II
ISÄLLINEN PÄÄTÖS.
Heinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä. Vinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta ikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan ylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi juovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden hautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa ruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti orsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä tuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan uneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain kauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.
"Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni", sanoi isä Mikkeli ja kohautti hartioitaan.
Kerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta hän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen. Isä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi kyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi äänetönnä kuminain sitomista.
Ovi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti, heidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut tuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät hänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet jättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet, sirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä polvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää kenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään oli epämääräinen, uneksiva ilme.
Tuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti. He olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän muonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin ja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon raisuun "mettäksen poikaan", josta hän ei olisi mielellään eronnut. Hän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi nyt siltä matkaltaan.
"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti hellästi.
"On", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin epämääräiseen kaukaisuuteen.
Äiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen johdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä hetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi:
"No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?"
Antti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun ja vastasi ujosti:
"Ilman vain."
"Onko sinulla Tuomasta ikävä?"
Antti hymähti myönnytykseksi.
"Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa vaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä arvannut oikein?"
Antti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi hänen ajatuksensa lukea.
"Hmh!" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.
"Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika jättää", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.
Tämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta näki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen vuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen lapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin emännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen tulevaisuutensa siis sangen epävarma.
"No, no, elähän nyt, muoriseni", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä Kerttulin mielessä liikkui. "En minä nyt ihan tähän paikkaan aio vielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten kanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä teidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi, jätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista, mutta kylläpähän sillekin keino keksitään."
"Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle joutua", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen johdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.
Mutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:
"Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä sen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit."
"Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!" yritti Kerttuli, mutta isä Mikkeli sanoi:
"No, no!" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: "Tulehan tänne, puer!"
Empien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin äärimmäiselle reunalle.
"Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?" kysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.
"Kyllä, mutta…" sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.
"Mutta mitä?"
"Eikös sitä pitäisi ensin käydä teinikoulua?"
"Aivan niin, ja sitäpä minä tässä juuri mietinkin, että jos siinä joulun tienoissa, kun järvet ja suot ovat ehtineet oikein hyväksi jäätyä, valjastettaisiin Poku ison laiturin eteen, lastattaisiin se muonaa täyteen ja ajaa karautettaisiin Turkuun. Mutta olisikohan sinussa sitten miestä jäämään sinne yksinäsi, pänttäämään viisautta päähäsi?"
"Totta kai siellä on toisiakin poikia?" vastasi Antti loistavin silmin.
"On, ei siellä tovereista puutetta tule. Mitäs muuta sitten kuin aletaan tässä kirjoituspuustaveja opetella ja pänttäillä grammatikan alkeita, sikäli kuin täällä isän yläkammiossa on vielä jälellä jotakin Donatuksen viisaudesta. Ja sitten heti joulun mentyä matkaan ja… ja sitte sinusta tulee isän seuralainen, sanalla sanoen curatus jämsensis."
"Voi noita teidän tuumianne!" puhkesi nyt Kerttuli, joka silmät hyvästä mielestä palaen oli seurannut heidän keskusteluaan.
"No mikä on, vai epäiletkö ettei meidän Anteruksella ole päätä papiksi päästä?"
"Vaikka kohta, mutta kyllähän sinä sen itsekin tiedät, että on siinä matkassa muitakin mutkia."
"Mitä mutkia? Poika viedään kouluun, käypi sen läpi ja sitten vihitään papiksi. Siinä kaikki!"
"Niin, niin, koulun kyllä voi käydä läpi, mutta papiksipa häntä poloista ei vihitä."
"Ahaa, sinä tarkotat sitä, ettei Anteruksella muka ole isää ja että isättömät eivät pääse papiksi", oli kuratus vasta nyt hoksaavinaan.
"Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?" työnsi nyt Antti säikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen valtaan.
"Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein… kuinkas sitten, tietysti sinä olet minun poikani", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään partaansa, "ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani nostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen liinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin edestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi aivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva, vaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun. Niin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset voisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka minun poikani ja… mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään, jahka olet koulun käynyt."
Hän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi
Kerttuliin kääntyen:
"Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? O sancta simplicitas! Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään kompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä kirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika — siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli Pietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas Pietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän pitäjästä — siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan minä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä itse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin, ruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua miestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä."
"Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?" epäili
Kerttuli.
"Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia juoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät arvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien läpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin esimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin."
"Mikä peukalojuttu se oli?" uteli Kerttuli.
"Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin kuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain, että päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä teinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli tuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat yhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen silloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun yönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia laukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.
