III
LUOSTARIKIRKON EDUSTALLA.
Oli puolenpäivän aika elokuun lopulla. Keskitaivas oli selkeä ja kuulas ja ainoastaan läntiselle ranteelle oli ryhmittynyt toistensa nojalle hallavia, totisia pilvenlonkareita, jotka näyttivät mahtavalta, lumipeitteiseltä vuoristolta kaukana Luonnonmaan takana. Merenpinta oli tyyni ja peilikirkas niin kauas kuin silmä kantoi Lemunselälle. Jakoluoto, Kailonsaari, Pöllönkloppi ja muut lukuisat pikkuluodot, joita luonto niin anteliaasti on sirotellut Ailostenniemen ympärille, näyttivät kaksipuolisina keinuvan kahden vastakkaisen taivaan keskivälillä. Ja jaala, joka oli kiinnitetty Tuulensuulahden rantaan, ihan munkkiluostarin alla olevaan laivasiltaan, kuvastui sekin kahtena, joista toinen oli ylösalaisin vedenpinnan alla. Ilma oli niin kantava, että Kultarannalta salmentakaa kuului leikkiväin lasten ääniä.
Kirkon itäisen päädyn edustalle, josta kaupunkilaiset ja muut luostariin kuulumattomat saivat käydä jumalanpalvelukseen ja jossa oli luostarin kapea hautausmaa, oli kokoontunut joukko eri-ikäistä kansaa. Ne olivat pienen luostarikaupungin porvareita, vähävaraisia käsityöläisiä ja kalastajia sekä heidän vaimojaan ja jälkeläisiään. Joukossa näkyi pari turkulaista merimiestäkin, jotka aamupäivän olivat ryypiskelleet kaupungin krouvissa ja latelivat nyt rauhallisille porvareille kaikenlaisia päättömiä juttuja.
"Häpeä, senkin retkale!" sanoi suulaammalle merimiehelle muuan iäkäs muori, joka nojasi hautausmaan aitaan ja kutoi sukkaa.
"Mitä häpeämistä siinä on, ihan tosi juttu, vaikka mennään itse appetissalta kysymään", vällötteli merimies. "Lapsenkin oli tyttö saanut veljelleen ja se kuului olleen jo iso poika, kun piispa tuli Simoon ja sai papilta kuulla asian. Teilipuuhun olisivat kumpikin päässeet, niin sisar kuin velikin, ellei äiti olisi tullut väliin ja luvannut hyvittäjäisiä piispalle."
"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?" kysyi muuan kalastajan renki, joka mielenkiinnolla oli seurannut merimiehen jutustelua.
"Tavastin aikana se on tapahtunut, miten kauvan tuosta sitten lie", vastasi merimies.
"Kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta Maunu-piispan kuolemasta", ilmotti eräs vanhempi porvari tyynellä ylemmyydellä sekä sellaisella äänensävyllä, josta kaikkien piti ymmärtää, ettei hän sen enempää halunnut mokomaan keskusteluun sekaantua.
"Ja joka vuosi ovat siitä talosta saaneet luostarille maksaa puoli tynnyriä suolattua lohta?" sanoi äskeinen kalastajanrenki yhä suuremmalla mielenkiinnolla.
"Nii-in", vakuutti merimies, "siis kaikkiaan viisikymmentä tynnyriä tähän asti. Niin että kalliiksi se lysti tulee niin läheisen sukulaisen kanssa."
Hän iski silmää rengille ja remahti sitten nauruun.
"Retkale!" toisti äskeinen muori mahdollisimman halveksivalla äänellä.
Merimiehet olivat sen aluksen miehistöä, joka oli luostarin laivasiltaan kiinnitetty. Se oli eilen palannut Pohjanmaalta, josta se oli kulettanut luostarin sikäläiset kala- ja voisaatavat. Simossa oli merimies kuullut eräästä sikäläisestä talosta luostarille tulevan lohitynnyrin historian, jota hän nyt humalaisen itsepäisyydellä oli selittää vatvonut.
