IX
SISAR KAARINA SAA KUULLA ERÄÄN UUTISEN.
Alkoi jo hämärtää eräänä torstaina marraskuun lopulla. Nona-messu oli juuri päättynyt ja sisaret palasivat tavallisessa järjestyksessä kirkosta ja hajaantuivat abbedissan viittauksesta omiin selleihinsä odottamaan pian alkavaa päivällistä. Ainoastaan sisaret Kaarina ja Ursula jäivät konventtitupaan, sillä heidän vuoronsa oli tällä viikolla ollut toimia edeskäypinä sisarkunnan aterioilla. Oikeastaan olisi sisar Elinan tullut olla Kaarinalla toverina ja Ursulan sen sijaan toimia esilukijattarena, mutta kun viimemainittu ei ollut tunnettu minään kirjantaitajana, oli abbedissa muuttanut järjestystä siten, että sisar Elina sai osalleen esilukijattaren tehtävät. Ja tähän järjestykseen oli sisar Ursula varsin tyytyväinen, sillä paljon mieluisampaa oli hänestä käsitellä ruumiin kuin sielun ravinnoksi aiottuja tavaroita.
Ennen sisarten aterialle rupeamista oli abbedissa aina mukana jaettaessa munkkikonventille meneviä ruoka-annoksia. Tällä kertaa viittasi hän kuitenkin Kaarinaa ja Ursulaa suorittamaan omin päinsä ruuan jakamisen sekä istuutui itse uunin eteen tiukasti yhteen puristetuin huulin, kalpeana ja synkkänä.
"Ei taida olla terve, kun on niin myrryisen näköinen", kuiskasi Ursula heidän pihalle astuessaan, "kutti parahiksi! Joutaisi minun puolestani vaikka iäksi sairastupaan, niin saisivat ihmiset edes rauhassa hengittää."
He laskeutuivat ahtaalle nunnain pihalle, jossa oli nilkkaa myöten märkää lumisohjoa. Tuuli vinkui solissa ja räystäissä ja riuhtasi levälleen Ursulan kaapun.
"Onpas tämäkin nyt säätä keskellä talvea!" sanoi tämä ärtyisesti, kiskasi hameenhelmustansa lähelle polvia ja harppasi sohjoisen pihan halki keittiörakennukseen.
Se oli laaja ja matala huone, jonka lattiana oli kosteita kivilaattoja ja josta kolmannen osan täytti suunnattoman suuri uunilaitos. Avarassa keitinpesässä oli tulella kaksi suurta petaa, joita hämmenteli kokonaan höyryyn ja savuun kääriytyneenä tämän huoneen haltiatar, iäkäs, puolikuuro Valpuri-muori, joka oli jo kolmisenkymmentä vuotta palvellut luostarin fokaariana eli maallikkovaimona. Apurina keittiötoimissa oli hänellä nykyään nuori poikansa tytär.
"No muori, joko vanhan Helunan kontat ovat kypsyneet?" huusi Ursula kimeällä äänellään Valpurin korvaan.
"Tottahan nyt, kun ovat päivämessusta asti olleet tulella."
Muori nosti kauhalla esiin muutamia lihapaloja, jotka saivat Ursulan herkät sieramet laajenemaan.
"Antakaas ne tänne, että saan tunnustella", huusi Ursula, sieppasi pöydältä puumaljan ja tyhjensi siihen kauhan sisällön, tiedustellen samalla, oliko Valpuri muistanut panna tarpeeksi pippuria pataan.
"Hi, hi, hi, taitaapa se keitos maistua", nauroi Valpuri hieroen kuhmuisia käsiään ulkoneviin lonkkiinsa.
"Etteikö maistuisi, kun on ensi kukon laulamasta saakka saanut kykkiä tuolla kylmässä kirkossa, veisata ja hymistä, kääntyä ja niiata ja tehdä ristinmerkkejä! Vähemmälläkin tuon uskoisi enkä minä hänestä ainakaan sen hurskaammaksi tule."
"Hi, hi, hii, kun se on leikkisä, tuo sisar Ursula. Mutta kunhan tässä taas paastopäivät alkavat…"
"Siltipä tässä täytyykin ajoissa varustaa itsensä vahvemmalla muonalla", keskeytti Ursula ja ahmi maljasta tuoksuvia lihapaloja. "Maista pois sinäkin, tyttö kulta", kääntyi hän samalla Kaarinaan, "ei se sinullekaan pahaa tee eikä sinusta kuitenkaan tule niin hurskasta kuin sisar Elinasta, vaikka kuinka paastoaisit."
Kun malja oli tyhjentynyt, huusi hän täyteläisiä huuliaan pyyhkien
Valpurille:
"Kystä se on ja hyvää, ammentakaa nyt vain kiiruusti pyttyihin, että ne kaljupäätkin tuolla muurin takana saavat osansa."
