VI
UNEKSIJA.
Oli varhainen ja raikas syyskuun aamu. Kullattu pallo tuomiokirkon torninhuipussa heiasteli jo taivaanrannalla nousseen auringonsäteitä. Kuorivikarius Andreas Pietarinpoika asteli Hämeenkatua pitkin ja aamuvarhaisesta huolimatta näytti hän kalpealta ja riutuneelta. Pää alas painuneena ja kädet rinnan yli työnnettyinä kauhtanan hihansuihin kulki hän kompuroivin askelin kuin viluinen vanhus. Kainalossaan oli hänellä pari torvelle käärittyä laajaa paperiarkkia. Niihin oli hän Vulgatasta suomentanut kaksi Davidin psalmia ja vei niitä nyt nähtäviksi opettajalleen, mestari Juustenille, joka toista vuotta sitten oli tullut Agricolan sijaan katedraalikoulun rehtoriksi.
Kun hän kääntyi Pyhän Lauritsan kadulle, kuului kellotornista kuuden-läppäys. Hän joudutti askeliaan, ehtiäkseen koulutupaan ennen opettajiaan. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, hänen päätään kivisti ja hän tunsi ruumiissaan kuumeen oireita. Siksi aikoi hän heti käännökset annettuaan pyytää vapautta koulusta, saadakseen paneutua vuoteeseen.
Siinä missä lyhyt Lauritsan katu päättyi kapealle kirkkotorille, oli heti vastassa tuomiokirkon itäinen holviportti. Portin pielessä oli muurin yhteyteen rakennettu neliskulmainen, jykevä ja pieni-ikkunainen kouluhuone, jossa Hemming-piispan ajoista saakka oli kasvatettu pappeja ja muita kirjamiehiä. Nykyään sitä kutsuivat niin kaupunkilaiset kuin teinitkin Kreekaporiksi, syystä että siellä uskonpuhdistusharrastusten mukana oli innolla ruvettu perehdyttämään oppilaita kreikkalaiseen Uuteen Testamenttiin.
Koulurakennuksessa oli yksi ainoa, nelikulmainen, holvikattoinen huone, noin viisi syltä sivuilleen. Keskellä kannatti kattoa jykevä nelikulmainen pilari. Pienet ikkunat olivat korkealla lattiasta ja huoneessa oli päivän kirkkaimpanakin aikana hiukan hämärä. Seinät olivat alastomat ja harmaat. Parissa kohti näkyi jälkiä joistakin kosteuden tahrimista pyhimyskuvista. Rautaisia kynttiläjalkoja oli kiinnitetty sinne tänne seiniin ja keskipilariin. Tuvassa oli kaksi korkeaa ja kapeata opettajatuolia, vastakkaisilla seinillä, joten eri osastojen oppilaat tulivat istumaan selin toisiinsa. Pilari oli osastojen rajana. Kummankin katederin päällä seinällä riippui rautakoukussa väännetyistä koivunvitsoista punottu patukka. Toisessa peränurkassa oli avara uuni, ja sen lähellä keskellä peräseinää suuri raudotettu kirstu, jossa koulun kirjavaroja säilytettiin. Kirstun päällä seinällä oli musta, puinen asinus-taulu, johon ennen aikaan oli kirjotettu niiden teinien nimet, jotka keskusteluissaan käyttivät äidinkieltä latinan sijasta. Nykyään sitä käytettiin toiseen tarkotukseen. Tuomiokirkon ekonoomi, isä Antonius Henrici, oli oman toimensa ohella nykyään myöskin provisor pauperum scholarium eli köyhien koululaisten holhooja, jonka hoidettavana oli teinirahasto ja joka siitä viikottaisin jakoi pieniä apurahoja puutteenalaisimmille oppilaille. Hän antoi oppilasten itsensä harkita, kutka heidän joukossaan kulloinkin katsottiin enimmän apua tarvitseviksi ja näiden nimet oli sitten kirjotettava vanhalle asinus-taululle hänen nähtäväkseen. Se oli oikeastaan ovela keksintö itaran isä Antoniuksen puolelta, sillä tuon vanhan aasi taulun nimellä oli sen uudesta virasta huolimatta vielä huono kaiku teinien korvissa eikä siis kukaan varsin hevillä tahtonut siinä nimeään nähdä.
