OIKEA AMMATTIMIES
Aina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko sielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja työpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa, silloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja hinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen olkapäiden välissä.
Se on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni sellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä, päässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja musta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä — kuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on ripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon taitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä nurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet muotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii. Milloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen — herra varjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle, silloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! — joka päästää itsestään mitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle asettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle niin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä mies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.
Näin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista aina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa. Menneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen mieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden tunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin iloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä keveämmin.
Suurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut kertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä räätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili pääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla huutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.
Työnsä ääressä on Jonne todellinen taiteilija. Millä antaumuksella valmistikaan hän sitä kevätpalttoota, joka minulla on vieläkin jälellä, hänen käsialojensa viimeisenä todistajana. Hän oli kotonani sitä tekemässä ja varhaisimman aamu-uneni läpi kuulin jo viereisestä huoneesta hänen koneensa iloisen rallituksen. Ja iltaisin istui hän työnsä ääressä niin pitkälle kuin kevätvaloa hiukankaan virtasi ikkunasta sisään, istui, ratkoi, sommitteli ja mallaili, kokonaan työhönsä unohtuneena. Säälimättä ratkoi hän vaikka joka ainoan sauman, ellei työ häntä itseään miellyttänyt. Sillä puvun täytyi olla kuin päälle valettu, ei missään kohti millimetriäkään liikaa eikä mistään ahdistava.
Mutta millä luomisen ilolla hän, puettuaan valmiin palttoon päälleni, tarkastelikaan sitä sylen päästä. Hän käänteli minua puoleen ja toiseen kuin lukkari numerotaulua, etääntyi aina muutaman askeleen, nyökäytteli päätään ja hymyili, niin että minunkin tuli hyvä olla. Ja kun minä hänen kotiin lähtiessään lyöttäysin samaan matkaan kylällä käydäkseni, kulki hän koko matkan puolikymmentä askelta takanani, jolloin minä kaiken aikaa tunsin hänen katseensa hyväilevän selkääni, olkapäitäni ja molempia kylkiäni — tai oikeastaan niitä verhoavia palttoon osia. Niin, itse minä tunsin olevani kuin jonkunlainen liikkuva palttoonkannatin, jonka Jonne oli pannut edellään käymään, saadakseen kaiken tietä ihailla käsialaansa. Ja vieläkin enemmän tunsin itseni sellaiseksi, kun Jonne pysäytti vastaan tulevan isännän ja juhlallisella eleellä minua kohti viitaten huudahti:
— Eikös siinä ole palttoo, isäntä?
Jos hän on vaativainen omaan itseensä nähden, niin kyllä hän osaa olla ankara myöskin toisten käsialoja arvostellessaan. Kerran minulla oli, poiketessani hänen luokseen, päälläni kaupungissa teetetty puku. Heti kynnyksen yli päästyäni iski Jonne siihen silmänsä ja otti sen perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän nyki liepeitä ja taskunkansia ja mittanauha kädessään meni hän sauma saumalta läpi koko puvun.
— Aijai! — huudahti hän vihdoin, äänessään harmia ja vahingoniloa.
Hän näytti minulle mittanauhaa ja osotti, että housujen takapuolessa oli kaksi sentimetriä liikaa.
Niin, tällä paljastuksellaan teki han minut onnettomaksi aina siihen saakka, kunnes nuo kovanonnen housut loppuun kuluneina joutuivat pois käytännöstä.
Mutta oikeudentuntoinen hän samalla on arvosteluissaan. Sen tulin huomaamaan silloin, kun hän tuli vastaani keskellä tiheintä kirkonkylää ja minulla oli päälläni Helsingissä tehty talvipalttoo.
Jo kaukaa iski hän silmänsä palttooseeni. Pistettyään minulle kättä kuin ohimennen veti hän taskustaan mittanauhan ja alotti perusteellisen tarkastuksen siinä keskellä tietä, läheisten ikkunain täyttyessä uteliaista naamatauluista. Hän käänteli ja nyki rintaliepeitä, mittasi selkä- ja etukaistaleiden leveyden, pyöräytellen minua puoleen ja toiseen kuin vaatelias ostaja markkiuakopukkaa. Sitten nosti hän oikean käteni vaakasuoraan asentoon, vetäytyi muutamia askelia taaksepäin ja pää kallellaan, hiljaa vihellellen, tarkasteli hihaa. Samoin teki hän vasemmalle käsivarrelleni.
— No, mitäs arvelette? — kysyin henkeä pidättäen.
— Palttoohan se on, — sanoi hän harvakseen ja painavasti. — Näkee, että se on Helsingissä tehty.
Niin, hän oli suorastaan hypnotisoinut minut, kuten niin monesti ennenkin mittoja ottaessaan tai muualla tehtyjä pukujani tarkastaessaan. Mutta tämän kiirastulen kunnialla läväistyäni saatoin olla kaksinverroin tyytyväinen helsinkiläiseen palttooseeni.
