IKUINEN JÖRÖTTÄJÄ
Matinpäivä, ensimäinen kevätpäivä. Ilma on lenseä ja räystäistä tippuu vettä.
Yli lumisen tasangon kajahtavat sanomakellojen äänet. —
— Kellekähän nyt soitetaan? — kysyn minä kaikkien niiden tuhansien kanssa, joiden kuuluviin kellonääni kantautuu.
— Laitos-Pekkakin se on kuollut, — saan pian vastauksen kysymykseeni.
— Se on kuulemma kuollut siihen viimeiseen istumatautinsa kohtaukseen.
Ja sitten saan kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Pekan kuolemasta.
Kyllä minä tunsin jo ennestäänkin sen Pekka-vaarin istumataudin. Tässä se oli viime joulun alla, jolloin minä suksiltani nousten pistäysin Laitoksen tupaan. Jaana-muori pesi astioita takkakivellä ja kysymykseeni, onko Pekka kotona, vastasi hän, päällään kamaria kohti viitaten:
— Tuolla se jöröttää. Sillä on taas se istumatautinsa.
Se merkitsi sitä, että Pekka kyllästyneenä maailman menoon, lähimmäisiinsä ja ennen kaikkea muorinsa tyhmyyteen ja kielevyyteen, oli äkäytynyt sängyn nurkkaan, jossa hän liikahtamatta ja mitään puhumatta istui päivän tai pari, aina sen mukaan kuinka perusteellisesti hän oli päässyt sydäntymään.
Mikäli muistan, oli Pekka hieman sukua Lepistön vaarivainaalle, joka aikoinaan sydäntyi ympäristöönsä niin perinpohjin, että vietti viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan puhumatta kellekään sanaakaan. Välttämättömät asiansa suoritti hän muorinsa välityksellä, jolle hän sormikielellä tulkitsi ajatuksensa.
Nämä jörötyskohtaukset olivat siis Pekalla selvää sukuperintöä. Olin siitä kuullut, mutta en nähnyt koskaan Pekkaa jöröttämässä. Pistinpä siis varovasti pääni kamarin oven raosta ja kurkistin sisään. Siellä istua käyrötti Pekka sängyn kulmassa ja tuntui siihen paikkaansa jähmettyneeltä. Ainoana elonmerkkinä oli piippunysä, josta silloin tällöin pöllähti laiha savutupru.
Kun minä astuin kynnyksen yli, raotti hän hiukan silmiään. Nähdessään, ettei tulija ollut ainakaan hamepäällinen olio, avasi hän ne kokonaan ja teki päällään merkin, jonka minä tulkitsin jonkunlaiseksi tervetulotoivotukseksi. Ja kun muorin pää hetken kuluttua ilmestyi ovenrakoon, lensivät hänen silmänsä pystyyn, huomatessaan Pekan muuttaneen asentoaan sekä alottaneen haastelun kanssani. —
Tuosta Pekan viimeisestä istumakohtauksesta kertovat ne nyt seuraavaa:
Jörötys oli alkanut aamulla ja jatkunut hievahtamatta iltaan asti.
Maata hankkiutuessaan ei muori ollut malttanut olla kivahtamatta:
— Kylläpä siinä nyt piisaa jöröttämistä. Eipä silti, ettet minun puolestani saa jöröttää vaikka tuomiopäivään asti.
Kuitenkin oli muori, ennenkuin asettui peittojen alle, nostanut vellikupin ja lusikan pöydännurkalle Pekan viereen. Mutta aamulla ylösnoustessaan oli muori ihmeekseen nähnyt Pekan yhä samassa aseaaossa. Vellikuppi oli ollut koskematonna pöydällä.
— Jörötä päälle vain! — oli hän äsähtänyt mennessään tupaan valkeaa virittämään.
Kun myöhemmin eräs naapurin akka oli tullut Pekkaa kysymään, oli muori sanonut, kamariin viitaten, että tuolla se eilistä jörötystään lopettelee. Siihen oli naapurin eukko ihmetellyt, että kylläpä sitä nyt kestääkin. Sitten oli hän kaiken rohkeutensa kooten mennyt kamariin asiaansa toimittamaan: lainaamaan Pekalta piipunperiä omalle vaarilleen, joka kolotuksen takia ei kyennyt sängystä liikkumaan.
Mutta kovin oli hän parkaissut kamarissa ja kun Jaana-muori oli hyökännyt katsomaan, olivat he yhdessä todenneet, että Pekka istui entisellä paikallaan kylmänä ja kangistuneena.
Kaiken päivittelynsä, siunailunsa ja itkuntyrskäystensä kesken oli
Jaana-muori vielä tuiskahtanut:
— No nyt sillä piisaa sitä jöröttämistä tuomiopäivään asti, kuten ma jo eilen sanoinkin.
Alakuloisina kajahtelevat sanomakellojen sävelet yli lumisen lakeuden, ilmottaen että yksi häviävän ajan kuhmuisista ja monisolmuisista vaareista on jälleen vierähtänyt turpeen rakoon. Ne harvenevat harvenemistaan ja nykyinen aika kansanopistoineen ja nuorisoseuroineen pitää kyllä huolen, ettei uusia ilmesty tilalle, vaan että kaikki ovat yhtä latteita ja toistensa kaltaisia kuin samasta sahasta lähteneet laudat.
Kyllä Pekka silloin viimeksi tavatessamme tulkitsikin kyllästyksensä nykyaikaan, sen osuusmeijereihin (ettei mistään saa enää vanhaa hulikkapiimää!), nuorisoseuroihin (eiväthän ne mamselit pysty enää kunnon tappelua panemaan toimeen!) ja muihin hökötyksiin. Ja oliko sekään enää laitaa, että kahvin ja suolan hintaa nykyään yhtämittaa nostetaan!
Niin, niin, ymmärrän kyllä, että Pekan vanha mohikaanisydän ei voinut tätä kaikkea enää sietää, vaan hän näki parhaaksi heittäytyä ikuisesti jöröttämään.
Matinpäivänä 1916.