Huoneessa oli ummehtunut ilma, jossa tuntui vanhentuneiden olkien hajua. Lattia oli nimittäin kauttaaltaan peitetty olilla, joilla oppilaat koulutuntien aikana istuivat. Tuvassa oli jo useita kymmeniä teinejä, vankkoja, seikkailuihin ja kepposiin tottuneita nuorukaisia viidentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden vaiheilta. Näkyi pahoin ratkenneita jalkineita, lopen kuluneita teinikauhtanoita, reikäpolvisia housuja ja kotitekoisia barettipäähineitä, joiden rei'istä tappuratäyte pisti esiin. Huoneen täytti korvia huumaava melu, jonka keskeltä kuului laulun hoilotusta, riitelyä, latinalaisia teinisukkeluuksia ja suomalaisia kirouksia. Muutamat ajoivat toisiaan takaa ja jotkut väänsivät sylipainia. Ilmassa sinkoili lakkireuhkoja ja pehkuuntuneita olkia. Muuan notkea ja vilkaseleinen veitikka hyppäsi toiselle katederille, vihelsi kimeästi kouransilmäänsä ja saatuaan siten kaikkien huomion itseensä kiinnitetyksi alkoi matkia koulun vanhaa hypodidaskalia eli aliopettajaa, entistä dominikaanimunkki Petrusta.
"Kuinka she korkeasti oppinut ja hurshkash Eberhard Bethunelainen shelittää shanan diabolush? Mistä kreikankielen shanoista she on kokoonpantu? Ö-ö-ö, shanopas shinä!" ja hän tökkäsi sormellaan etumaisena seisovaa poikaa kohti.
"Sanoista dis ja bolos", vastasi poika kurkun täydeltä.
"Ja dish ö-ö-ö merkitsee?"
"Kahdesti!"
"Ja bolosh?"
"Suupala!"
"No, ö-ö-ö, kuinka nyt perkele on shaanut nimenshä näishtä viattomilta näyttävishtä shanoista? Kuinka Eberhard shen shelittää?"
"Siksi että perkele nielasee ihmisen kahtena suupalana!" huusi poika.
"Ja mitkä ö-ö-ö ovat ne kakshi shuupalaa?"
"Ruumis ja sielu!"
"Aivan niin! Ö-ö-ö, ja nyt shaatte laulaa lämpimikshenne."
Itse matkija jätti samassa hullunkurisen kasvonilmeensä ja alotti laulun, johon toiset yhtyivät telmien ja käsiään paukutellen:
"Coniuvari, non tristari, iubet lex in seculo:
Consolari, iucundari mandat Bacchus populo.
Ergo gaude, plaude, laude, concio scholarium.
O si tale, tale, tale semper esset gaudium!"
(Ei surra saa, vaan ilotella, se on laki ainainen:
Viihtyä ja hauskutella käskee Bacchus ihmisten.
Siis naura, laula, tanssi, sa teinijoukko vaan:
Oi jospa, jospa, jospa tätä kestäis ainiaan.)
Kun värssy oli laulettu loppuun, alkoi katederilla oleva vekkuli hyppiä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla sekä renkuttaa nopeassa tahdissa:
"Miles essem, equitassem; latro essem, spoliassem;
Non sum latro neque miles, sed Phoebi pauper satelles."
(Jos huovi oisin, ratsastaisin; rosvo, niin mä ryösteleisin;
En oo rosvo enkä huovi, oonhan köyhä Foibon poika.)