Sellainen mies ja sellainen mestari on Jonne. Mutta ikäväkseni en voi hänellä enää pukuja teettää enkä muualla tehtyjä tarkastuttaa. Sillä hän on muuttanut kauas pois meidän yhteisestä kotikylästämme.
Seikka oli tällainen. Jonnella oli tupansa kunnan maalla, tuuhean pihlajan siimeksessä kylän laidassa. Mutta kunta tarvitsi sitä paikkaa omiin tarkotuksiinsa ja alkoi vaatia Jonnea muuttamaan tupansa muualle. Jonne kieltäysi jyrkästi ja siitä uhkasi syntyä uusi Nabotin viinamäen juttu. Kunta tarjosi omaa maataan kauempaa kylästä ja lupasi omalla kustannuksellaan siirrättää Jonnen tuvan sinne. Mutta Jonne piti jyrkästi kiinni paikasta, jossa hänen tupansa oli niin ja niin kauan seisonut. Kunta uhkasi ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Silloin suuttui Jonne, myi tupansa ja jätti koko paikkakunnan. Erään sukulaisensa houkutuksesta muutti hän kauas Etelä-Suomeen, muutamalle suurelle keskusasemalle.
Siellä harjotti Jonne ammattiaan punakapinan puhjetessa ja — kuka olisi sitä uskonut! — sodan laineet tempasivat hänetkin, ikämiehen, mukaansa. Huolimatta siitä, ettei Jonne ollut mikään punainen, eipä edes oikeistososialistikaan, vaan yksinomaan räätäli. Mutta hän olikin tarttunut aseeseen ainoastaan ammattikuntansa kunnian puolesta ja sen vuoksi hänet vapautettiin kaikesta edesvastuusta.
Siellä hänen nykyisellä kotiseudullaan tapasin minä hänet odottamatta vapaussodan loppuaikoina. Tampereen valtauksen jälkeen olin minä rykmenttini mukana seurannut etelää kohti pakenevien punaisten kantapäillä ja eräänä iltana päädyimme me suurelle rautatieasemalle Etelä-Hämeessä. Kun meille siellä suotiin parin päivän levähdys, tiedustin minä kortteerini emännältä räätäliä, sillä takkini hiha oli edellisenä päivänä pahoin repeytynyt. Siihen aikaan oli pää niin täynnä kaikenlaisia asioita ja vaikutelmia, ettei mieleenikään edes juolahtanut, että juuri tälle paikkakunnallehan Jonne oli muuttanutkin asumaan.
— Kyllä tässä asuu räätäli aivan lähellä, — selitti emäntä ja lisäsi sitten hymyillen: — Se on kans ollut sodassa.
— Sodassa? Meikäläisten mukanako?
— Eikä kun punakaartissa.
— Punakaartissa! Ja onko se nyt sitten kotona ja vapaana?
— Kuuluu olevan. Eivät kuulu viitsineen hätyyttää, kun se ei ole mikään vaarallinen.
Hitto vieköön nämä eteläsuomalaiset! manailin itsekseni räätälin asunnolle astellessani. Kyllä ne ovat yksiä tallukoita. Eivät ole viitsineet hätyyttää, kuu ei se mukamas ole vaarallinen — mies, joka on ase kädessä kapinoinut maan laillista esivaltaa vastaan! Näytän minä niille, otan miestä korvasta ja talutan esikuntaan!
Toinen käsi mauserpistoolin kotelolla tempasin räätälin oven tuimasti auki. Mutta kuinka ällistyinkään, kun ensimäinen, johon silmäni sattuivat, oli Jonne. Hän istui kuten ennenkin täydessä työn touhussa pöydällä, joka oli täynnä tilkkuja, vaatesuikaleita ja surnaalinlehtiä. Ja lieden luona, keittovehkeittensä keskellä, istui kuten ennenkin, itseään nyökytelien hänen lihava eukkonsa.
Yhdestä suusta toivotimme Jonnen kanssa toisillemme hyvää päivää ja minulta unohtui kokonaan äsken tekemäni tuima päätös. En olisi Jonnea uskonut kapinalliseksi ja punikiksi, vaikka koko Etelä-Suomi olisi sitä yhteen ääneen todistanut.
— Sitä on oltu sodassa, — sanoi Jonne ja tarkasteli asuani. — Mutta onpa hiha revennyt. Riisuupas takin, niin minä laitan sen kuntoon.
Hän asettui jälleen pöydälle, levitti takin polvilleen ja jutteli:
— Vai sotarintamaan piti teidänkin lähteä. Joo, sellaista aikaahan sitä nyt eletään. Pitihän tässä minunkin vanhoilla päivilläni kivääriin tarttua.
— Tuota, olitteko te punakaartin matkassa? — tiedustan minä, katsoen häneen tutkivasti.
— Mitäpäs täällä muita olisi ollut kuin punakaarteja.
