VIIMEINEN MOHIKAANI
Vinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden viimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin… kuivukoon kieleni kitalakeen!
Maaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä ja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla rintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja muista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen päivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka Bobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat toisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin suomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla toisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan Mikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä vielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä laillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin osuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on — sitä ei sovi unhottaa — myöskin hänen Miina-muorinsa.
Oikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen puoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai tiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä kaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on kehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes käteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja puoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla liikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori juuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon avopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän, ottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut hievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut lause: "laissa maan turva". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja nyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi määrätty.
Ja kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä vaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen. Samalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen on käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa herranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien kaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen, täsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa vaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.
Eräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten ilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita hän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on — kuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva äijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja tuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.
Sellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani. Oli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä kesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta sanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria, joka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä monimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan vahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja piippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin kummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi pienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en uskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja toinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki odotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja vaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin hyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin, varmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.
Sellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä Vinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt — niin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä kolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien kuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka sattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut mieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.
Niin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan, viikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa, vesiojat tulvillaan ja tiet — niin tiet, mihin niitä vertaisikaan? Jonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat niihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan kulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri kävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata hallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.
Kesken tätä surkeutta oli Suomen itsenäisyyskysymys entistä avonaisempana astunut päiväjärjestykseen. Vaalit olivat ovella ja perustettu oli erityisiä itsenäisyyslistoja. Niiden hyväksi piti tässä nyt minunkin muka touhuta ja agiteerata.
Olinpa siis kylää kiertämässä ja harjottamassa tuollaista rauhallista miesmieheltä-agitatsiota. Kuljen oikopolkuja, tilapäisiä pitkospuita ja aidanselkiä myöten. Mutta nyt on edessäni poikkiteloin vellimäinen valtatie, tuollainen kylmä laavavirta. No, ei muuta kuin ala keinotella yli.
Olen jo puolitiessä, kun vasemmalta kuuluva porskutus saa minut pysähtymään toisen jalkani varaan. Totisesti, sieltä astuu, posuaa pitkin keskitietä jalankulkija. Mikä vedenpaisumuksen takainen olio, mikä kaikesta piittaamaton mastodontti! Tervatut saapasvarret on lujasti köytetty pajuvitsalla, rinnalla riippuva parta on sateen takuttama ja hartioilla on kokonainen pino kontteja ja tuohisykkyröitä, jotka sadetuulen niitä pestessä humisevat ja lepattavat kuin laivan purjeet.
Näin tuo tuohitavaroilla lastattu metsien mies, joka tietysti ei ole kukaan muu kuin Vinnurvan Mikko, purjehtii minua kohti niin, että loka ryöppyää edessä ja takana ja molemmilla sivuilla. Ja minä saan siinä yhtäkkiä mielettömän päähänpiston. Että mitäpä jos agiteeraan tuon Mikonkin, ihan tässä keskellä lokavirtaa, menemään vaaleihin ja vetämään viivansa johonkin itsenäisyyslistaan. En nimittäin vielä silloin tiennyt, että hän on jo ammoin omaksunut itselleen puoluekannan, joka on yhtä hellittämätön kuin hänen tulustensa piikivi ja että hän on uskollisesti kaikkien vaalien aikana käynyt kansalaisvelvollisuutensa täyttämässä.
— Häh! — murahtaa Mikko ja nostaa toisen kätensä korvalliselleen.
Mälli on alkanut liikkua suussa ja hän tuijottaa minuun epäluuloisesti tuuheiden kulmakarvainsa suojasta. Aika köriläs, Kolistimen äijä ja Taula-Matti! Kun nyt uskaltaisin uudistaa kysymykseni!
— Niin että… aiotteko te mennä vaaleihin? Vetämään punaisen viivan?
— Mitä, vaaleihinko? Kyllä mä tiedän. En vielä kertaakaan ole ollut heistä poissa — eikä Miinakaan.
— No tuota, onko teillä jo selvillä, mitä puoluetta äänestätte?
— Vielä häntä kysyt! Se on minulla aina selvillä. Minä äänestän
Toloperiä — ja niin tekee Miinakin.
Toloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan itsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa vielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.
Mutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa jyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:
— Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle vietäisiin… ja niin on Miinakin.
Ryhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan vuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.
Eikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden tupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa jatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja pärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin hiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin lie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän… ja vielä sitten tulee aikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää… Pthyi!