Samassa keskeytti hän laulun, huomatessaan ovella Antin. Häneen viitaten huusi hän:
"Katsokaa, tuolla tulee se unennäkijä! Ottakaamme ja heittäkäämme hänet tuonne kuivaan kuoppaan, myydäksemme hänet sitten kolmestakymmenestä hopeapenningistä ismaelilaisille kauppiaille, kun he ensi kerran kulkevat tästä ohi."
Meluten ympäröi poikalauma Antin ja alkoi raahata häntä ovinurkkaa kohti. Siellä oli kosteus mädättänyt lankut, niin että lattiaan oli murtunut suuri aukko, josta pimeä kellari ammotti. Sinne aikoivat he hilata Antin. Tässä kovakouraisessa leikissä oli takana hiukan tottakin, sillä Antti oli koulun etevin oppilas ja sellaisena mestari Juustenin erikoinen suosikki, jota kohtaan toiset tunsivat kateutta. Kun pilan alkaja oli verrannut häntä Joosefiin, sattui se siis hyvin paikalleen.
Aukon reunalla riuhtasi Antti äkkiä itsensä irti ja löi voimainsa takaa korvalle erästä pitkää teiniä, joka innokkaimpana puuhasi hänen kuoppaan laskemistaan.
"Kah! onko katajassakin tervaa?" sanoi korvapuustin saanut hölmistyneenä ja koetti nauraa.
Antilla oli noussut kiukun kyyneleet silmiin.
"Voi äidin pikku pojua, elä nyt huoli itkeä, äiti hakee voileivän", koetti pitkä teini ilkastella, pidellen korvallistaan.
"Koiria te olette kaikki tyyni!" sähähti Antti, mutta hillitsi samassa itsensä, otti paperinsa, jotka olivat pirahtaneet olkiin, ja lähti nopeasti ulos.
Mielenkuohu huimasi hänen päätään ja porttiholviin tultuaan nojautui hän seinään. Samassa saapui siihen mestari Juusten.
"No?" sanoi hän kysyvästi ja pysähtyi Antin eteen.
"Olen vähän sairas, päätäni pyörryttää", vastasi Antti, "ja siksi aioin pyytää vapautta koulusta, ainakin täksi päiväksi. Tässä ovat viimeksi suomentamani psalmit."
"Tietysti sinä saat vapautta niin kauaksi kuin paranet. Mene nyt heti ja asetu levolle, minä käyn sitten illalla katsomassa ja toimitan jotakin rohtoa. Mutta jaksatko sinä yksin kulkea?"
"Kyllä minä jaksan", kiirehti Antti ja tervehdittyään lähti horjuen astelemaan ulos portista.
"Mutta kylläpäs siellä taas on meteli kuin sutten luolassa!" kuuli hän Juustenin sanovan kiiruhtaessaan koulutupaan.
* * * * *
Andreas Pietarinpoika oli nykyään katedraalikoulun ylemmällä eli kuoriosastolla. Tämän osaston oppilaita kutsuttiin vanhastaan kuorivikaareiksi, heidän kun tuli tuomiokirkossa harjotteleida kaikenlaisiin papillisiin tehtäviin. Vaikka Antti ei vielä ollut koulussa ollutkaan säädettyä aikaa, oli Juusten ilmottanut hänelle, että hänet voitaisiin jo tänä syksynä vihkiä papiksi. Se saattoi tapahtua sekä katsoen Antin etevyyteen että myöskin pelastaakseen häntä joutumasta kirjuriksi, johon toimeen kuningas usein väkivalloin otatti kouluista etevimpiä oppilaita. Juusten itsekin oli tavallista aikaisemmalla papiksi vihkimisellä pelastettu sellaisesta kohtalosta.
Edellisenä päivänä, joka oli sunnuntai, oli Antti ollut kuoripalveluksessa ehtoojumalanpalveluksen aikana. Sen päätyttyä oli hän pistäytynyt sakaristoon jollekin asialle. Siellä oli ollut pari vanhempaa kaniikkia, joiden keskustelusta seuraava palanen oli herättänyt hänen huomiotaan:
"… Askaisista tulimme sitten vesitse Naantaliin, jossa eräs nuori tyttö oli vihittävä nunnaksi."
