LOUKATTU AVIOMIES
Kultainen kotiseutu! Kuinka seesteisenä sinä kangastutkaan mieleen näin matkan päästä!
Mutta omituista! Aina kun sinun laajat peltolakeutesi kohoavat mieleeni, näen siellä lakeuden äärellä selvin ääriviivoin yhden ainoan miehen — miehen, joka kuitenkin on vähäisimpiä ja yksinkertaisimpia maassa. Hän on kuin suuri möhkäle sitä samaa savea, jota hän kuokallaan kääntää — möhkäle, joka on hätäpikaa ja ohimennen haahmoteltu miehen muotoon: kasvonpiirteet ovat paksut ja karheat, selkä pitkä ja paksulihaksiset raajat lyhyet kuin karhulla. Kaiken tämän lisäksi on hänen vasempi ruumiinpuoliskonsa joskus kärsinyt halvauksen, sillä hän ontuu vasenta jalkaansa eikä samanpuoleinen käsikään toimi aivan säännöllisesti.
Mutta suoraa, viljelemätöntä voimaa hänen ruhossaan on tavaton määrä, ja kun hänelle on annettu kuokka käteen ja osotettu paikka pitkän peltosaran päässä, kyökkäsee hän kuokkaa heittäen aamusta iltaan kuin käyntiin viritetty kone.
Yleensä tunnetaan hänet nimellä Tökerö-Veeli. Tuo liikanimi on tietysti sen johdosta, että hänen katsotaan syntyneen peukalo keskellä kämmentä, niin ettei hän kykene viljelemään muita työkaluja kuin kuokkaa ja kirvestä, viimemainittuakin vain halonhakkuussa. Kirkonkirjoissa hänen nimensä on Feeliks Isomaa, mutta tuon sukunimenkiu ovat koiranleuat vääntäneet Isomahaksi, joka on muka viittaus Veelin ruokahaluun.
Hänellä on pitäjän keskuksessa vissi piiri taloja, joissa hän vuorotellen tekee työtä päiväläisenä. Työtä hänellä on aina ollut riittävästi ja toimeen tuli hän entisvuosina mainiosti, kävi pyhäisin ruotsinkangasvaatteissa, mustatuissa pieksunvarsissa oli nastakoristeet ja taskussa aina rahaa. Mutta sitten sai Veelinkin valtoihinsa tuo ihmisten iäinen ja sammumaton kaipuu liittyä johonkin toiseen ihmiseen: hän naittui ja sai toverikseen hupelona kuolleen käräjäkirjurin lesken, kevytkenkä-hetaleen, jota kylän kesken sanottiin Tina-Johannaksi. Siitä lähtien painui Veelin elämä hiljalleen alaspäin.
Akotuttuaan hankki Veeli pienen mökin tönän katajistosta kylän takalistolta. Hän teki työtä kuten ennenkin ja ansaitsi, mutta Johanna kahvipannuineen piti huolen, että Veelin ansiot eivät näkyneet missään. Puku muuttui yhä risaisemmaksi eikä huoltapitävän käden jälkeä näkynyt koko miehessä.
Kaiken tämän lisäksi petti Johanna aviollisestikin miestään. Ja kaikki ne sellaisille naisille kelpaavatkin, sillä pahat kielet kertoivat itsepä Hutulinkin, puolisokean maailmankiertäjän ja ruotilaisen Veelin kylillä ollessa käyvän hänen mökissään öitsimässä.
Tästä kaikesta tietämätönnä teki Veeli työtänsä ja kantoi viikkoansionsa kotiin kuten ennenkin. Kunnes Hakalan vanha emäntä päätti kohottaa esiripun lievettä ja paljastaa Veelille hiukan asioita.
Veeli oli ollut Hakalassa kuokkimassa ja vietti nyt joutilasta sunnuntai-iltapäivää, istuen tuvan takkakivellä ja jutellen emäntämuorin ja toisen päivätyöläismiehen kanssa.
Kirkkokuulumisten jälkeen olivat puheenaineeksi joutuneet Veelin sukulaissuhteet ja sen johdosta nyt muori kysyi:
— Minä tässä muistelen, että eikös se Veelillä pitänyt olla toinenkin sisar pait Mari-vainaja?