"Kyllä siellä vielä lohi poikineen tarvitaankin, kun sinne yhä menee uusia asukkaitakin", sanoi kalastajanrenki.
"Tarvitaan, ja tarvitaan siellä muutakin", vahvisti merimies, iskien kaksimielisesti silmää.
Estääkseen häntä jatkamasta tarttui nyt asiaan se porvari, joka oli määritellyt ajan Maunu Tavastin kuolemasta, ja sanoi arvokkaasti rykäisten:
"Lieneeköhän tämä nunnaksi vihittävä niitä samoja Sakkoja Turusta, joita luostarissa on ennenkin ollut?"
"Se on Sakon Greeta-muorin tytär, kyllä minä äidin tunnen, vaikken tytön lähelle ole koskaan päässytkään", tuppausi merimies mukaan.
Mutta kysyjä ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi toisiin kääntyneenä tyynesti:
"Poikasena ollessani kuoli luostarissa Marketta Sakko niminen nunna ja sanoivat hänen äitinsäkin aiemmin kuolleen luostariin."
"Tämä Kaarina Sakko on juuri samaa sukua, Marketan veljen pojanpojan tytär. Luostarilla on Marketan jälkeen puolet Sakon talosta Turussa, ja nyt kuuluu tämän Kaarinan äiti luvanneen kuolemansa jälkeen luostarille toisenkin puolen talosta tyttärensä provjäntiksi."
Tämän sanoi noin kuusikymmenvuotias, laiha ja vilkasliikkeinen porvari, joka oli vasta saapunut paikalle ja ehti parahiksi selvittelemään nunnaksi vihittävän sukujuuria. Hän oli hansikkaan tekijä Olavi Pietarinpoika, jokapäiväisessä puheessa tunnettu nimellä Säämiskän Uolevi. Hänen isänsä oli nimittäin jo aikoinaan valmistanut säämiskähansikkaita, jonka ammatin poikakin oli perinyt, ja heidän taloaan oli siitä syystä ruvettu nimittämään Säämiskäksi.
Uolevi oli hiukan omituinen mies, joka helposti antoi irvihampaille aihetta pitämään iloa hänen kustannuksellaan. Varsinkin seuraava seikka oli hänet tehnyt kuuluisaksi.
Vähän päälle parinkymmenen vuoden vanhana oli hän saanut periä isänsä talon ja ammatin. Samoihin aikoihin oli hän tullut tutuksi itseään hiukan vanhemman luostariveljen, Matias Olavinpojan kanssa. Tämä oli suuri haaveilija, joka piankin täytti lapsekkaan ystävänsä mielen pyhimystarinoilla ja ihmeellisillä kertomuksilla. Heissä oli herännyt vähitellen vastustamaton halu päästä näkemään niitä paikkoja, joissa apostolit ja muut pyhät miehet olivat eläneet ja toimineet. Uolevi oli vuokrannut talonsa pois, ottanut kaikki isänsä säästöt matkarahoiksi ja niin he olivat yhtäkkiä pienen luostarikaupungin suureksi hämmästykseksi lähteneet pitkälle matkalle pyhiin maihin.
Puolen kolmatta vuoden perästä he olivat ilmestyneet takaisin Naantaliin eheinä ja terveinä, mutta paljon kokeneina miehinä. Uolevi, joka heti kotiin tultuaan rupesi jatkamaan entistä ammattiaan, oli nyt kaupungin huomattavin mies, jota kaikki tahtoivat päästä puhuttelemaan. Mutta kohta kotiintulonsa jälkeen oli Uolevi tullut toisellakin, mutta paljon vähemmän mairittelevalla tavalla kuuluisaksi.
