VIII
LUOSTARI SAA TIETOONSA UUDEN PAPPISMUNKIN.
Munkkiluostarin viisikolmatta syltä pitkän päärakennuksen koilliskulmasta päästiin matalan oven kautta pienehköön, puoliympyrän muotoiseen huoneeseen, jolla oli nimenä locutorium generale. Huone nojautui ainoastaan puolelta etuseinältään munkkirakennuksen päätyyn, toinen puoli oli nunnaluostarin alueella, sillä sen pyöreän takaseinän keskeltä lähti munkkien ja nunnain puutarhoja erottava rajamuuri. Paitsi mainittua tietä päästiin huoneeseen toisenkin kautta, nimittäin ovesta, joka aukeni nunnain puutarhaan. Valo huoneeseen tuli kahdesta korkealla olevasta ja pienestä ikkunasta ja kummankin oven väliin asetettu pitkä pöytä jakoi sen kahteen osaan. Pöydän kummallakin puolen oli muutamia tuoleja. Täällä kokoontuivat kummankin konventin edustajat, tavallisimmin abbedissa ja kenraalikonfessori, neuvotellakseen luostarin yhteisistä asioista. Kun piispa Konrad Bitz seitsemisenkymmentä vuotta sitten oli luostarissa ilmenneiden vallattomuuksien johdosta pitänyt täällä tarkastusta ja määrännyt munkkien ja nunnain pihoja erottavan muurin korotettavaksi, oli hän samalla ankarasti terottanut, että abbedissan ja kenraalikonfessorin oli pidettävä neuvotteluhuoneeseen johtavat ovet väliajoilla tarkasti sulettuina. Viime aikoina oli isä Paavali ottanut munkkiluostarin puoleisen oven avaimet yksinomaiseen huostaansa, sillä hän sulkeutui usein rauhalliseen neuvotteluhuoneeseen laskujensa ja tiliensä ääreen. Matkoille lähtiessään jätti hän sentään avaimet kenraalikonfessorille.
Tällä kertaa istui neuvotteluhuoneessa isä Paavalia vastapäätä myöskin abbedissa.
"Ennen pyhäinmiesten päivää täytyy välttämättä panna olutta, mutta mallasvarasto on melkein lopussa", sanoi abbedissa.
"Minä olen käskenyt Viialan lampuotien suorittaa tämänvuotiset ulostekonsa suoraan maltaina, niin ei tarvitse luostarissa mallassaunaa laittaa", vastasi vouti narisevalla äänellä. "Saavat toimittaa mallasveronsa niinpiankun saavat ohransa riihitetyiksi."
"Jauhoja ei myöskään ole enää moneen leipomukseen."
Jälleen alkoi isä Paavali narista:
"On kestänyt niin pitkään seisovia ilmoja, etteivät myllytkään pyöri ja Kyrsänojan vesimyllystä halkesi toinen kivi jo viime kuussa. Huittisten Siivikkalan lampuoti saapi heti ensi rekikelillä toimittaa Säkylästä uuden kiven. Sillä kuitataan hänen tämän vuotinen taksvärkkipenninkinsä sekä jyväveronsa. Voin ja villat saa hän erikseen toimittaa."
Hän katsoi kysyvästi abbedissaan, joka hyväksymisensä merkiksi nyökäytti päätään.
"Ja jollei tuulimyllyjä saada ensi tilassa pyörimään", jatkoi vouti, "niin voipihan Turusta tuottaa jauhoja. Koska luostarilla siellä on vielä kaksi taloa, niin sopiihan hyyryn tällä kertaa vaatia jauhoissa."
"Siitä niiden kerettiläisrecessistä meille muutoin riittää alituista kiusaa ja harmia. Tässä taas yksi korppi", siirtyi abbedissa toiseen asiaan ja ojensi voudille kirjeen.
Siinä muuan Hämeenlinnassa palveleva huovi, joka nimitti itseään
Hannu Kaukolanpojaksi, vaati Vesteråsin recessin nojalla itselleen
Rantamäen pitäjässä olevaa Kärsämäen tilaa, jonka hänen isoisänsä
isä, Matti Kaukolanpoika, oli aikoinaan luostarille lahjottanut.
