkisesti ja teen tarmokkaita ponnistuksia, sulkeakseni jälleen panssarini.
Mutta se kanalja on nyt kertakaikkiaan saanut äänettömyyden muurin välillämme murretuksi ja pitää huolen jatkosta. Sen kasvoja kirkastaa voitonriemuinen hymy.
— Mihinkä asti herra matkustaa? — ehättää se kysymään, ennenkuin äänettömyys on saanut meidät uudelleen turtumukseensa kiedotuksi.
— Kirkkonummellehan tässä pitäisi päästä, mutta kovin hitaasti tämä matka kuluu.
— Hitaitahan ne ovat nämä paikallisjunat, — arvelee hän osaaottavasti, ilmaisten samalla itse menevänsä Masabyhyn.
Kun vielä on vaihdettu jokunen repliikki tuollaisista aivan yleisistä ja ykskaikkisista asioista, arvelee hän nähtävästi hetken tulleen siirtyä mieltäkiinnittävämmille aloille.
— Saisinko hiukan silmätä sitä herran sanomalehteä? kysyy hän alotteeksi, — katsoisin siitä musiikki-ilmotuksia.
Ojentaessani hänelle lehteä jatkaa hän:
— Minä olen niin innokas musiikin harrastaja, että milloin suinkin sopii, täytyy minun päästä konserttiin… Joo, musiikki se on minun elämäni.
Silmättyään nopeasti sanomalehteen ja nähtävästi mihinkään uutiseen lähemmin huomiotaan kiinnittämättä antaa hän minulle lehden takaisin ja puhuu edelleen:
— Niistä vanhoista mestareista minä vasta pidän. Kyllähän ne ovat nämä
Kuulat ja Sibeliuksetkin melkoisia, mutta ne Peethovenit, Mosartit ja
Sopinit, ne ne vasta miehiä olivat. Joo, ei nämä nykyiset vedä niille
vertoja.
Sitten puhuu hän edelleen musiikista, arvostelee Sibeliuksen Finlandiaa ja vertailee eri säveltäjiä toisiinsa. Hän liikkuu minulle kokonaan oudoilla vesillä, joten minä en voi ottaa osaa keskusteluun muuta kuin päännyökkäyksillä ja hyväksymisen hyminällä. Mielenkiintoni miestä kohtaan on kuitenkin nousemistaan noussut ja kun syntyy hetken kestävä äänettömyys, kysyn minä, asuuko hän Masabyssä.
— Joo, siellä minä asun, noin kivenheiton matka asemalta.
— Kivenheiton matka, sanotaan Savossa, — lisää hän heti perään ja katsoo minua tutkivasti, että ymmärränkö minä sellaista sanontaa.
— Kyllä se sanantapa on minullekin tuttu, — myönnän, minkä johdosta hän alkaa katsella minua kuin läheistä sukulaista, ilmottaen samalla olevansa Kuopion puolesta kotoisin.
Kun jälleen syntyy pieni paussi ja juna juuri sattuu kulkemaan erään korkealla mäellä olevan muhkean huvilan ohi, jota minä aina sivu kulkiessani olen katsellut, kysyn minä tuolta tietorikkaalta matkatoveriltani, sattuiko hän tietämään, kenen oma se oli.
Joo, kyllä hän sen tiesi: se oli professori F:n huvila. Ja yks-kaks on hän täydessä vauhdissa tekemässä selkoa tuon huvilan rakennuksesta, huonejärjestyksestä, terasseista, puutarhan käytävistä j.n.e.
— Minä olen ammatiltani rappari ja olm ollut sitä rakentamassa, — ilmottaa hän lopuksi.
Käytänpä nyt hyväkseni hänen laajatietoisuuttaan ja utelen kaikista huomattavimmista huviloista ja kartanoista, joita silmiemme ohi liukuu. Ja kaikkiin kysymyksiini tietää hän antaa laajat ja seikkaperäiset vastaukset.
Kun nämä seikat eivät meitä kumpaakaan enää viehätä, alkaa hän nähtävästi hautoa uusia keskusteluaiheita ja sitä tehdessään hän salakähmää tarkastelee minua päästä jalkoihin. Nyt arvioipi hän minua, kuten minä äsken häntä, ja kohta hän varmasti tiedustaa, mikä minä olen miehiäni.
Nytpä olisi aika vetäytyä jälleen panssariinsa. Mutta ei käy enää laatuun. Ja hittoako se tuo mies minusta tahtoo?