"No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö sitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että hän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen ruutia, työntää kivenmukuran suusta sisään ja asettaa sitten palavan taulankappaleen sankkireikään. Bombarda räjähtää tuhannen kappaleiksi ja samalla menee mieheltä vasemman käden peukalo sen tien. Ihan juuriaan myöten, niin että suonen tyngät vain jäivät kämmensyrjästä näkyviin."
"Hyvänen aika!" pääsi Kerttulilta, joka oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta ja kokonaan unhottanut asian alun. Mutta isä Mikkeli piti siitä kiinni ja jatkoi:
"Maltahan nyt! Paavali-herralta oli siis toinen peukalo pois ja jos kanoonista lakia olisi nyt oikein puustavilleen seurattu, niin hänen papillinen uransa olisi ollut kerrassaan: stop! Sillä laki sanoo, että joka on defectus integritatis corporis — se on: viallinen ruumiiltaan, niin sellaista älköön vihittäkö papiksi älköönkä sellaisen sallittako papillisia tehtäviä toimittaa. Tosin siinä nyt ei oteta lukuun sellaisia kuin teerenpisamat, syylät ja sen semmoiset, vaan esimerkiksi sormen puuttuminen on jo täysi este. Taikka oikeastaan ei jokaista sormeakaan laissa mainita, vaan ainoastaan peukalo ja etusormi. Ja Scheeliltä puuttui nyt toinen peukalo. Siis jos laki olisi pantu voimaan, niin mies ei ikänä enää olisi saanut messukasukkaa päälleen pukea eikä kirkon kymmenyksiä kantaa."
"Ja kuitenkin pääsi tuomiorovastiksi", puhkesi Kerttuli niin iloisesti kuin olisi hän oman Antti-poikansa jo nähnyt samalla arvolla varustetuksi.
"Ja piispaksikin olisi päässyt, jollei olisi ennen aikojaan kuollut. Ei siinä sen kummempia mutkia ollut kuin että piispa lähetti Roomaan pitkän kirjeen ja kovasti heliseviä mukaan — kokonaista sata florinia, sanottiin, ja pyhä isä — kukas se nyt silloin paavina olikaan, kas kun en muista, enkä taida nykyistäkään muistaa…"
"Paulus kolmas!" pisti Antti kirkkaalla äänellä.
"Kas, ihanhan sinä, puer, olet jo valmis pappi. Niin juuri, Paulus kolmas… tai oikeammin Kustaa Eerikinpoika Waasa, Jumalan armosta Ruotsin ja Suomen kuningas, sillä vähänpä täällä taitaa olla enää Rooman ukolla sanomista… Ahaa, nyt muistan sen silloisenkin, Aleksanteri kuudes. Kuuluu olleen erinomaisen rahan-ymmärtävä mies, ja kukapa meistä ei sitä olisi. No niin, mikäli Maunu-piispan kirje ei hänen sydämeensä koskenut, sikäli koskivat siihen ne sata florinia, ja summa summarum oli se, että herra Paavali sai paavillisen dispensation — se on oikeuden yksipeukaloisenakin jatkaa papillista virkaansa."
"Niin, kyllähän sitä rikkaiden ja isoisten kelpaa", huokasi Kerttuli.
"Minkä isoiset edellä, sen pienemmäiset perässä. Vaikka enhän tässä minäkään niitä maan kaikista vähimpiä ole. Ja jollei tämä vielä tarpeeksi vahvistanut sinun uskoasi Antin papilliseen tulevaisuuteen, niin minä heitän eteesi toisenkin esimerkin, joka tässä asiassa iskee ihan naulan päähän. Oletko sinä, muoriseni, koskaan kuullut Maunu Tavastista, joka meillä oli piispana noin satakunta vuotta sitten? No, hänkin oli nuoruudessaan maistellut rakkauden kielletystä puusta, sillä ei se hänkään tuohesta ollut, niin hurskas ja kuuluisa mies kuin hän muutoin olikin. Ja niinpä hänelläkin oli poika aivankuin meillä tässä. Eikä hän poikaansa mieronselkään heittänyt paremmin kuin minäkään aion sitä tehdä. Hän kustansi hänet kouluun, vieläpä ulkomaille yliopistoonkin, ja loppujen lopuksi tuli pojasta piispa isänsä jälkeen. Vaikka Maunu-Piispa siis täten piti mitä armainta huolta pojastaan, ei hän julkisesti kuitenkaan pitänyt häntä omana poikanaan, vaan sisarensa poikana, ja itse oli hän olevinaan hänen enonsa, he, he. Vaan kaikkihan sen Turussa tiesivät, miten asia oikeastaan on, ja vaikkapa hyvinkin lienevät sen ylempänäkin tienneet, mutta sitä katsottiin noin vain."
Hän haarotti sormensa ja tirkisti niiden läpi Kerttuliin.
