VII
KOHTAAMISIA.
Nunnain puutarhamuurin takana, lähellä merenrantaa, oli luostarin porvarikartano sekä sen yhteydessä karjapiha. Porvarikartanossa olivat aikoinaan asustaneet luostarin ulkojäsenet — sellaiset henkilöt, jotka olivat luostarille antaneet omaisuutensa ja sijaan saaneet siltä täyden ylläpidon, olematta silti luostarisääntöjen alaisia. Siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten viimeiset elinpäivänsä kuluttanut luostarin suurin hyväntekijätär, Lucia Olavintytär, ritari ja valtaneuvos Henrikki Djäknin puoliso, sekä monta muuta. Nykyään ei siellä elänyt yhtään ulkojäsentä.
Tänne kokoontuivat myöskin köyhät, jotka saivat apua luostarista. Kolmatta vuotta sitten oli tänne ensi kerran tullut myöskin Greeta-muori Tuomaansa kanssa ja elänyt siitä myöten täällä luostarin karjakkona. Jämsästä lähdettyään olivat he tilapäisiä töitä tehden asuneet siellä ja täällä, kunnes ankara kevät ja yleinen nälänhätä kaksi ja puoli vuotta sitten olivat heidät monen muun kanssa ajaneet varakkaampaan Lounais-Suomeen. Täällä he olivat sitten kulkeutuneet Naantaliin, jossa äitiä oli kohdannut se onni, että hän oli saanut karjapiian paikan luostarin porvarikartanossa, sillä edellisen oli kulkutauti juuri vähää ennen korjannut. Tuomas oli aluksi päässyt luostarin paimenpojaksi, mutta saatuaan erään viattoman kepposen takia kuuman selkäsaunan luostarin voudilta, oli hän suutuksissaan mennyt laivapojaksi muutamaan Tuulensuun poukamassa ankkuroivaan turkulaiseen alukseen ja oli sen jälkeen pysynyt äidiltä tietymättömissä.
* * * * *
Oli kulunut toista viikkoa siitä, kun Kaarina Sakko vihittiin nunnaksi. Greeta-muori askarteli yksinään palvelusväenpirtissä, jonka avara etehinen erotti porvarituvasta. Nona-messusta oli kulunut jo siksi pitkä aika, että Greeta arveli sisarten ehtineen jo lopettaa päivällisensä ja voivansa siis mennä hakemaan oman ruokaosuutensa. "Kumma kun ei tänään ole yhtään kerjäläistäkään ilmestynyt", ajatteli hän, sillä kaikki mitä sisarten pöydästä jäi tähteiksi, jaettiin porvarikartanoon kokoontuneille köyhille. "Mutta sehän taitaakin olla taas paastopäivä, jolloin lihat ja rasvat saavat pysyä lukkojen takana. Ja tähän maailman aikaan ne osaavat jo kerjäläisetkin rantustella."
Portailta kuului samassa askelia ja Greeta-muori ajatteli: "Jopahan kuitenkin yksi tulee." Hän virutti viimeisen maitohulikan, asetti sen häkkyrälle valumaan, kuivasi kätensä hurstiseen esiliinaan ja kääntyi ovea kohti. Kynnyksellä seisoi hajasäärin nuori, vanttera ja ruskeaksi päivettynyt mies, katsellen Greeta-muoria nauravin silmin. Muori katsoi häntä ensin suu auki vastaan, löi sitten suuret ja kuhmuiset kätensä yhteen ja huudahti:
"No herran-kiesus, eikö se ole Tuomas?"
"Tuomaspa hyvinkin!" vastasi nuori mies. "Vieläpä sinä näyt elävän."
He kattelivat, muori nytkähti penkille istumaan, veti pojan rinnalleen ja lausui silmiään pyyhkien:
"Että pitikin vielä elävin silmin nähdä! Niin minä olenkin murehtinut, ettei vedetöntä päivää… Mutta missä sinä, poloinen, olet näin kauan hurvitellut?"
"Merellä tietenkin! Ja välistä meren pohjassakin."
"Pohjassa! Ole tuossa nyt", ja nuhtelevasti pukkasi äiti kyynärpäällään poikaansa. "Niin minä olen senkin seitsemän kertaa pääni ympäri miettinyt, että mikä minut panikin silloin laskemaan sinut merelle. Ja jääpi sitten vuosikausiksi! Paljon pikemminhän sen laivan piti palata, jossa sinä lähdit?"