Onhan se Reetaliisa siellä Töllinperällä, — myönsi Veeli.
— Aivan niin. Onko se siellä naimisissa?
— Naimisissahan se… ja omat mökit. Vaikk'en minä ole häntä nähnyt kuin kerran eläissäni enkä sitä sen miestä ollenkaan.
— No jopa tässä kuulee! Miten se nyt niin on näkemättä mennyt? Liehän tuota nyt toki tullut useamminkin nähdyksi, kun kerran on samassa pesässä kasvettu?
— Niinpä se vain on mennyt. Se Reetaliisa kun on minua lähemmäs kymmenen vuotta vanhempi, niin se oli siitä kotimökiltä ennättänyt jo lähteä maailmalle, ennenkuin minä tolkulleni kerkesin. Sitten se oli piikana siellä Töllinperällä ja lopuksi naittui sinne ja minä kun taas olen aina pysynyt täällä keski-pitäjällä, niin sitä ei ole tullut toisiaan nähdyksi neljäänkymmeneen vuoteen.
— Neljäänkymmeneen vuoteen! Ja samassa pitäjässä on kumminkin asuttu.
No ei ole tuolla, Veelillä isosti sukulaisrakkautta!
— Eihän tuota ole sattunut olemaan asiata lähteä sinne Töllinperälle asti, — puolustihe Veeli ja osottaakseen, ettei hän ollut ihan vailla sukulaisrakkautta, jatkoi hän: — Tässä viime kesänä minun pisti kuitenkin muuanna sunnuntaina päähäni lähteä katsomaan, minkälainen elämä sillä Reetaliisalla on.
— No tokko sinä tunsitkaan häntä, kun et ollut ennen nähnyt?
— Mistäs minä hänet olisin tuntenut, enkä minä tiennyt, missä se mökkikään on. Mutta minä menin ensimäiseen taloon ja kysyin, että missähän päin täällä asuu minun näköiseni akka. Talon väki hoksasi paikalla, että minä olen Reetaliisan veli, ja neuvoivat minut sinne mökille.
— No tokko Reetaliisakaan tunsi sinua?
— Kyllä se ensinnä meinasi oudostella ja katsoi pitkään, mutta kun minä sanoin, että minä olen täällä tiedustelemassa itseni näköistä akkaa, niin tunsi heti ja tuli kättelemään.
— No toki se piti hyvänä velimiestään, kun ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt?
— Pitihän se. Kahvit pani heti tulelle ja ruuat laittoi ja olisi yöksikin kieltänyt, mutta eihän tuota tullut jäädyksi.
— Jopas se nyt oli kiireellinen kyläreissu. Tokko sinä ennätit
Reetaliisan miestäkään nähdä?
— Enhän minä tullut sitä nähneeksi. Se oli mennyt kylille eikä palannut vielä kotiin, kun minä lähdin.
— No minkälainen elämä noilla näytti olevan ja oliko paljokin joukkoa?
— Eikäpä, nuo toimeen tulle niinkuin muutkin mökkiläiset ja näkyipä niitä lapsiakin olevan hyvä joukko, vaikk'ei minun tullut heidän lukumääräänsä kysytyksi.
Kun Veelin sisarensa luona käynti täten oli loppuun pohdittu, syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä toinen päiväläinen piippu suupielessä roikkuen nukahti vatsalleen penkille. Emäntämuorin ajatukset olivat kuitenkin takertuneet Veelin asioihin ja hän hautoi mielessään, miten saada keskustelu johdetuksi Veelin avioelämään. Muori oli kätkenyt hampaansa koloon yhtä ja toista Johannaa koskevaa ja katsoi nyt hetken otolliseksi saattaa ne jälleen julkisuuteen.
— Ei ne taida Veelilläkään nyt enää joutaa tienestit kukkarossa homehtumaan, kun on kaksi suuta syömässä? — alotti hän saatuaan asiat päässään järjestykseen.
— Eipä ne näy joutavan, — myönsi Veeli. — Järkiään ne menevät tienestit ja hyvä jos piisaavatkaan.
— Näkee tuon vaatteistakin, ettei ole enää entiset päivät.