Etelämaiden keikareilla oli niihin aikoihin käytännössä omituiset ja hullunkuriset puujalkakengät. Ne olivat loppukeskiajan nopeassa muotivaihtelussa tulleet käytäntöön yhtä hullunkuristen kärsäkenkien sekä niitä seuranneiden tasakärkisten latuskakenkien jälkeen. Niillä saattoi jatkaa pituuttaan kokonaisen kyynärän, sillä nykyaikaisen tohvelin muotoinen kenkä oli niissä kiinnitetty kahden, kolmen, jopa neljänkin korttelin korkuiseen, hieman tiimalasia muistuttavaan jalustaan. Pohjoismaissa ei tästä muodista tietty enempää kuin mitä jotkut merimiehet olivat siitä liiotellen ja siis epäuskottavasti jutelleet.
Kaikkialla Italian huomattavimmissa kaupungeissa olivat pyhiinvaeltajamme nähneet noilla omituisilla puujalkakengillä kukkoilevia miehiä ja naisia. Varsinkin Roomassa oli Uolevi kauan silmillään seurannut erästä hyvin puettua telkkaria, joka kyynärän korkuisilla kengillään oli astellut uljaasti kuin kukko. Silloin nuo laitokset olivat yhtäkkiä alkaneet miellyttää Uolevia. Ja Naantaliin tultuaan oli hän päättänyt lisätä kuuluisuuttaan istuttamalla kotoiseen maaperään tämän Suomessa ja Ruotsissa vallan tuntemattoman kenkämuodin.
Kenenkään tietämättä oli hän sitten kotonaan suurella huolella valmistanut sellaiset kengät ja niin ilmestynyt eräänä päivänä kyynärää pitempänä kaupungin ainoalle varsinaiselle kadulle. Se oli herättänyt tavatonta huomiota. Hänen ympärilleen oli heti kerääntynyt joukko lapsia, jotka ilosta pakahtumaisillaan olivat huutaneet: "Hoi, tulkaa katsomaan Säämiskän Uolevia! Uolevi on ruvennut kyöpeliksi!" Ja kaikista porteista oli kadulle purkaantunut nauravia kaupunkilaisia. Mutta juhlallisesti oli Uolevi astellut luostaria kohti, sillä hän oli tässä uudessa asussaan päättänyt mennä tervehtimään ystäväänsä Matiasta. Vaan luostarin portinvartia olikin, nähdessään Uolevin tavattoman asun sekä meluavan lapsijoukon hänen kintereillään, lyönyt portin hänen nenänsä edessä vihaisesti kiinni. Silloin oli Uolevi suuttunut lapsiin ja heitä edellään ajaen oli hän palannut kaupunkiin. Kun hän oli yrittänyt potkasemaan pahinta vekaraa oli hän kaatunut keskelle katua ja, yritettyään vallattoman naurun kaikuessa turhaan päästä ylös, riisunut siinä nuo kovanonnen kengät jaloistaan sekä kantanut ne käsissään kotiin. Sen koommin ei niitä ollut kukaan nähnyt, mutta vuosikausiksi oli siitä kaupunkilaisille riittänyt pilanaihetta ja vielä nytkin saattoivat koiranleuat sen toisinaan vetää esiin.
Mutta oli toinenkin seikka, mikä usein sai irvihampaat Uolevin kimppuun. Hän oli ollut jo varma vanhapoika, kun hän yhtäkkiä oli nainut erään raumalaisen tytön, tai oikeammin: tuo Raumalta Naantaliin muuttanut tyttö, vanttera ja kovakourainen nainen, oli valinnut Uolevin miehekseen. Kaupunkilaiset huomasivat kyllä pian, että Uolevi oli joutunut kokonaan naisvaltikan alle, mutta siitä oli hänelle pelkkää siunausta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa, sillä Uolevin täytyi kisällineen tehdä nyt ahkerasti työtä eikä hän iltasin saanut kovin usein ja kovin pitkään istua krouvissa oluthaarikan ääressä. Moniaan kerran oli nimittäin sattunut, että Uolevin istuessa krouvin pöydässä ja parhaillaan rentoillessa monivaiheisen matkansa kokemuksilla, oli hän kahden turpean naiskäden nostamana kohonnut paikaltaan ja lennähtänyt ovesta ulos. Tämä oli Uoleville paljon arempi asia kuin nuo jo puoleksi unohtuneet puujalkakengät.