"Nunnaksi? Mutta tosiaankin, olenhan minä siitä jo kuullut. Omituista, että niitä vielä löytyy luostariin menijöitä. Vaan kukapa niistä nuoren tytön mielenkäänteistä selvän otti. Mistähän tuo hupakko lienee muutoin ollut kotoisin?"
"Täältä Turusta. Sen leski Anna Sakon tytär, jolla on talo Luostariyläkadun varrella ja jolla miehensä jälkeen on vielä kauppa torin kulmassa. Siitä suvusta kuuluu pari naisenpuolta jo ennen maailmaankin menneen luostariin. Sata Turun markkaa kuuluu leski heti antaneen tyttärensä proviantiksi ja kuolemansa jälkeen kuuluu koko talonsa luvanneen luostarille, muita perillisiä hänellä kun ei näet ole."
Kuin salama oli tämä tieto iskenyt Anttiin. Hän oli kesälomansa jälkeen — sen hän oli viettänyt kotonaan Jämsässä, sillä isä Mikkeli oli lupauksensa mukaan pitänyt hyvän huolen lempipoikansa ylläpidosta, joten hänen ei ollut tarvinnut teiniretkillä kiertää — ollut vasta toista viikkoa kaupungissa eikä hänellä ollut vielä mitään vihiä Kaarinan luostariin menosta. Kuin unissaankävijä oli hän poistunut kirkosta ja hänen oli ollut vaikea käsittää kuulemaansa asiaa. Iltahämyssä oli hän kävellyt edestakaisin Luostariyläkadulla ja ohi kulkiessaan tähystänyt siihen akkunaan, jossa hän ennen aina oli tottunut näkemään Kaarinan. Mutta ikkuna oli pysynyt tyhjänä ja koko talo kuin kuolleena. Viimeistä kertaa ohi kulkiessaan oli hän portilla tullut yhteen vanhan naisen kanssa, jonka hän oli tuntenut Kaarinan äidiksi.
"Onko teidän tyttärenne mennyt luostariin?" oli hän kuiskaten kysynyt.
"On kyllä, miksi niin?" oli muori empien vastannut ja alkanut tarkastella häntä kiireestä kantapäähän.
Jotakin mutisten oli Antti kiirehtinyt pois ja koko yön oli hän viettänyt kortteerissaan unetonna, silmäinsä edessä liikkumatonna tuo tosiasia: Kaarina on mennyt luostariin!
Koulusta palattuaan paneusi Antti heti levolle. Unta hän ei kuitenkaan saanut paremmin kuin yölläkään. Kuumeisin silmin tuijotti hän lakeen ja ajatukset kiersivät viimeyöllistä kehäänsä.
Oikeastaan oli hän, tultuaan vakuutetuksi Kaarinan luostariin menosta, tuntenut kaiken alla jonkunlaisen riemun sykähdyksen? Hän oli heti tullut vakuutetuksi Kaarinan tunteiden lujuudesta sekä uskollisuudesta häntä kohtaan.