"Tila on ollut jo hiukan yli sata vuotta luostarin omana", jatkoi abbedissa, kun vouti oli silmäillyt kirjeen loppuun, "ja vielä nytkin pidetään kerran kuussa sielumessu Matti Kaukolanpojan puolesta. Sitäpaitsi on hän kuolinpäiväänsä saakka elänyt porvaripihassa luostarin hoidossa. Ja sitten kehtaavat kaikenlaiset maankiertäjät tulla hävittömine vaatimuksineen… Tietysti me emme ole siitä tietääksemmekään!"
"Ei tietystikään", vahvisti vouti, "ja jos hän saisikin toteennäytetyksi olevansa Matti Kaukolanpojan rintaperillinen, niin ei sillä vielä ole sanottu, että hän saisi kuninkaan vahvistusta peruutukselle, ei ainakaan ilman korvausta. Ja siinä tapauksessa me vaadimme ainakin viisikolmatta markkaa tangon alalta, sillä Kärsämäessä on hyvät pellot ja hyvä niitty. Mutta asiassa on monta mutkaa eikä meidän tarvitse siitä vielä olla millämmekään."
"Kirjotan kuitenkin varoiksi kuninkaalle", sanoi abbedissa, "ja selitän hänelle, kuinka kauan ja millä ehdoilla Kärsämäki on ollut luostarin omaisuutena. Ja muutoin en luulisi olevan asialle haitaksi, jos kirjeen mukaan liittäisimme kuninkaalle pienen lahjan, kuten tehtiin minun ensi vuosia luostarissa ollessani. Seurasihan siitä silloin suojeluskirje luostarille. Ehkä antaisimme tällä kertaa hopeisen juomakannun?"
"Hm, eihän vara venettä kaada", myönnytti isä Paavali viekkaasti hymyillen.
Hopeakannusta johtuivat abbedissan ajatukset toiseen asiaan, hän mietti hetkisen ja sanoi sitten ääntään alentaen:
"Luostarin hopeat ja muut kalleudet minua aina huolestuttavat. Eihän voi koskaan olla varma, milloin kuningas iskee niihin silmänsä ja riistää ne meiltä, kuten hän on kaikilta kirkoilta riistänyt. Meidän on viisainta ajoissa huolehtia siitä, että saisimme ne tämän pahimman ajan yli säilytetyksi. Mitä jos kaiken varalta piilottaisimme osan kalleuksistamme tai ainakin ajoissa varustaisimme varman kätköpaikan, jonne vaaran uhatessa voisi ne nopeasti siirtää?"
"Konventtituvan porrasten alla olevaan holvikellariin voi helposti laittaa sellaisen kätkön, josta teräväkuonoisinkaan kerettiläisnuuskija ei niitä löydä", sanoi isä Paavali, joka heti oivalsi tuuman tärkeyden. "Minä panen jo tänään pari maallikkoveljeä työhön."
"Mutta heitä on kivenkovaan varotettava hiiskumasta asiasta kellekään."
"Tietysti."
Tällöin narahti munkkikonventin puoleinen ovi ja sisään astui kenraalikonfessori, isä Henricus Matthaei. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias, lihavahko mies, jolla oli kaksi leukaa ja hyvänsävyiset silmät. Abbedissa syytti isä Henrikkiä salaisesta kerettiläisyydestä, koska hänen konfessorina ollessaan oli joukko pappismunkkeja lähtenyt luostarista ja yhtynyt uskonpuhdistusliikkeeseen. Eikä isä Henrikki abbedissan mielestä yleensäkään osottanut sitä lujuutta ja tarmoa, jota tämä vaikea aika luostarin esimieheltä olisi vaatinut. Siksi osottikin abbedissa luostarin hallinnossa luottavansa paljon enemmän isä Paavaliin sekä suvaitsevansa isä Henrikkiä ainoastaan luostarin yliripittäjänä. Abbedissan vastenmielisyyteen saattoi osaltaan vaikuttaa myöskin se, että hän tiesi kenraalikonfessorin vaalissa Birgitta Kurjen vaikuttaneen isä Henrikin eduksi.