Mutta kahdella seikalla saattoi hän kuitenkin aina pitää arvoaan yllä. Ensinnäkään ei kukaan kyennyt tekemään tyhjäksi sitä, että Uolevi oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sen vuoksi kaupungin tietorikkain mies. Vaikkei hän osannutkaan mitään vierasta kieltä, oli hänen muistiinsa matkoilla sentään jäänyt yksi ja toinen saksan, italian, jopa latinankielinenkin sana tai kokonainen lauseparsi ja hätätilassa kykeni hän yksistään milläkin nolaamaan tunkeilevimmat irvihampaat. Toiseksi hän oli kaupungin ehdottomasti pätevin luostarin asiain tuntija ja tuoreimpain uutisten tietäjä. Hänen ystävänsä Matias Olavinpoika eli vielä luostarissa ja Uolevi kävi ahkerasti hänen luonaan sekä joutui siten tekemisiin muidenkin munkkien kanssa. Siten pysyi hän aina viimeisinten luostaria koskevain tietojen tasalla. Kaupunkilaiset pitivät luostaristaan, ei niinkään paljon uskonnollisista kuin taloudellisista syistä, sillä olihan luostari tuon pienen kaupungin äiti ja elonantaja. Sen mukana oli kaupunki kohonnut ja sen mukana se tulisi myöskin kuihtumaan. Tämän tajusivat porvarit kyllä hyvin ja sentähden he aina mielenkiinnolla seurasivat luostarin asioita. Ja tässä suhteessa saivat he aina kääntyä Uolevin puoleen.
Kun Uolevi oli antanut asialliset tiedot tänään nunnaksi vihittävästä tytöstä, oli hän heti päässyt luostarikirkon edustalle kokoontuneen väkijoukon keskukseksi, ja kaikki suhtautuivat häneen nyt vakavalla huomaavaisuudella.
"Tokkohan siinä perää onkaan, että kuningas olisi muka kieltänyt uusia jäseniä luostariin ottamasta, koskapa sinne vielä pääsee nunnaksi", arveli se vanhempi porvari, joka oli keskeyttänyt merimiehen lavertelut.
"Ei mitään perää", vahvisti Uolevi, "kuningas on luvannut Naantalin luostarin olla ennallaan, mutta muille luostareille hänellä ei ole hyvä silmä."
"Tietääpäs sen", huokasi sukkaa kutova muori. "Oletko sinä Lipiltä sen kuullut vai?"
"Lipiltä!" kertasi Uolevi halveksivasti ja venyttäen, "Lippi se on, Fra Filippo Lippi!"