"Kumpahan tuosta nyt jotakin tulisi!" sanoi Kerttuli ja hyvän mielensä osotteeksi yritti hän uudelleen täyttämään isä Mikkelin oluthaarikkaa. Mutta hänen ihmeekseen sanoikin tämä:
"No, annahan olla ja pistä illallista, hiukaavan tässä tuntuu."
Sitten kouri hän taas Antin tukkaa ja puheli tälle:
"Mutta kuinkahan sinä, varpusen poika, siellä Turussa oikein nahkasi pärjäät. Ei siellä olekaan äidin voileivät ja rieskamaito tarjolla. Monta nälkää siellä isäkin aikanaan sai nähdä, ja patukkaan, patukkaan pitää selkänähän tottua."
"Annetaanko siellä selkään, vaikka on siivolla ja osaa hyvin kaikki luvut?" kysyi Antti.
"Kaikille siellä, poikaseni, annetaan patukkaa, sillä kuinkas sitä ilman mieheksi karkenisi. Siivot ja ahkerat saavat vähemmän selkäänsä opettajilta, mutta sen sijaan enemmän tovereiltaan. Ei siellä lampaanmieli auta, vaan karski meno täytyy ottaa päälleen. Kuinkas se Turun teinien vanha laulu alkoikaan?"
Hän hieroi kaljua päälakeaan ja muisteli silmät ummessa. Vihdoin löysi hän sen ja alkoi käheällä äänellä laulaa:
"Felix ludus, in quo nudus scolaris verberibus non succumbit nec decumbit magistri livoribus."
(Opin sauna autuas aina, Koska vitsoill' vihdoillan; ei saerasta siit saunasta kuin kylmält kylvötellään.)
Kolmannen ja kuudennen säkeen lauloi hän venytetyllä ja haikealla messuäänellä, mutta toiset lyhemmät nopeasti lurittamalla ja sivuuttaessaan sanat "non succumbit nec decumbit" heilutti hän poljennon tahtiin päätään, ottaen samalla niin hullunkurisen ilmeen, että Antti purskahti nauruun. Mutta laulu toi isä Mikkelin mieleen elävinä vanhat teiniseikkailut, hänen silmänsä kostuivat muistellessaan kaikkia sekä iloisia että synkeitä kokemuksiaan noin vallattomina vuosina ja hellästi puheli hän pojalleen:
"Mutta hätäkös sinun on koulua käydessä, kun isällä on aitat provjänttiä täynnä. Toista oli minun, joka sain itse ympäri maakuntaa ylläpitoni kerätä ja sittenkin joka toinen päivä nälkää nähdä. Mutta iloinen mieli ja karski luonto minulla aina sentään säilyi."
Isän ja pojan jutellessa tulevasta Turun retkestä sekä äidin laittaessa illallista, olivat kuratuksen nuoremmat lapset, kaksi nykerönenäistä tytön hälläkkää, tulleet tupaan. Uteliaina lähenivät he veljeään ja vanhempi kysyi:
"Menetkö sinä, Antti, Turkuun?"
"Menenpä tietenkin!" vastasi Antti jalkojaan heilutellen.
Sisarista näytti hän äkkiä kasvaneen ja miehistyneen. Arastellen tiedusteli vanhempi:
"Tuletko sinä sitten enää ollenkaan kotiin?"
Antti katsahti isäänsä ja tämä vastasi hänen puolestaan:
"Tulee Antti kotiin sitten ensi kesänä ja silloin hän puhuu latinaa isän kanssa niin että paukkuu. Mutta varokaahan silloin, te tuhkapöperöt, ettei suunne repeä ristiin kuten jäniksellä!"
Anttia nauratti ja hän veti syvään henkeään.
Mutta isompi tytöistä tinki häneltä:
"Tuotkos sitten minulle… niin mitähän sinä toisitkaan?"
Tytöt katsoivat toisiinsa ja nauraa kihersivät.
"Lasiset kaulahelmet, semmoiset kuin, kuin…"
"Ja minulle saksan pähkinöitä, semmoisia kuin se Viipurin saksa talvella antoi", ehätti nuorempi sisko.
"Saattaapa noita tuoda", lupasi Antti.
* * * * *
Heti joulun jälkeen matkasivat sitten isä Mikkeli ja Antti Turkuun, jossa viimemainittu pääsi oppilaaksi katedraalikoulun alimmalle osastolle. Jätämme hänet nyt sinne taivaltamaan triviumin ja quadriviumin ohdakkeista polkua ja siirrymme heti nelisen vuotta ajassa eteenpäin, jolloin tapaamme nuo Jämsän kirkkopihassa tuttavuutta rakentaneet poikaset nuorukaisiksi varttuneina ja kokonaan toisissa oloissa.