Epäröivästä luonteestaan huolimatta oli isä Henrikki kuitenkin täysverinen katolilainen ja lisäksi luostarin oppinein teoloogi. Se seikka, että pappisveljien luku oli hänen aikanaan supistunut neljään, vaivasi häntä itseään kaikista enimmän. Mutta hän oli tuntenut itsensä kokonaan voimattomaksi ajan virtauksia vastaan.
Sekä abbedissa että vouti näkivät heti, että isä Henrikillä on tuotavana joku hyvä uutinen, sillä hänen kasvoillaan oli tavallista iloisempi ilme. Tervehdittyään kunnioittavasti abbedissaa lausui hän:
"Tänne on saapunut eräs nuori mies, joka pyrkii jäseneksi veljeskuntaamme."
"Maallikko?" kysyi abbedissa kylmästi, vaikka uutinen nähtävästi miellyttikin häntä.
"Hän on Turun koulussa kuoriosastolla ja valmis pappi kuukauden tai parin perästä."
"Provianttia hänellä ei tietysti ole", murisi isä Paavali, joka tahtoi säilyttää tinkivän kantansa varsinkin kaikkiin konfessorin ehdotuksiin nähden.
"Siitä me kyllä selviämme, pääasia on, että saamme lisää pappisveljiä", keskeytti hänet abbedissa. "Jollei luostariin tule uusia pappismunkkeja, jäävät pian kaikki alttarimme jumalanpalveluksissa tyhjinä seisomaan ja kansa kääntää meille selkänsä. Ja kuka huolisi piitata sellaisesta luostarista, jossa ei kyetä sakramenttia jakamaan eikä sielumessuja toimittamaan. Jälellä olevat neljä klerkkiä ehtivät tuskin tavallisia messuja suorittaa ja sisaria ripittää."
"Niin on!" huokasi isä Henrikki ja loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. "Tämä näyttää sangen miellyttävältä ja hurskaalta nuorukaiselta, mutta…"
Abbedissa ja isä Paavali katsoivat häneen kysyvästi.
"Mutta hän ei ole vielä laillisessa iässä, päästäkseen veljeskuntaamme. Hän on vasta kahdeksantoista vuotias." [Birgittalaismunkiksi päästäkseen tuli olla 25 vuotta täyttänyt.]
Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka jälkeen abbedissa kääntyi konfessorin puoleen ja kysyi:
"Eivätkö veljeskunnan säännöt myönnä missään tapauksessa poikkeusta iän suhteen?"
"Hm, muistaakseni ei säännöissä ole siitä suoranaisesti puhetta, mutta eihän Pyhä Birgittamme ole voinutkaan aavistaa tällaista aikaa tulevaksi", vastasi isä Henrikki epäröivään tapaansa.
"Saamme sitten itse tehdä poikkeuksen, sillä siihen pakottaa meitä totinen tarve", sanoi abbedissa päättävästi. "Elämmehän me kuin myrskyssä ajelehtiva laivaväki, jonka pelastuakseen ei auta keinoista kursailla. Roomasta saakka meidän on mahdotonta nykyisissä oloissa hankkia lupaa ja emäluostari taas antaa varmasti suostumuksensa, sillä siellä kyllä tunnetaan meidän tilamme."
"Ei ole emäluostaristakaan meille nykyään mitään turvaa", sanoi isä
Henrikki, "sillä on nykyään vieläkin tukalammat ajat kuin meillä".
Kun toiset katsoivat häneen kysyvästi, jatkoi hän:
"Siitähän minun piti myöskin ilmottaa, että Vadstenassa on äskettäin yritetty väkivalloin hajottaa munkkikonventtia. Uolevi oli äsken luonani ja hän oli sen kuullut eilen Turussa käydessään. Pappisveli Johannes Pauli ei ollut suostunut luostaria jättämään ja hänet oli kuninkaankäskystä vangittu. [Mainittu Vadstenan munkki eli m.m. jonkun vuoden vankina Hämeenlinnassa, missä hän kirjotti latinankielisiä evankeliumiselityksiä.] Kai me näistä tapauksista saamme abbedissalta pian kirjallisen ilmotuksen."