Viimeiset sanat sanoi Uolevi äkäisesti ja kovasti. Se oli yksi hänen vieraita valttilauselmiaan ja sen historia oli seuraava. Hänen tultuaan veli Matiaksen kanssa Italiaan, olivat heidän siellä ja täällä näkemänsä, pyhimyksiä ja heidän elämäänsä esittävät maalaukset vallanneet kokonaan Matiaksen. Kaikista enimmän oli hän ihastunut Filippo Lippin maalauksiin, joita he olivat nähneet pienessä Praton kaupungissa ja jotka esittivät kohtauksia Johannes-kastajan ja Stefanus-marttyyrin elämästä. Päiväkaudeksi oli hän unohtunut näitä tauluja katsomaan, purkaen tuon tuostakin ihastustaan ikävystyneelle matkatoverilleen. Ja koko matkan ajan oli Matias sen jälkeen puhennut tuon tuostakin puhumaan Fra Filippo Lippistä, niin että tuo nimi oli lopulta ikipäiviksi syöpynyt Uolevin muistiin. Leikillään oli hän alkanut toveriaan kutsua sillä nimellä, mutta se oli vähitellen vakiintunut hänellä tavaksi ja siirtynyt sitten muillekin kaupunkilaisille. Aivan vakavassa mielessä kutsuttiin Matiasta, suomeksi vääntäen, Lipiksi, ja kaupungin nuorin sukupolvi tuskin tiesikään hänen oikeata nimeään. Muutoin oli veli Matias, kuten vasta saamme nähdä, kiintynyt siinä määrin jaloon maalaustaiteeseen, että hänen ainoana pyrkimyksenään sitten matkalta paluun oli ollut harjaantua itsekin maalariksi ja saada munkkikonventille muistoksi itsestään jättää pyhää Birgittaa esittävä taulu.
"Lippi tai Lappi!" sanoi muori närkästyneesti, "mutta häneltäkö sinä sitä kuulit?"
"Konfessori sitä minulle kertoi", vastasi Uolevi lyhyesti.
"No mitäs muuta hän tiesi?" kysyi muori, jonka närkästys äkkiä vaihtui uteliaisuudeksi. "Eikö hän maininnut mitään sisar Ursulasta? Hän kuuluu taas niskotelleen abbedissaa vastaan ja kun abbedissa oli määrännyt hänet kahdeksi päivää vedelle ja leivälle, oli hän uhannut lähteä luostarista ja mennä naimisiin."
"Ei siitä mitään tule!" sanoi Uolevi äkäisesti, sillä itse asiassa ei hän ollut tästä seikasta kuullut mitään ja se rupesi häntä kovin harmittamaan.
Pom! Pom! Pom! kuului samalla kellokastarista, joka seisoi munkkien esipihassa kirkon eteläpuolella. Avonaisesta luukusta näkyi soittaja, eräs luostarin maallikkoveljistä, sekä kolme toinen toistaan suurempaa kelloa pylvästensä välissä. Soittaja seisoi keskimmäisen alla, lyöden kielellä laitaan yhdeksän kertaa, mutta pitäen pienen väliajan joka kolmannen lyönnin jälkeen. Se oli niiden vasaranlyöntien lukumäärä, joilla Vapahtaja kiinnitettiin ristinpuuhun. Muori, Uolevi ja vanha porvari tekivät ristinmerkin, mutta nuoremmat katsoivat vain jalkoihinsa ja merimies virnisteli.
Kun läppäys oli vaiennut, alkoi pienin kelloista nopeasti heilua patsastensa välissä ja ulos kajahti kimeä: ping-pang! ping-pang! ping-pang! Samalla ilmestyi patsasten väliin toinenkin maallikkoveli, joka tarttui isoimman kellon mursunnahkaiseen siimaan ja alkoi siitä hartiavoimin tempoa. Raskaasti heilahteli kello ja vasta moniaan hetken päästä kumahti sen malmirinnasta valtava: pom-m-m!
"Ähäh, saipas Iso-Briitakin äänensä esille!" sanoi iloisesti kalastajanrenki, joka jännityksellä oli seurannut kellon heilahtelua.
"Nyt tulee!" sanoi samassa joku hätäisesti, ja kaikki kääntyivät katsomaan Piispanniemelle päin. Siellä, vastapäätä luostaria Tuulensuun poukaman toisella puolen näkyi korkean kivikellarin päällä se pienoinen rakennus, jossa Maunu Tavast oli viimeiset elinvuotensa viettänyt. Se oli siitä myöten ollut piispojen omaisuutta, jossa nämä tarkastusmatkoillaan majailivat. Talon vanhan hoitajattaren luona tiedettiin nuoren nunnankokelaan majailleen vihkimistä odottaessaan.