Minua ovat aina kiusanneet tiedustelut ammatistani. Jos olisin pappi, nimismies, lääkäri, tilanomistaja tai vaikkapa joku kamreeri, niin hätäkös olisi vastatessa että tämä poika on sitä ja sitä. Mutta kirjailija! Mikä virkamies se sellainen on ja paljonko sillä on palkkaa? Ehei, kirjailijaparka, kyllä sinut on hieman vajanaisesti merkitty yhteiskuntarekisteriin.
Ja auttaisiko tässä edes kiertely? Kuinka minun kävikään kerran kesämatkallani savolaisen laivan kannella. Kun minulla oli jalassani pieksusaappaat ja päässäni tavallinen lippalakki, vastasin uteliaan savolaisen kyselyyn olevani talollisen poika Pohjanmaalta. Mutta sekös sulun avasi. Ensinnäkin: millä asioilla minä matkustelin, ja kun sanoin liikkuvani huvikseni ja maailmaa nähdäkseni, että miten minä näin keskikesällä joudin niin reissailemaan ja olivatko talolliset kotipuolessani niin rikkaita j.n.e. Tästä viisastuneena vastasin seuraavalle kysyjälle olevani lukumies. Mutta se vei ojasta allikkoon, Mikä ammattilainen se lukumies on, mitä minun pitää lukea ja — tietysti! — paljonko siitä on palkkaa?
Lempo korjatkoon kaikki uteliaat ihmiset! Tuokin tuossa! Nyt sillä jo selvästi pyörii kysymys kielen kärjessä. Jospa läimäytän sille vasten naamaa, että olen vapaaherra. Sehän olisikin lähinnä totuutta. Tai sanoisinko pilanpäiten ja rauhaan päästäkseni, että olen afäärimies? Eihän sekään olisi niin kaukana totuudesta, sillä olenhan viime aikoina tarjotellut huvilaani kaupaksi. Mutta tietysti hän heti toiseksi kysyy, mitä liikettä minä harjotan ja siinä sitten taas ollaan. Ei, varuillaan tässä joka tapauksessa täytyy olla. Mitähän minä nyt keksisinkään…
— Saisinko luvan kysyä, mikä virkamies herra on?
Pumps, siinä se nyt oli! Eikä minulla ollut vielä valmiina mitään vastausta. Ei siis muuta kuin totuus esiin.
— Kirjailija minä olen.
— Vai niin… Tuota, saisinko kysyä nimeä?
Ah, mihin ruuvipihtiin olen joutunut! Mutta mitä tehdä? Happamasti murahdan sukunimeni.
— Kyöstikö? — huudahtaa hän sen kuultuaan.
Nyt on minun vuoroni tarkastella häntä uteliaasti, että onko hän kenties joku näille main osunut tuntematon sukulaiseni tai muu vanha tuttava.
Kun olen myöntävästi vastannut tuohon hänen viimeiseen kysymykseensä, jatkaa hän:
— Te kirjotatte semmoisia novelleja ja…?
Kun olen tämänkin myöntänyt, huudahtaa hän voitonvarmasti:
— Aivan niinkuin ne Kauppis-Heikit ja Larin Kyöstitkin… joo, joo, ne on hauskoja poikia, he, he…
Minä olen ihan ymmällä, mutta hän nauraa hyväntuulisesti ja ymmärtävästi, ja alottaa sitten vilkkaan keskustelun kirjallisuudesta yleensä.
Hänen juttelunsa keskytyy junan pysähtyessä Masabyn asemalle.
Hyvästellessään lausuu hän lakkiaan kohottaen:
— Antakaa nyt anteeksi, minä olen tällainen puhelias mies.
Yritän vakuuttaa päinvastaista, että on ollut hyvin hauska… mutta hän on jo ulkona asemasillalla. No, minä vakuutan sitten itselleni, että siinäpä oli oiva mies, löysi minutkin heti yhteiskuntarekisteristä… eikä viittaustakaan palkkaan, vuosituloihin ja ansioihin. Kerrassaan mainio mies! Oikea rapparien rappari!
Junan lähtiessä asemalta näen hänet jo hyvän matkan päässä maantiellä. Siellä tulee vastaan nähtävästi joku tuttava, koska hän heilauttaa sille hattuaan, pysäyttää hänet ja alottaa kädenliikkeistä päättäen vilkkaan keskustelun. Sitten katoaa hän näkyvistäni, juna mennä tohottaa eteenpäin, Ja vaunuun, jossa meitä on nyt vain kaksi, palaa entinen painostava äänettömyys.