Tieto vaikutti kaikkiin painostavasti. Vihdoin katkasi abbedissa äänettömyyden ja lausui katkeralla päättäväisyydellä:
"Elettävä meidän kuitenkin on tämän antikristillisen ja kerettiläisen ajan yli Mitä siihen nuorukaiseen tulee, niin menköön hän ja suorittakoon papintutkinnon sekä tulkoon sitten takaisin tänne. Tavallista koetusaikaa on meidän turhaa, jopa vaarallistakin häneltä vaatia, sillä sen kuluessa voivat agricolalaiset kääntää hänen mielensä. Teemme siis asiain pakosta siinäkin suhteessa poikkeuksen säännöistä. Ja muutoin… mistä hän on kotoisin ja mitä ihmisiä hänen vanhempansa ovat?"
"Muistaakseni hän mainitsi olevansa Jämsästä, mutta vanhemmista ei ollut kysymystä."
"Niin, tarkotin vain sanoa, että hankkikoon myöskin vanhempainsa suostumuksen luostariin tulolleen, ettei asiasta sitten seuraa mitään jälkirettelöitä. Ja jos hän heiltä voi saada jotakin elatuksen apua, niin se ei tietysti pahenna asiaa."
Sen sanottuaan nousi abbedissa, tervehti ja jätti huoneen.
* * * * *
Antti istui latvitsalla munkkikonventin retektooriossa, jonne isä Henrikki abbedissan puheille lähtiessään oli hänet jättänyt. Vinokaiteen muotoinen avara ruokasali valkeiksi rapattuine seinineen teki häneen hauskan vaikutuksen. Eteläseinän kolme sarvilevyakkunaa oli auki ja huoneen täyttivät päiväpaiste ja raikas meri-ilma, sillä refektoorio oli luostarimäen korkeimmalla ja avonaisimmalla paikalla, lähellä rantaa. Huoneessa tuntui vielä kalakeiton tuoksu, sillä päivällinen oli juuri lopetettu ja äänetön maallikkoveli korjasi parhaillaan pöydältä ruuan tähteitä, heitellen salavihkaisia ja uteliaita silmäyksiä Anttiin. Muista konventin jäsenistä oli huoneessa jälellä enää ainoastaan keski-ikäinen, pönäkkä ja yrmeän näköinen pappisveli ja nuori diakooni, jotka istuivat vastapäätä pöydän yläpäässä, lähellä ikkunaa. Antti odotti, että he olisivat häntä puhutelleet, mutta kun arvokkain joukosta, mainittu pappisveli, ei näyttänyt siihen halukkaalta, eivät toisetkaan tehneet alotetta. Antti tarkasteli syrjäsilmin pappisveljeä, joka raukeana runsaan aterian jäleltä nojasi tuolinselustaan ja silmät puoli ummessa hiveli oluthaarikkoa, jonka hän palvelevan maallikkoveljen kynsistä oli pelastanut eteensä pöydälle. Tavan takaa rävähytti hän silmänsä selki selälleen ja läppäsi kämmenellään kaljua päälakeaan, jonka kellertävä kuumotus yhä uudelleen houkutteli lähelleen huoneessa surisevia kärpäsiä. Hän näytti Antista sangen vähän puoleensa vetävältä ja hänen mielessään vilahteli epäileviä kysymyksiä, tulisiko hän tässä ympäristössä lainkaan kotiutumaan.
Papin ja diakoonin kesken oli nähtävästi ollut käymässä teolooginen keskustelu, sillä kun Antin huoneeseen tulosta aiheutunutta äänettömyyttä oli muutaman tovin kestänyt, kysyi jälkimäinen arastellen: "Mutta miksikä ei koko ihmiskuntaa luotu heti kerralla kuten Aatami ja Eevakin sekä samalla tehty enkelien vertaisiksi?"