"Niin sen laivan! Mitäs minä sellaisesta astiasta! Vuoden perästä minä Lyypekissä muutin oikeaan laivaan, joka seilasi maailman toiseen laitaan, sinne murjaanein maahan, jossa aurinko paistaa pohjoisesta ja jossa asuu pikimustia ihmisiä. Siellä oli huoneen korkuisia hevosia, joilla oli kahden sylen pituinen kärsä ja sylen pituiset torahampaat. Näitä torahampaita lastattiin laiva täyteen ja lähdettiin sitten takaisin…"
"Torahampaita, mitä niillä torahampailla?" keskeytti äiti epäillen.
"Niistä tehdään kuningattarille ristiinnaulitun kuvia ja kuninkaille sakkinappuloita. Ja sitten me purjehdimme takaisin kotiinpäin ja tappelimme merirosvojen, valaskalain ja virstan pituisten merikäärmeiden kanssa. Pääsimme jo kunnialla Ruotsin etelänokalle, kun tuli hirveä myrsky ja me ajaa karautimme vedenalaiselle kalliolle. Kerran vain räiskähti ja kaikki meni ruumeniksi. Perämies meni ensimäisenä kuin kivi pohjaan ja toiset perässä."
"No entäs sinä?" uteli äiti jännittyneenä.
"Minäkö?" ihmetteli Tuomas kynsiään pureskellen, "minä sieppasin yhden suurimmista torahampaista, istuin kahareisin sen päälle ja meloin kämmenilläni rantaan. Sitten otin torahampaan olalleni, kävelin ensimäiseen taloon ja pyysin sen edestä ruokaa. Mutta ihmiset siellä olivat sellaisia pöljäkkeitä, etteivät ymmärtäneet mitään minun puheestani, vaikka kuinka selvästi olisin sanonut, että minulla on nälkä. Eikä ne ymmärtäneet muissakaan taloissa ja niin minä sain kävellä Tukholmaan asti, olallani se kauhean suuri torahammas. Siellä vasta tapasin oikeita ihmisiä, jotka ymmärsivät puhettani ja ostivat minulta sen hampaan. Niillä rahoilla minä sitten purjehdin Turkuun, josta kävelin tänne. Mutta syönyt minä en ole vieläkään, niin että minulla on joltinenkin hiuka."
"Hyvänen aika", hätääntyi äiti, "minä käyn paikalla hakemassa ruokaa.
Olinkin juuri lähdössä, kun sinä tulit."
Hetken kuluttua asetti hän pöydälle leipää ja suuren vellivadin.
"Niillä on taas paastopäivä, mutta maltahan, kyllä minulla on täällä muutakin kätkössä."
Hän pistäysi etehisen peräkomeroon ja toi sieltä suolakalaa, puulautaselle asetetun keltaisen ja lujan voikimpaleen sekä palan palvattua lihaa.
"Täytyy pahimpien paastopäivien varalle pitää takanaan hiukan vahvempaa muonaa", puheli hän ääntään alentaen ja asetti ruokia poikansa eteen. Hellin ilmein ja tyytyväisenä katsoi hän sitten Tuomasta, kun tämä kursailemattomalla hulmiudella ryhtyi hiukaansa sammuttamaan. Vasta kun poika oli lopettanut, teki hän itselleen voileivän ja alkoi sitä hiljalleen pureskella, silmät yhä Tuomaaseen luotuna.
"Ja mihin sinä nyt aiot ryhtyä? Et kai merelle enää?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi Tuomas hajamielisesti. Hetken perästä kysyi hän:
"Onko se isävainajan jousi vielä tallella?"
"On kyllä."
"Ehkäpä rupeankin sitten tässä aluksi metsästelemään. Haehan se jousi, niin katsotaan, eikö sitä näillä käsivarsilla saa jo vireeseen."
"Tottahan nyt toki, kun on hartiatkin kuin pikkutalon kellarinkatto", vakuutti äiti ihastuneena siitä, ettei poika aikonut enää merelle. Hetken kuluttua jatkoi hän:
"Mutta kuulehan, vieläkö sinä osaisit verkkoja laskea? Kesällä kuoli se kala-ukko, joka yksinään asui tuolla Kailonsaaressa ja pyyti luostarille kaloja. Sinä voisit nyt ruveta hänen sijalleen. Pitääkin puhua siitä voudille ja abbedissalle."
"Vieläkö se sama karilas on täällä voutina?"
"Sehän se on, mutta tokkopa tuo sinulle enää kaunaa kantanee."
"Mitäpäs hänen kaunoistaan, mutta jospa minulla sen sijaan sattuisikin olemaan hampaani kolossa vielä yhtä ja toista hänen varalleen. Vaan puhu pois, kylläpähän sitten joskus selvittelen välini hänen kanssaan."