Kun Veeli ei tähän virkkanut mitään, otti muori askeleen etemmäs ja jatkoi:
— Että se Johanna kehtaakin miehensä vaatteista noin vähän huolta pitää. Mutta ei taida joutaa kahvinjuonniltaan!
Emännän myötätunto liikutti Veelin mieltä ja hän päätti palkita sen pienellä tunnustuksella.
— Kyllä minä sitä tässä viime pyhän aikana jo morkkasinkin siitä ylettömästä kahvinjuonnista. Mutta siitäkös se metakan nosti. Ihan päälle tuli.
Veelin ääni värähti katkeruudesta, muistellessaan tätä perhekohtausta.
— Oikeinko se nyt uskalsi ihan tosissaan päälle tulla? — uteli muori osanottavasti.
— No ei suinkaan se leikkiäkään liene ollut, kun sieppasi aidaksen kappaleen loukosta ja alkoi sillä hakata.
— No ei tässä maailmassa! Mutta kyllä minä olisin sinun sijassasi jo näyttänyt!
— Eipä sitä miehinen mies oikein viitsi vaimoihmisen kanssa ruveta tappelemaan.
— Olisi joutanut saada, mokomakin! Että nyt ihan aidaksella ruveta hakkaamaan!
— Aidaksella se… ja pahasti löikin tuohon lonkkaan. Eikö tuota ajane märille, kun sitä on koko viikon särkenyt.
Muorin myötätunto oli nyt täydellisesti Veelin puolella ja kun hän oli hetken aikaa silmät palaen hautonut tärkeintä hampaansa koloon kätkettyä asiaa, rohkaisi hän sydäntään lauseella: "Sanonpa uhallakin!" minkä jälkeen hän virkkoi:
— En totta vieköön kantaisi tienestejäni sellaiselle ruustinnalle, joka kaiken hyvän päälle on vielä koko kylän yhteinen.
Kun Veeli hätkähtäen nosti päätään, laukasi muori tulemaan:
— Kuuluu siellä mökillä sinun poissa ollessasi tuhka tiheään käyvän yövieraita. Aina Hutulin kompurasta pitäin.
Puhelu katkesi tähän, sillä Veelin silmät jäivät rävähtämättä tuijottamaan yhteen kohti ja kaikesta näkyi, että hän oli vaipunut synkeihin ajatuksiin. Muoria jo hiukan kaduttikin, että oli tullut niin pitkälle menneeksi. Ties mitä se vielä, sellainen sakeaverinen mies, rupeaa mielessään hautomaan! Mutta se oli nyt kerran sanottu eikä sitä voinut enää olemattomaksi tehdä.
Seuraavina päivinä oli Veeli harvapuheinen ja synkkä, jotapaitsi särky lonkassa paheni. Keskiviikosta hän ei enää kyennyt kuokkamaalle, vaan sulkeutui lämpimään saunaan, jossa hän hauteli kipeätä lonkkaansa ja hieroi sitä leijonantalilla, jota muori oli apteekista hommannut. Siellä pimeillä ja nokisilla saunanlauteilla hänellä oli oivallinen tilaisuus hautoa kotoisia asioitaan sekä selvitellä itselleen, mille kannalle asettua vaimonsa uskottomuuteen nähden.
Viikon lopulla helpottivat tuskat ja Veeli kykeni jälleen liikkumaan.
Samalla oli hän myös päässyt sisäisistä ristiriidoistaan selvyyteen.
Sunnuntai-aamuna ilmotti hän aamiaisen syötyään lähtevänsä käymään kotimökillään.
Kun hän, likaiset alusvaatteet mytyssä kainalossa, varustausi lähtemään, suhahti muori hänelle varottavasti:
— Älä häntä nyt kovin huoli rusikoida… kun ei niitä ihmisten puheitakaan tiedä kaikkia todeksi uskoa… vaikka totenahan tuota minulle puhuttiin.
Mutta Veeli oli juuttunut omiin ajatuksiinsa, jotka keskiviikosta lähtien olivat ottaneet varman suunnan. Ikäänkuin olisi kuullut muorin varotuksen kehotuksena, vakuutti hän ulos astuessaan:
— Joo, selkään sille nyt pannaan.