Pappisveli raotti silmiään, mytisti tyytymättömän näköisenä huuliaan ja alkoi sitten hitaasti myristä:
"Vastahan meillä oli puhe siitä, että Jumala loi Aatamin omaksi kuvakseen. Koska hän siis oli Jumalan kaltainen, niin tuli hänen luonnollisesti kyetä itsekin luomaan ihmisiä, kuten Jumalakin. Siksi ihmiskuntaa ei luotu kerralla, vaan sen tuli vähitellen jatkua Aatamista."
Diakooni nyökäytti tyytyväisenä päätään, samalla kuin hänen oppinut luostaritoverinsa otti haarikasta hyvän siemauksen. Lyhyen vaitiolon jälkeen purkautui edellisen tiedonhalu seuraavaan kysymykseen:
"Mutta miksikä ei Jumala luonut ihmisiä heti niin täydellisiksi, että he eivät olisi voineet langeta ja syntiä tehdä?"
"Hm!" myrähti pappisveli ja hänen huulensa kiertyivät hymyn tapaiseen. "Mihinkäs silloin lunastustyö ja kirkko olisivat joutuneet? Mitä niillä olisi silloin ollut tehtävää?"
Diakooni loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. Hetken kuluttua jatkoi hän kuitenkin, vilkaisten arasti pappisveljeen ja Anttiin:
"Kuinkahan ihmiset siinä tapauksessa olisivat siittäneet ja synnyttäneet lapsia, jolleivät he olisi langenneet syntiin, vaan saaneet eteenkinpäin asua paratiisissa?"
Pappisveli asetti kyynärpäänsä pöydälle, liitti kätensä ristiin ja lausui:
"Aivan samoin kuin minä nyt liitän molemmat käteni yhteen, samoin olisivat mies ja vaimo silloin yhtyneet ilman syntiä ja lihan himoa."
Sen sanottuaan haukotteli hän kämmentensä suojassa, aivankuin sillä osottaakseen, kuinka ilman mitään kiihkoa hän oli kätensä yhteen liittänyt.
"Olisivatkohan lapset silloin olleet yhtä vähäisiä ja kaikkeen kykenemättömiä kuin vastasyntyneet syntiinlankeemuksen jälkeen?"
"Ei suinkaan! Presbyteeri Honorius sanoo, että he heti maailmaan tultuaan olisivat voineet kävellä ja puhua sekä itse syödä paratiisin puista."
Diakooni kuvitteli nähtävästi mielessään paratiisin elämää, sillä hänen kasvonsa loistivat, kun hän kysyi edelleen:
"Mitenkähän kauan ihmiset olisivat saaneet olla paratiisissa?"
"Hm, tuota, siihen saakka kuin heidän joukostaan olisi saatu täytetyksi se vajaus, joka perkeleen ja hänen joukkonsa lankeamisen kautta oli syntynyt enkelien keskuudessa."
Diakooni olisi arvatenkin tämän jälkeen tiedustellut, mitä tuon enkelien lukumäärän täytyttyä olisi seurannut, mutta samassa saapui huoneeseen isä Henrikki. Hänen ilmestymisensä ei nähtävästi ollut varsin mieluinen pappisveljelle, joka nousi paikaltaan, haukotteli äskeistä syvemmin ja unhottaen tyhjentää haarikkaa lähti huoneesta. Diakooni seurasi hänen perässään.
"Poikani", lausui isä Henrikki laskien kätensä Antin olalle, "minä olen nyt neuvotellut asiasta abbedissan kanssa ja me päätimme hyväksyä sinut alaikäisyydestäsi huolimatta veljeskuntamme jäseneksi. Mutta ensin on sinun palattava takaisin Turkuun ja suoritettava papintutkinto. Maallikkoveljiä ja diakoonia meillä, Jumalan kiitos, on vielä tarpeeksi, mutta papeista on suuri puute."
"Minä toivoin nyt heti saavani jäädä tänne luostariin", lausui Antti hiljaa. "Turkuun minä en mielelläni enää palaisi."
Koko tulomatkan oli hän mielessään tuntenut jonkunlaista syyllisyyttä opettajaansa, mestari Paavalia kohtaan ja pelkkä ajatuskin palata hänen yhteyteensä tuntui hänestä vaikealta.