"Kaikkia tässä nyt kun muistelemaan viimetalvisia lumia. Mutta nyt minun täytyy lähteä iltalypsylle. Pane sinä siihen penkille levähtämään niin kauaksi."
* * * * *
Saatuaan pitkästä aikaa vatsansa kunnollisesti täyteen tunsi Tuomas itsensä tavattoman tyytyväiseksi. Hetkisen loikoi hän äidin mentyä penkillä selällään, mutta heiskautti sitten itsensä kuin vietereillä pystyyn ja lähti vihellellen ulos. Hän käveli rantaan ja heitti muutamia voileipiä ja munalukkoja tyyneen vedenpintaan. Sitten asteli hän luostarin ympärysmuurin juurelle ja alkoi hymyillä, muistellessaan entistä keppostaan, josta hän sai voudilta selkäsaunan. Hän oli ollut ensi päivää paimentamassa luostarin karjaa ja ehtoopäivällä laitumelta palattuaan taivastellut juuri tässä samalla kohtaa muurin juurella. Hänen oli ruvennut kovin tekemään mieli saada kurkistaa tuonne muurin taakse, jonne syrjäisiä ei koskaan laskettu. Ja ykskaks oli hän asettanut muurin nojalle kaksi tukevaa seivästä ja kiivennyt niitä myöten ylös. Toisella puolen oli ollut puolikymmentä nunnaa kitkemässä kaalipenkkejä. Yksi niistä oli alkanut tirskua ja ilakoida hänelle ja siitä rohkaistuneena oli hän hypätä kupsauttanut alas ja ryhtynyt auttamaan nunnia kitkemisessä. Mutta silloin oli nurkan takaa tulla lennättänyt laiha ja ruma nunna, kaiketi abbedissa, ja alkanut kimeällä äänellään kirkua hänelle sekä häädellä ulos. Kun hän ei ollut kyllin kiiruusti lähtenyt, oli voudin juurikaskin ehättänyt sinne kaalimaalle, kiskonut hänet kauluksesta ulos ja antanut hyvänpäiväisesti selkään.
"Senkin kränä!" mutisi Tuomas selkäsaunaansa muistellen. "Tekisipä tosiaan mieleni nähdä, vieläkö hän kykenisi minua sillä lailla peittoamaan. Totta vie kiipeänkin yli ja tappelen vaikka koko munkkilaumaa vastaan. On tämä poika pahemmissakin ollut!"
Hän katseli ympärilleen ja huomasi taampana rannalla tyhjän tynnyrin. Sen vieritti hän muurin juurelle, asetti pystyyn ja nousi pohjan päälle seisomaan. Kädet ylettyivät parahiksi muurin harjalle ja hiukan potkastuaan sai hän takareunasta kiinni ja kiepautti itsensä ylös.
Takana olevassa puutarhan osassa, jossa silloin oli kasvatettu kaalia, oli nyt luostarin hernemaa. Sisaret Ursula, Kaarina, Elina ja eräs iäkkäämpi laiha nunna, jolla oli kaihi vasemmassa silmässä, olivat parasta aikaa poimimassa täysinäisiä palkoja suuriin pärevasuihin.
Kun Tuomas leuhahti muurin harjalle, katsahtivat kaikki säikähtyneinä ylös. Mutta Ursula tointui paikalla ja huudahti:
"Ohoh, kun suuri varis lensi tuohon muurille!"
"Samat kanathan täällä ovat ryytimaata tongostamassa kuin ennenkin", vastasi Tuomas iloisesti, sillä sisar Ursula oli juuri se, joka edellisellä kerralla oli ilakoimisellaan saanut hänet alas hyppäämään.