Kun Kaarina edellisenä syksynä Kupittaalla oli sanonut pitkää teiniä miellyttäväksi sekä hänet sivuuttaen tanssinut melkein yksinomaan sen kanssa, oli hän katkeroituneena lähtenyt pois. Mutta pohjaltaan oli hänellä kuitenkin ollut vaistomainen tunto siitä, että Kaarina ei tuolla kaikella ollut totta tarkottanut, vaan ainoastaan tahtonut ärsyttää häntä sekä nauttia hänen mustasukkaisuudestaan. Hän oli kostoksi päättänyt olla jonkun aikaa kylmä Kaarinaa kohtaan sekä sitten, tarpeeksi häntä nöyryytettyään ja itse nautittuaan hänen kärsimyksistään, tehdä jälleen sovinnon hänen kanssaan. Mutta sitten tuli odottamatta väliin se onneton seikka, että hän illalla kohtasi Kaarinan pitkän teinin seurassa. Silloin oli hänessä alkanut varmistua usko, että Kaarina onkin ihan todestaan mieltynyt pitkään teiniin. Ja sitä uskoa oli viimemainittu osannut, heidän koulussa tavatessaan, kiihottaa kaikenlaisilla jutuilla ja ilkeillä viittauksilla itsensä ja Kaarinan välisistä kohtauksista. Niin oli hän aina Kaarinan nähdessään, kuten esimerkiksi koulutuvassa joulukomediaa näyteltäessä, osottanut tälle järkähtämätöntä kylmyyttä. Vaan pois ei hän ollut häntä silti mielestään saanut ja se kai oli johtunut siitä, ettei hän koskaan ollut ihan täydellisesti uskonut pitkän teinin juttuja, vaan salaisesti aina toivonut suhteensa Kaarinaan jollakin tavoin korjaantuvan entiselleen. Koko kesän oli Kaarina ollut hänen mielessään ja syksyn lähetessä oli hänen kiihkonsa päästä häntä näkemään kasvanut yhä suuremmaksi.
Saatuaan nyt odottamatta tietää Kaarinan menneen luostariin oli hänen mielessään heti välähtänyt, että pitkän teinin jutut ovat kaikki valheellisia ja että Kaarina on niihin nähden aivan syytön. Ja aivan erikoisessa valossa näki hän nyt sen kärsivän ja rukoilevan katseen, jolla Kaarina silloin joulunäytöksessä oli häntä tavotellut. Sen katseen valossa alkoi hän yhä selvemmin käsittää Kaarinan luostariinmenon syyt ja hänen sydäntään alkoivat ahdistaa raskaat itsesyytökset.
Voinko minä enää korjata, mitä olen särkenyt ja saanko koskaan enää edes nähdäkään Kaarinaa? kyseli hän itseltään, antautuen yhä uudelleen ja uudelleen muistelemaan, miltä Kaarina oli silloin ja silloin näyttänyt, kuinka hän oli hymyillyt ja kuinka hänen katseensa oli hänet ikäänkuin juovuttanut. Ikävä ja halu nähdä häntä vielä kerran, edes vilahdukselta, kävi hänessä hetki hetkeltä yhä polttavammaksi.
"Kuinka pitkälti onkaan täältä Naantaliin?" kysyi hän puolenpäivän tienoissa yhtäkkiä nahkurinmuorilta.
"Mitähän lie siinä puolentoista penikulman paikkeilla Raision kautta, mutta merta myöten sitä on paljon lyhemmästi", vastasi muori.
Puolitoista penikulmaa! Sehän ei ollut matka eikä mikään, siellähän saattaisi huoleti päiväseltään pistäytyä. Kun Kaarina oli mennyt luostariin, oli se tuntunut Antista, kuin olisi hän kadonnut maailman ääriin. Siksi ilahutti häntä nyt suuresti ajatus, että Kaarina olikin oikeastaan niin lähellä. Ja hän alkoi kuvitella, kuinka hän lähtee Naantalissa käymään, tulee luostarin portille ja pyytää puheilleen sisar Kaarina Tuomaantytärtä, sanoen olevansa vaikkapa hänen läheinen sukulaisensa, ja kuinka Kaarina nunnanpuvussaan ilmestyy portille ja… Hän pysähtyi kuvittelussaan epävarmana siitä, millaisen katseen Kaarina häneen loisi, ihastuneenko vai kylmästi syyttävän. Ja omaa syyllisyyttään muistaen päätteli hän, että varmasti syyttävän, ja sen johdosta tunsi hän masennusta. Mutta yhä uudelleen kuvitteli hän alusta alkaen samaa asiaa ja niin alkoi se kasvaa hänessä välttämättömyydeksi lähteä mitä pikimmin Naantaliin.