"Hm, niin… niinpä niin", hymähteli isä Henrikki neuvottoman näköisenä, "kyllä minä ymmärrän, sillä Turku ja sen vanha piispankoulu ei nykyään ole mikään otollinen olinpaikka meikäläisille."
Sana "meikäläinen" sai Antin hieman säpsähtämään. Mutta ollenkaan sitä huomaamatta jatkoi isä Henrikki:
"Emme kuitenkaan voi tehdä enempiä poikkeuksia veljeskuntamme säännöistä enkä usko abbedissan peräyttävän päätöstään, että sinun on ensinnä saatava piispalta papillinen vihkimys. Eikähän se sinulle, poikani, niin voittamaton asia liene, jos sinulla kerran on totinen halu päästä veljeskuntamme jäseneksi."
Antin mielessä liikkuivat ristiriitaiset tunteet ja hän loi vaieten katseensa alas. Konfessori piti nähtävästikin hänen äänettömyyttään myöntymyksenä, taputti häntä olalle ja virkkoi:
"Mutta olemmehan kokonaan unhottaneet vierasvaraisuuden kultaisen säännön ja jättäneet sinun ilman virvotusta matkasi jälkeen."
Sen sanottuaan jätti hän huoneen, johon kohta ilmestyi äskeinen maallikkoveli, asettaen pöydälle leipää, jäähtynyttä kalakeittoa ja olutta. Kehotettuaan Anttia ryhtymään aterialle poistui hän jälleen.
"Näinköhän tämä on muuttuva minun kodikseni", ajatteli Antti ryhtyessään apeamielisten tunteiden vallassa syömään. "Mutta miksi ei minun niinkuin Kaarinankin. Joko minun on voitettava Kaarina takaisin tai kuoltava yksinäisenä munkkina näiden muurien sisällä. Muuta minulla ei ole valittavana."
Mutta vakuutteluistaan huolimatta tunsi hän mielensä epävarmaksi ja hajanaiseksi. Syötyään ilman ruokahalua muutaman palan nousi hän pöydästä. Kääntyessään säpsähti hän hiukan, sillä ovensuuhun oli äänettömästi ilmestynyt lyhyeen kuluneeseen tunikkaan puettu iäkäs pappismunkki, jolla oli lempeät lapsenomaiset silmät ja lumivalkoinen tukka.
"Herran rauha, veljeni!" tervehti munkki pehmeällä äänellä ja astui Anttia lähemmäs. "Kuulin juuri isä konfessorilta, että täällä on nuori papinkokelas, joka pyrkii veljeskuntamme jäseneksi, niin en malttanut olla pistäytymättä tervehtimään."
Hän palasi ovelle, kurkisti käytävään ja puhui jollekin siellä olevalle:
"Jäitkö sinä sinne, Uolevi? Tule vain sisälle sinäkin, niin veli
Eerikki saa tuoda sinulle tilkan olutta."
Sisään astui vanha tuttavamme Säämiskän Uolevi, otti päästään leveän baretin ja tervehti arvokkaasti Anttia.
"Isä Henrikki kertoi äsken tuolla (hän viittasi päällään käytävää kohti), että luostarimme saa teistä, nuori mies, uuden papin. Siitä ei kukaan iloitse enemmän kuin minä, joka olen tämän pienen luostarikylämme vanhimpia porvareita, nimeltä Olavi Pietarinpoika ja ammatiltani hansikkaantekijä."
Täten itsensä esitettyään istui Uolevi lavitsalle munkki-ystävänsä rinnalle ja otti hyvän siemauksen olutta.
"Me olemme Uolevin kanssa vanhoja ystävyksiä ja käyneet nuoruudessamme yhdessä pyhiinvaellusmatkallakin", kertoi munkki.
"Silloin oli nuorissa miehissäkin vielä innostusta", tarttui Uolevi ystävänsä sanoihin, "mutta siitä asti ovat ajat suuresti muuttuneet. On kuitenkin lohduttavaa nähdä vielä nykyajan nuorissakin edes yhden tuhannen joukosta, jolla on rakkautta oikeaan uskoon ja puhtaaseen luostarielämään. Sanon vieläkin, ettei kenenkään sydän iloitse enemmän kuin vanhan Olavi Pietarinpojan, että luostarimme saa uusia jäseniä ja siten vahvistuu tämän kerettiläisen ajan hyökkäyksiä vastaan. Minä juon teidän terveydeksenne."