— Väkisinkö ne veivät vai?
— Ei minua väkisin viedä, — sanoi Jonne, korostaen jokaista sanaa. — Ei, kyllä minä itsestäni lähdin ja seikka oli tämä, antakaas kun minä kerron. Naapurini tässä seinän takana… se on rautatien verstaalainen ammatiltaan, rupesi heti alussa punakaartiin ja kävi siitä myöten joka päivä ja välistä monestikin päivässä kärttämässä minuakin mukaan. Mutta minä sanoin, että sota ei kuulu minulle, minä olen räätäli ja teen omaa työtäni. Kun ei kärttämisestä ollut apua, alkoi se soimata räätäleitä pelkureiksi, että ne eivät muka pelosta uskalla mukaan lähteä niinkuin muut ammattilaiset. Silloin minä suutuin ja sanoin, että se on iankaikkinen vale, että räätälit pelkureita ovat, ja sen sanan päälle minä työnsin neulan tyynyyn, lukitsin singerin ja menin esikuntaan kirjotiittamaan itseni kaartiin.
— Eikä auttanut, vaikka minä olisin kuinka kieltänyt, — teki eukko uuniloukosta välihuomautuksen.
— No ette kai te taisteluissa ollut mukana?
— Ettenkö ollut? Olinpas, ja niin kuumassa paikassa olinkin, ettei moni poika ole tainnut sellaisessa ollakaan. Antakaahan, kun minä kerron. Se kävi sillä lailla, että se meidän komppania, jossa minäkin olin, joutui saarroksiin siellä Tampereen pohjoispuolella. Aivan tällaiseen lähes umpirenkaaseen.
Jonne hyppäsi vikkelästi pöydältä, työnsi kankaankaistaleet ja tilkut syrjään sekä piirsi liidulla pöydänkanteen hevosenkenkää muistuttavan kuvion.
— Kas tuossa kohti makasimme me puiden välissä ja näin yltympäri makasivat viholliset. Ja kun ne joka puolelta antoivat tulta, niin siinä ei auttanut muu kuin maata suullaan lumihangessa ja odottaa. Sitten ne lakkasivat yhtäkkiä taipumasta ja kuului huuto täältä aukon suunnalta: "Antautukaa, teidän on turha taistella jääkäreitä vastaan. Jos laskette aseenne, saatte vapaasti lähteä kukin kotiinne." Mutta meidän päälliköt, hullut, huusivat vastaan, etteivät he antaudu, ja komensivat meikäläisiä hyökkäämään ulos tuosta aukon kohdalta. Koetettiin hyökätä, mutta silloinkos alkoi joka suunnalta tulla kiväärinkuulaa ja käsikranaatteja, niin että jokainen meistä luuli viimeisen hetkensä tulleen. Sitä menoa kun oli kestänyt jonkun aikaa, lakkasivat ne taas yhtäkkiä ja sama ääni huusi, että joko haluttaa antautua vai vieläkö lisätään löylyä. Eivät halunneet meidän päälliköt enää lisää, vaan aseensa pudottivat ja niin me kädet ylhäällä marssimme siihen aukolle. Siellä seisoi muutamia jääkäreitä pistoolit — tuollaiset kuin teilläkin näkyy olevan — ja käsipommit varalla. "Kyllä te olisitte kuoleman ansainneet joka sorkka", sanoivat ne meille, "mutta kun me kerran lupasimme teidät laskea kotiinne, niin saatte mennä. Mutta viekää sellaiset terveiset tovereillenne, että heidän on turha taistella meitä jääkäreitä vastaan."
— No, kuinkas te menettelitte sen jälkeen? — kysyin, kun Jonne vaikeni ja kiipesi entiselle paikalleen pöydällä.
— Tulin suoraa päätä kotiin, otin neulani esille ja sanoin, että sitä minä olen tottunut käyttämään, mutta sotamiestä minusta ei enää tule. Sitä pitää sotilaan saada oma kouluutuksensa niinkuin tähän muuhunkin ammattiin. Jääkärit ne ovat koulunsa käyneet eikä niiden kanssa pidä ruveta oppimattomain reistailemaan. Panepas oppia saamaton esimerkiksi leikkaamaan puku tai istuttamaan hiha tai vaikkapa vain roslimaan valmiiksi leikattu takki, niin se menee koreasti penkin alle. Samoin se on sotilaan ammatissa. Sen vuoksi minä sanoin sodasta palattuani, että minä olen räätäli enkä tahdo muuta yritelläkään — enkä olisi senkään vertaa yritellyt, ellei olisi täytynyt niille näyttää, etteivät ne silti räätälitkään mitään pelkureita ole. Sis-so, nyt on takki ennallaan, ei muuta kuin minä pikkusen hivautan sitä rässiraudalla.
Ketterästi kiepsahti hän lattialle ja lennätti pesästä pöydälle suuren rässirautansa yhtä keveästi ja touhukkaasti kuin aina ennenkin.