Sisar Ursula Laurintytär Väkivasara oli syntyisin Perniöstä. Hänen isänsä oli ollut rikas talonpoika ja kuuluisa miekkaseppä, joka oli hankkinut itselleen aatelisoikeudet. Hänen lähimpänä naapurinaan Perniössä oli asunut rälssimies Matti Härkä, jonka vapaamiesoikeuksillaan ja kilvellään kerskumiset olivat kovin ruvenneet sapettamaan Lauri-seppää. Niinpä oli viimemainittu tanskalaissotien aikana takonut haarniskat itselleen, pojalleen ja rengilleen sekä satuloinut kolme hevostaan ja lähtenyt Eerikki Flemingin joukoissa taistelemaan juutilaisia vastaan. Flemingin toimesta oli hän sitten nuorelta Kustaa Vaasalta saanut rälssikirjeen, palannut kotiin naapurinsa vertaisena vapaamiehenä ja valmistanut itselleen aateliskilven, jossa oli kuvattuna suuri pajamoukari eli väkivasara. Jos naapuri, jonka kilvessä oli härän kuva, oli joskus puhunut pisteliäästi vastaleivotuista vapaamiehistä, hän itse kun oli jo toisen polven rälssisäätyä, niin oli Ursulan isä sen sijaan alkanut puhua kerjäläisaateleista, sillä Härkä oli häntä paljon köyhempi. Alituisessa riidassa ja torassa olivat naapurukset viettäneet koko elämänsä ajan. Kun Väkivasara sitten tunsi kuoleman lähenevän eikä hänellä ollut muita perillisiä kuin Ursula, sillä poika oli kaatunut sodassa, alkoi häntä pelottaa, että hänen rikkautensa voivat Ursulan kanssa siirtyä vihatulle naapurille, jolla oli useita naimattomia poikia. Silloin hän oli yksissä tuumin vaimonsa kanssa päättänyt testamentata omaisuutensa Naantalin luostarille, jonne Ursulan tuli mennä nunnaksi.
Isän kuollessa oli Ursula ollut yhdeksäntoistavuotias ja vaikka hänellä oli halua kaikkeen muuhun kuin maailmasta eristäytymiseen, oli hän kuitenkin mielellään seurannut äitiä Naantaliin, sillä hänellä ei ollut lainkaan ollut oikeata käsitystä luostarielämästä. Niin hänet oli viisi vuotta sitten vihitty nunnaksi ja äiti oli ulkojäsenenä asettunut porvarikartanoon, jossa hän jo parin vuoden kuluttua oli kuollut.
Pian oli Ursula huomannut suuresti pettyneensä luostarielämän suhteen. Melkein joka päivä rikkoi hän jollakin tavoin sääntöjä ja abbedissa oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan. Ankarimpia rangaistuksia ei hän koskaan uskaltanut sovittaa Ursulaan, sillä silloin nosti tämä kovan metelin ja uhkasi jättää luostarin. Se taas olisi merkinnyt luostarille melkoista omaisuuden vähennystä, sillä Ursulan mukana olisivat tietysti seuranneet hänen runsaat myötäjäisensä. Nykyään, — jolloin uskonpuhdistusliike sai kaikki vanhat laitokset liitteissään horjumaan, täytyi olla varovainen sellaisten kapinahenkien kuin sisar Ursulan kanssa. Toiselta puolen ei sisar Ursulakaan, maailmallisesta ja uhmailevasta mielenlaadustaan huolimatta, voinut olla tuntematta pelkoa tuota ankaraa ja vaaniskelevaa Birgitta Flemingiä kohtaan. Niin usein kuin hän toistikin uhkauksensa lähteä luostarista ja mennä naimisiin, ei hän kuitenkaan vielä tähän saakka ollut edes yrittänytkään sitä toteuttaa.
Edellisen abbedissan aikana oli klausuuri eli luostarin muurien sisällä pysyminen ollut sangen höllää ja höllyyttä oli ilmennyt muidenkin sääntöjen noudattamisessa. Mutta Birgitta Fleming oli uudistanut luostarikurin kaikessa ankaruudessaan. Puheleminen oli sisarten kesken sallittua ainoastaan päivälliseltä päästyä vespera-messuun saakka eli siis noin parisen tuntia. Silloin askartelivat sisaret käsi-, talous- ja puutarhatöissä. Sisar Elina oli viime aikoina pyhittänyt nämäkin hetket vaitiololle ja sen takia Ursula, heidän tänään hernemaassa työskennellessään, oli koko ajan ollut hänen kimpussaan, koettaen jos jollakin keinoin saada häntä puhumaan. Mutta nyt käänsi muurinpäälle ilmestynyt Tuomas hänen huomionsa kokonaan pois Elinasta.
"Ja kun minä oikein tarkkaan katson, niin eiköhän totta maarin ole vareskin juuri se sama, joka kerran ennenkin leuhahti muurin yli tänne kiellettyyn maahan, missä hän joutui voudin kynittäväksi", huusi Ursula nauraen.
"Mutta toista kertaa tätä varesta ei kynitäkään", sanoi Tuomas, hyppäsi muurilta alas ja tuli Ursulan luo, ryhtyen tiheästä varsistosta etsimään palkoja. Ilmeisellä mielihyvällä tarkasteli Ursula häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:
"Ihanhan sinä olet aikamies. Mutta oletko sinä nämä viime vuodet ollut linnunpelättinä pellolla, koska olet noin päivettynyt?"