Heti läppäyksen aikana oli tämä astunut ulos talosta ja lähtenyt kävelemään poukaman ympäri luostarille johtavaa polkua. Kun yhteensoitto vaikeni, kiersi hän juuri poukaman päitse ja läheni väkijoukkoa, joka kiinnitti häneen uteliaat katseensa.
Hän saapui avopäin ja avojaloin, kuten luostarisäännöt määräsivät vihkimistilaisuuteen tulevalle noviisille. Muutoin hänellä oli yllään tavallinen porvarisneidon puku. Ihomyötäisen röijyn kiinnitti vyötäröiltä hopeasolkinen vyö, jonka alta hame riippui vapaina laskoksina. Hänen solakan, neitseellisesti kiinteän vartalonsa ääriviivat näkyivät selvästi, kun hän lyhyin, kiirehtivin askelin läheni pitkin polkua. Mutta sikäli kuin hän läheni uteliasta väkijoukkoa, hidastutti hän askeliaan ja painoi päänsä alas. Hänen kävellessään kaupunkilaisjoukon ohi näkyivät syrjästä hänen hiukan kaareva, hyvin muodostunut nenänsä ja pyöreä leukansa, jotka yhdessä hänen täyden, valkoisen kaulansa kanssa paljastivat hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin pyöreää, lujaa ja terveesti aistillista.
Hän punastui punastumistaan ja äkkiä kohotti hän päänsä ja hänen suuret, siniset silmänsä heittivät vihasta leimahtavan katseen äännetönnä töllöttävään joukkoon. Sitten jatkoi hän kiiruusti matkaansa ja pysähtyi kirkon porrasten eteen, johon hän jäi seisomaan selin kaupunkilaisiin.
"Oih, sitä katsetta, ihan kuumaksi pani miehen!" sanoi merimies puoliääneen. "Tuommoinen tyttöhän nyt saisi vaikka itse Kankaisten nuoren junkkerin, ja luostariin vain menee!"
"Ei se mikään rumien pakopaikka olekaan, on sinne moni kauno ennenkin mennyt ja hunnun päähänsä ottanut", sanoi Uolevi närkästyneesti.
"Kaunis oli Elinakin, joka viimeksi kolme vuotta sitten nunnaksi vihittiin, nuori ja kaunis", vahvisti muori, joka oli laskenut sukankutimensa alas ja tarkasteli tyttöä.
Tämä oli painanut päänsä jälleen alas ja näytti varpaallaan kaivavan hiekkaa jaloissaan. Röijyn nelikulmaisesta, avarasta pääntiestä näkyi hänen puhdas, valkoinen kaulansa ja osa pyöreitä olkapäitä. Ruskean tukan suojasta kuumottivat punaisina pienet korvat.
Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen, vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa Martti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo kahdeksakymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran, maata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen piispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä kumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista lippua, jonka toisella puolen oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt Maarian kuva.
Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat, siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja kiivasti hengittäen.
Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.
"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä, tyttäreni?" kysyi piispa.
Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:
"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja siveydessä aina kuolemaani saakka."
"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"
Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi taluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään, kaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.
Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa. Sitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja ovi sulkeutui.
"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies ja lyöden kätensä toverinsa kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten nunnain ja hyvän purjetuulen malja."
Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen mennessään haikealla äänellä:
"Seljällä tuulet puhaltaa ja vihurit purjetta pieksää, vaan rannalla tytöt vetistää ja poikia kotiin vuottaa."
"Kaikenlaisia tänne kulkeupikin!" sanoi Uolevi syvästi paheksuvalla äänellä.
"Sanos muuta!" virkahti siihen muori ja kaikki he lähtivät astelemaan kaupunkia kohti, jonka matalat turve- ja malkakattoiset tuvat, aitat, saunat, navetat ja pienet laskupuodit näkyivät sekavana ja harmaana rykelmänä Tuulensuulahden ja Kuparimäen välillä.