Juhlallisesti kohotti Uolevi haarikan huulilleen, katsoen kiinteästi Anttia silmiin. Viimemainittu oli käynyt varsin hämilleen tästä molempain vanhusten hänelle osottamasta huomiosta. Mutta samalla tunsi hän mielensä lämpenevän sekä pääsevän ikäänkuin lähemmäs luostarielämää.
"Sinä palaat vielä joksikin aikaa Turkuun, veljeni?" kysyi munkki, joka edellisestä keskustelusta päättäen ei ollut kukaan muu kuin Matias Olavinpoika, jota kaupunkilaiset jokapäiväisessä puheessaan kutsuivat nimellä Lippi.
Kun Antti oli vastannut myöntävästi, katsahti veli Matias Uoleviin ja yritti sanomaan jotakin, mutta jälkimäinen ennätti ennen, lausuen:
"Tämä veli Matias valmistelee munkkikonventille suurta kuvaa pyhästä Birgitta-äidistä ja tämän luostarin rakentamisesta, mutta nyt häneltä kuuluu pahaksi onneksi puuttuvan joitakin pigmenttejä — mitä ne nyt taas olivatkaan?"
"Raymondin siniä ja ultramariinia", ehätti veli Matias innokkaasti selittämään, "niitä ynnä tärkkijauhoa sekottamalla saan minä syntymään sellaista läpikuultavan sinistä pigmenttiä, jolla pyhän Birgittan silkkinen esiliina on maalattava. Tiedäthän, veli, että Birgitta-äitimme oli mukana tätä luostarin kirkkoa rakennettaessa ja kantoi läpikuultavassa silkkisessä esiliinassa kiviä rakennukselle. Olen sekottanut jos mitä pigmenttejä ja yhä uudelleen maalannut sen esiliinan, mutta sellaista vain ei ole syntynyt kuin millaisena se mielessäni kangastaa."
"Ja nämä pigmentit — mitä ne nyt taas olivatkaan? — olisin minä
kukaties voinut ystävälleni hankkia, ollessani kaksi päivää sitten
Turussa, mutta sidoin en vielä tiennyt asiasta mitään", selitti
Uolevi.
Antti käsitti nyt heidän tarkotuksensa ja virkkoi ujosti:
"Jos minä kykenisin niitä Turussa hankkimaan, niin tekisin sen mielelläni."
Veli Matias ilostui silmin nähtävästi, hykersi hentoja käsiään ja lausui:
"Kuinka hyvä sydän sinulla, veljeni, on! Vanha Matias-veli tulee sinulle aina olemaan tästä kiitollinen. Niin, niin…"
Hän silmäsi neuvotonna Uoleviin, joka jatkoi:
"Kustannuksista pidän minä huolen ja sen teen mielihyvällä. Mennessänne poikkeatte vain Olavi Pietarinpojan matalaan majaan, niin siellä saamme tehdä selväksi sen puolen asiasta."
* * * * *
Ehtoopäivällä suoriusi Antti matkalle takaisin Turkuun. Kuparimäen juurelle tienkäänteeseen tultuaan pysähtyi hän hetkiseksi ja silmäili luostaria, jonka harmaita muureja ja lautakattoja ilta-aurinko kultasi. Hänen lähtiessään Säämiskän Uolevin luota olivat kellot soineet vespera-messuun ja nyt oli hän korvissaan kuulevinaan heikon hyminän kirkossa kaikuvista iltamessun sävelistä. "Siihen on yhtynyt Kaarinankin ääni", ajatteli hän, samalla kuin hänen sydäntään kaihersi apeamielisyys.
Kun hän kääntyi matkaansa jatkamaan, varmistui hänessä askel askeleelta päätös valmistua mitä pikimmin palaamaan takaisin Naantaliin.