"Merellä minä olen ollut, ihan maailman toisessa laidassa ja siellä olisin minä päässyt murjaanein maan kuninkaaksikin, mutta en viitsinyt ruveta, kun tuli ikävä yhtä Naantalin nunnaa."
"Elä sillä lailla niitä revi!" sanoi Ursula ja lyödä räpsäytti
Tuomasta käsiselälle.
"Taidatpa sinä olla koko kiukkupussi!" vastasi Tuomas ja heitti irtonaisen varsilonkeron Ursulan kaulaan.
Kaarina katseli heitä ääneti hymyillen, Elina oli punastuen ja loukkaantuneena kääntynyt selin ja kaihisilmäinen sisar ryki sekä vilkuili levottomasti korkeille portaille, jotka konventtituvasta suuren holvikellarin yli laskeutuivat puutarhaan.
"Kohta sinut kynitään, jollet korjaa siitä itseäsi", varotti Ursula
Tuomasta.
"Katsotaanhan nyt, kuka se tässä kynitään."
"Elä kerskaile! Mutta kuule, mitä sinä nyt rupeat tekemään? Vai menetkö jälleen merelle?"
"Sanoinhan minä jo, että minut ajoi ikävä tänne, joten minä en suinkaan halua takaisin merelle. Minä rupean täällä metsästelemään ja hankin sisarille lintupaistia."
"Ai kun saiskin lintupaistia!" sanoi Ursula ja maiskautti kieltään.
"Mitä tämä on?" kuului samalla läpitunkeva ääni, joka sai kaikki säpsähtämään. "Kuka sinä olet, joka olet uskaltanut tänne tunkeutua!"
Portaalla seisoi abbedissa ja katsoi vihaisesti Tuomaaseen.
"Minä olen sen karjakko-Greetan poika ja tulin joutessani auttamaan näitä sisaria", vastasi Tuomas ja jatkoi palkojen poimimista.
Abbedissa palasi kiiruusti sisälle.
"Lennä nyt nopeasti tiehesi tai muuten pöllyävät kohta höyhenesi", sanoi Ursula. "Se meni hakemaan isä Paavalia."
"Etkö sinä, sisar kulta, kätkisi minua tuon kaapusi sisään?"
"Häpeä!" ja taas läiskähti Tuomaan käsiselkä.
Samassa saapui ulkoportin kautta tullen isä Paavali. Hän oli entinen maallikkoveli ja kartanomestari, joka vähitellen oli omaan persoonaansa yhdistänyt paitsi mainittua virkaa myöskin luostarin kantomiehen ja voudin toimet. Luostarille kuuluvat maatilat, kaikki luostarin tulot ja yleensä koko sen ulkonainen talous olivat isä Paavalin hoidossa. Hän laati menoarviot kullekin vuodelle, esitti kahdesti vuodessa tarkat tilit kaikista talousseikoista, tinki ja kinasteli laivurien ja porvarein kanssa sekä valvoi ankarasti maallikkoveljien ynnä palvelijain työtä. Abbedissan kanssa sopi hän mainiosti yhteen ja hän se olikin munkkikonventissa vaalin aikana vaikuttanut Birgitta Flemingin eduksi. Hän oli laiha, kellertäväihoinen ukko, jonka harmaissa silmissä oli aina terävä ja vaaniva ilme. Sormien välissä oli hänellä muutamia numeroilla täytettyjä paperiliuskoja, kun hän tuimasti käyden läheni hernemaata.
"Sinäpäs koko junkkari olet, joka et yhdellä kertaa uskokaan!" tiuskasi hän Tuomaalle. "Paikalla ulos täältä!"
"Elkäähän nyt, isä kulta, minä vahingossa putosin tuolta muurilta ja kun en päässyt takaisin, niin rupesin tätä sisarta auttelemaan."
"Elä lavertele, vaan astu ulos! Tuolla on portti!" vastasi vouti ja tarttui Tuomasta käsipuolesta.
He lähtivät rinnan porttia kohti. Mennessään nyökäytti Tuomas iloisesti Ursulalle, joka hymyillen vilkutti hänelle huntunsa suojasta silmiään ja painui sitten työnsä ääreen.
Kun porttia vartioiva sisar oli avannut heille ja he olivat tulleet muurien ulkopuolelle kirkon eteen, tiuskasi isä Paavali:
"Senkö paholainen sinut taas lähetti tänne kiusaksemme!"
"Oikeastaan minä en ole tullut tänne kiusaksenne, vaan tarjoamaan teille ja Pyhän Birgittan sisarkunnalle palvelustani", vastasi Tuomas juhlallisesti.
"Vielä viisastelet siinä, mokomakin hunsvotti!" karjui isä Paavali.
"No no, elkää pöyhistelkö elikkä minäkin alan muistella sitä silloista ansaitsematonta selkäsaunaa. Huomaatteko, että käsivarteni ovat siitä ajasta julmasti vahvistuneet?"
"Mitä sinä sitten tahdot, senkin junkkari?" kysyi vouti hiukan hillitymmin.
"Se Kailonsaaren kalaukko kuuluu kuolleen", alotti Tuomas.
"No entä sitten?"
"Niin vain, että jos te antaisitte hänen veneensä, verkkonsa ja muut vehkeensä minulle, niin pitäisin minä luostarin aina tuoreessa kalassa. Ja toisin vuoroin linnustaisin."
"Olisikohan sinusta siihen?" arveli vouti koko joukon leppeämmällä äänellä, sillä Tuomaan ehdotus oli koskettanut hänen taloudellisia vaistojaan.
"Viikoksi saatte sulkea minut tyrmään vettä ja leipää syömään, jollen kunnialla tee tehtävääni. Minä, joka jo tupen korkuisesta seurasin isä-vainajaani metsä- ja kalaretkillä!"
"No, saammepahan tuumia asiaa. Menehän nyt sinne porvaripihaan, mutta varo toiste enää muurin yli kilhuilemasta."
* * * * *
Oli kulunut pari päivää edellisestä. Kuiva ja selkeä sää kevensi askel askeleelta Antin mieltä, kun hän käveli Turusta Naantaliin johtavaa tietä. Puolenpäivän aikaan oli hän sivuuttanut Raision kirkon. Kuta lähemmäs päämääräänsä hän tuli, sitä metsäisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät seudut. Tie vuoroin painui sankkaa kuusikkoa kasvavaan notkoon, jossa oli hämärää ja koleata, vuoroin nousi valoisalle kunnaalle, jossa kellastuneet lehtipuut hohtivat päivänsäteistä. Raisiosta lähdettyään ei hän ollut kohdannut yhtään kulkijaa ja hiljaisuutta keskeyttivät vain linnut sekä tuolloin tällöin korvaan sattuva louhien, juurten ja sammalen keskeen piiloutuneen puron lirinä.
Joka askeleella oli hän muistanut, että Kaarina on kulkenut tätä samaa tietä, kiivennyt samoille kunnaille ja painunut samoihin notkoihin, ja siksi tuntui taival hänestä ikäänkuin tutulta. Mutta kun hän samalla ajatteli, että Kaarina oli kulkenut tätä tietä ei koskaan palatakseen, silloin kaihersi hänen sydäntään omituinen orpouden tunne.
Tie kaartui yhä enemmän lounaaseen päin ja yhtäkkiä aukeni vasemmalta petäjistön keskeltä hänen eteensä kirkas Luolalanjärvi, jonka tyyneen veteen Viluluoto kuvasteli tuuheita rantaleppiään. Ihastuneena pysähtyi hän hetkeksi ja antoi silmäinsä kulkea yli seutujen, joilla oli täydellinen erämaan ja ikuisen rauhan leima. Samalla alkoi edestäpäin metsän takaa kuulua kellonsoittoa, joka sai hänet värähtämään. "Luostarissa soittavat jälkeen puolismessun", ajatteli hän ja heti kuvastui hänen mieleensä pitkä jono valkeapukuisia nunnia (hän oli aina kuvitellut nunnat valkeapukuisiksi), joiden joukossa hän erikoisesti näki ainoastaan Kaarinan. "Hän ei tiedä, että tuo sama kellonääni kuuluu minunkin korviini", ajatteli hän ja lähti jatkamaan matkaansa.
Pian kohosi edestäpäin näkyviin metsäinen Kuparimäki ja kohta sen jälkeen vilahti oikealta parin kunnaan välitse suippo kirkontorni. Antti vavahti kuten se, joka pitkän etsinnän jälkeen yhtäkkiä tulee pahki etsittäväänsä. "Tuon juurella hän siis elää ja liikkuu", ajatteli hän.
Hetken vielä astuttua tuli näkyviin myöskin kirkko sekä nunnaluostarin päärakennuksen tumma lautakatto. Ikäänkuin tuntien arkuutta lähestyä tuota paikkaa sekä samalla tarvetta lopullisesti varmistaa päätöksiään, istahti hän puunjuurelle kukkulan rinteelle.
Hän oli kolme vuorokautta maannut vuoteessa ja miettinyt. "Jollei Kaarina anna minulle anteeksi, on minun sovitettava rikokseni häntä ja itseäni kohtaan siten, että menen munkiksi samaan luostariin", oli hän lopuksi päättänyt. "Ja jos Kaarina antaisikin anteeksi, niin tahtoisi hän ehkä kuitenkin pitää nunnalupauksensa pyhänä ja jäisi luostariin enkä minä näkisi häntä koskaan enää. Mutta jos minä rupean munkiksi, on se minulla lohdutuksena, että saan elää samojen muurien sisällä kuin hänkin." Mutta näiden päätösten alla tunsi hän itsessään kytevän salaisen tietoisuuden siitä, ettei hän paremmin kuin Kaarinakaan tule iäkseen luostariin jäämään, vaan joko he, saatuaan välinsä selviksi, jättävät yhdessä luostarin tai sitten kuningas ryhtyy taas jatkamaan kirkollista reduktsioonia, jolloin luostarielämän täytyy lakata. Tämä salainen tietoisuus häntä olikin rohkaissut päätöksen teossa. Mutta vaikka hän nyt olikin lähtenyt aamulla Turusta siinä mielessä, että hän pyrkii munkiksi Naantalin luostariin, oli hän kuitenkin koko matkan tuntenut itsessään epävarmuutta. Ilmottaako hän luostarin portilla haluavansa päästä veljeskunnan jäseneksi vai pyytääkö vain puhutella sisar Kaarina Tuomaantytärtä? oli hän pitkin matkaa kysellyt salaa itseltään. Eikä hän siinä luostarikirkon näkyvissä istuessaankaan tuntenut kykenevänsä sitä vielä ratkaisemaan, vaan jätti sen riippumaan jostakin ulkonaisesta ja odottamattomasta seikasta.
Kun hän oli aikeissa nousta jatkaakseen matkaa, alkoi ylhäältä kukkulan laelta kuulua koiran haukuntaa. Kohta sen jälkeen hypätä kuukki aivan hänen vieritseen rinnettä alas jänis, jonka turkki kesän jäleltä ei ollut vielä ehtinyt vaalentua. Se katosi tien toiselle puolen metsään, jonne perässä kirmaseva koira sitä hetken perästä seurasi. Mutta heti koiran kadottua kuului ylhäältä puiden välistä kopinaa, oksien ritinää ja pienten mukulakivien vierintää ja ykskaks tuli puiden takaa näkyviin metsästäjä, joka hurjassa juoksussaan kompastui rinteen alimmalla jyrkänteellä ja syöksähti nurinniskoin alas tielle. Jousi ja vyön alle pistetty koppelo singahtivat syrjään. Samassa kimposi metsästäjä kuitenkin seisaalleen, huomasi Antin ja sanoi äkäisesti, ikäänkuin syyttäen tätä tapaturmastaan:
"Kuka sinä olet ja mitä sinä siinä teet?" Antti hymyili ja mutisten jotakin epäselvää katsoi metsästäjään, jossa oli jotakin tutunomaista, vaikkei hän jaksanut heti muistaa, missä hän oli hänet ennen nähnyt. "Häh!" tiuskasi metsästäjä ja katsoi häneen kiinteästi.
"Ei minulla ole tässä mitään erikoista tehtävää, mutta onko väsynyttä matkamiestä sitten kielletty tähän istumasta?" lausui nyt Antti.
"No niin, mitäs sitte…" mutisi metsästäjä joutuen hieman hämilleen ja ryhtyen keräämään hajalleen lentäneitä kapineitaan.
Kun hän oli ottanut jousen käteensä, välähti Antin mieleen yhtäkkiä kuva Jämsän kirkkotarhasta ja hän huudahti:
"Mutta kuulehan, etkö sinä ole Jämsästä kotoisin… Tuomas?"
Metsästäjä katsoi häntä pyöristynein silmin ja virkkoi:
"Ka, Anttiko se onkin?"
He pistivät kättä toisilleen, hymyilivät eivätkä oikein tienneet mistä alkaa. Vihdoin kysyi Tuomas, silmäillen Antin pukua:
"Taidat olla pappi vai?"
"En ihan, mutta papinkoulua minä olen nämä viime vuodet käynyt. Isä toi minut samana syksynä Turkuun, kun sinä olit äitinesi meillä heinätyössä."
"Entä minne sinä nyt olet menossa, tuonne luostariinko?" kysyi Tuomas, viitaten päällään kirkkoa kohti, samalla kuin hänen silmässään välähti halveksiva ilme.
"Niin", vastasi Antti arkeutuen ja loi silmänsä alas.
"Ethän vain munkiksi aikone?" jatkoi Tuomas. "No niin, mitäpäs siinä! Luostarilainenhan minäkin olen ja olisivat minun mielellään munkiksikin ottaneet, mutta minä…"
Hän teki jalallaan halveksivan potkaisuliikkeen luostaria kohti ja jatkoi sitten:
"Mukavampi on kierrellä metsässä ja vesillä pyydystelemässä luostariveljille paastoruokaa. Jahka rupeat munkiksi, niin ei sinun tarvitse paastonaikanakaan laihtua."
Hän heilutti Antin edessä ammuttua koppeloa ja nauroi.
"Mutta kuinka sinä oikein olet tänne joutunut?" kysyi nyt Antti.
"Aivan niinkuin sinäkin, pitkin teitä vaan!" vastasi Tuomas ja kertoi sitten laajemmin vaiheistaan sekä lopetti: "Aion nyt täällä metsästellä ja kalastella ainakin niin kauan kuin muori elää. Ja samapa tuo on missä häntä elää, kun ei vakinaista kotia kuitenkaan ole. Sitäpaitsi siellä luostarissa on eräs nunna, joka näinä viime päivinä on ruvennut mielessäni pyörimään."
Viimeisen lauseen sanoi hän nuorukaisen kerskailevalla sävyllä ja remahti nauramaan. Mutta Antti sai epämieluisan tunteen ja vilkasi häneen urkkivasti.
"Tänään sain äidiltä tietooni sen nimenkin", jatkoi Tuomas, mutta Antti ei tuntenut uskaltavansa sitä tiedustella, kunnes Tuomas itsestään mainitsi nimen Ursula, jolloin Antti heti vapautui epämieluisasta tunteestaan.
"Mene tiedä, vaikka vielä kolmannestikin leiskautan itseni muurin yli", sanoi Tuomas ja rupesi sitten seuraamaan kaukaa kuuluvaa koiranhaukuntaa, jolloin hän Antista näytti yhtäkkiä herkistyvän pelkäksi korvaksi sekä kerrassaan unhottaneen nunnat ja muut asiat.
"Tuolla se pakana viilettää jo Karvetin metsissä, mutta olkoon, ei siitä jäneksestäkään ole vielä paljon mihinkään. Syököön suuhunsa, jos saa kiinni. Se on luostarin koira ja vouti on luvannut sen minulle metsätoveriksi."
He lähtivät rinnatusten ja vilkkaasti jutellen astelemaan tietä eteenpäin. Kun he saapuivat Tuulensuun perukkaan, pysähtyi Tuomas ja lausui, viitaten lahden suulle:
"Näetkö tuolla tuota pikku saarta ja tupaa sen keskellä. Se on Kailonsaari, jossa minä tästälähin yksinäni asun. Abbedissa ei ollut luvannut minun jäädä äidin luo porvaripihaan, se kun on minulle vielä niin turkasen kiukussaan siitä, että minä kiipesin sinne nunnain puutarhaan. Mutta samapa se, tuolla saarellahan minä saan olla ja elää, miten itse tahdon. Eikä tämä poika pelkää! Ja nyt minä lähden verkkojani kokemaan. Kylläpähän me sitten tavataan, jahka sinä saat kauhtanan niskaasi. Tuo tuossa kirkonovesta vasempaan on munkkiluostarin portti. Koputa vain siihen, niin kyllä tulevat aukasemaan."
Hän hyvästeli Antin ja lähti laskeutumaan ruuhensa luo. Kuin komentoa totellen lähti Antti sekavin tuntein kävelemään porttia kohti. Hän tunsi ratkaisun olevan ihan edessään ja hänen sydämensä alkoi lyödä yhä kiivaammin. Mutta samalla tunsi hän, ettei hänellä ollut enää valitsemisen varaa ja että edessä oli vain yksi menettelymahdollisuus. Kuta lähemmäs hän tuli sitä enemmän jäykistyi hänen ryhtinsä, aivan kuin hän olisi tuntenut nuoren nunnan jostain muurinkolosta odottavin katsein tähystävän itseään.
Kun hän pysähtyi portin eteen, kuului rantaäyrään alta airojen kolahtelua, Tuomaan lähtiessä soutamaan saarelleen. Samassa kuuli hän Tuomaan huutavan veneestään:
"Siinä portissa riippuu sellainen vasara. Lyö vain sillä siihen rautalaattaan, niin kyllä tulevat aukasemaan."
Konemaisesti tarttui Antti vasaraan ja löi kahdesti rautaan. Kun iskut kumahtivat hänen korvissaan, säpsähti hän ja tunsi, ettei hän enää voinut peräytyä.