Jälleen päästi Valpuri iloisen vanhan muorin hihityksen ja rupesi sitten täyttämään kannellisia puupyttyjä, joissa päivälliskeitto kuletettiin munkkiluostarin puolelle. Ursula ja Kaarina ynnä muori apureineen kantoivat munkkien ruoka-annokset pihalle, jätettäväksi asianomaisten omaan haltuun. Keittiörakennuksen ja nunnain konventtituvan välisessä solassa oli korkea muuri, jonka takana oli munkkien sisäpiha. Muurissa ei ollut mitään porttia, mutta sen sijaan noin miehen rinnan korkuisella neliskulmainen aukko, jonka visusti sulki omituinen pyörälaitos, mikä luostarin säännöissä oli merkitty nimellä rota sororum, sisarten ratas. Se muistutti suuresti tuulimyllyn lyhtyratasta, sillä se kääntyi pystysuoran akselin ympäri ja siinä oli kaksi pohjaa, joiden väliin oli sovitettu useita akselista kehälle kulkevia väliseiniä. Täten syntyneihin lokeroihin asetettiin munkeille menevät ruoka-annokset ja kun ratasta käännettiin siirtyivät ne vastakkaiselle puolelle, josta odottavan maallikkoveljen kädet ne kohta korjasivat. Ratas väliseinineen täytti ympäri kääntyessäänkin joka hetki niin visusti aukon, että eri puolella muuria olevien veljien ja sisarten oli mahdoton edes vilaukselta nähdä toisiaan.
Ursula tarttui rattaan laitaan ja kolistaen sitä kaikin voiminsa huusi:
"Onko siellä takana yhtään kaljupäätä ruokaa vartomassa?"
"Tuota, mitä tämä tahtoo sanoa?" kuului muurin takaa pimeästä käheä ääni.
"Kantelevat vielä abbedissalle ja saat taas ensi viikolla syödä ruoka-osuutesi lattialla", kuiskasi Kaarina, jonka oli vaikea pidättää nauruansa. Mutta kiinnittämättä mitään huomiota nunnasisarensa huomautukseen ja yltyneenä muorin ja apuritytön hihityksestä huusi Ursula vastaan:
"Sitä se tahtoo sanoa, että pitäkää säkkinne siellä auki, täältä tulee vanhan Helunan lapa pippurilla höystettynä. Vai kelpaako se?"
Muurin takaa kuului ainoastaan rykimistä ja Ursula alkoi latoa ruoka-astioita rattaan lokeroihin. Sitten kitisi akseli ja astiat siirtyivät muurin toiselle puolen.
"Lisää saatte vasta iltamessun jälkeen", lausui Ursula vielä ja lähti sitten räntää kaapustaan pudistellen sytyttämään Kaarinan kanssa tulia refektoorioon.
Kuten ennen on mainittu, oli nunnain refektoorio luostarirakennuksen äärimmäisessä päässä. Se oli avara suorakaiteen muotoinen sali, jonka kalustona oli kaksi pitkää honkapöytää lavitsoineen sekä niiden välissä peräseinällä pienoinen alttari, jolla näkyi tuntemattoman lyypekkiläismestarin tekemä neitsyt Maarian kuva. Pöytien keskivälillä, alttarin kohdalla, oli korkea lukupulpetti, jonka ääressä esilukijatar ateriain aikana istui. Pulpetilla oli levällään pergamenttifolio, jonka ruskeat goottilaiskirjaimet ja suuret, moniväriset initsiaalit kimmelsivät kynttiläin valossa. Pulpetin ja alttarin välillä riippui katosta nahkainen siima, joka johti ylös huoneen harjalla olevaan ruokakellon kampiin.
Kun Ursula ja Kaarina olivat saaneet kaikki kynttilät palamaan sekä asettaneet pöydälle veitset, lusikat ja puulautaset, poistuivat he ääneti konventtitupaan. Kohta heidän mentyään ilmestyi refektoorioon priorissa, lihava sisar Birgitta Kurki, jonka kasvot täyteläisyydestään huolimatta olivat harmaan kalpeat ja ikäänkuin jauholla hierotut. Silmättyään että kaikki oli kunnossa, asteli hän lyllyvin liikkein alttarin eteen, teki ristinmerkin ja tarttui sitten kellonsiimaan, alkaen soittaa sekä samalla lukea rukousta Salve, regina! Pam-pam-pim! Pam-pam-pim! kuului pimeydestä kellon heleä ääni. Katse terotettuna pyhän neitsyen kuvaan nykki priorissa siimaa tasaisessa trokee-tahdissa ja teki sitä niin kauan kuin rukousta kesti. Soiton vaiettua astuivat nunnat tavallisessa kulkuejärjestyksessään sisälle, seisahtuen neljänä rivinä pöytien ääreen kasvot alttariin päin. Abbedissa asettui oikeanpuolisen pöydän yläpäähän ja priorissa vasemmanpuolisen.
Nykäistyään pari kertaa kellonsiimasta lausui abbedissa kuuluvasti:
"Benedicite — siunatkaa!"
Sisar Elina alkoi samalla kirkkain äänin lukea siunausta "Benedice,
Domine, cibum nostrum sicut benedixisti quinque panes in deserto…
— Siunaa, Herra, ruokamme kuten siunasit viisi leipää erämaassa."
Rukouksen loputtua lausuivat kaikki sisaret yhteen ääneen: "amen!" jonka jälkeen abbedissa nykäsi jälleen kelloa ja kaikki istuutuivat ankaran äänettömyyden vallitessa paikoilleen. Ursula ja Kaarina ottivat nyt ovelle ilmestyneiltä keittäjiltä vastaan ruuat ja jakoivat, pöytien yläpäästä lähtien, kullekin sisarelle osansa. Sisar Elina istui korkean ja kapean pulpetin ääressä ja kädet ristissä odotti abbedissan merkinantoa. Kuluneen viikon aterioilla oli luettu kertomuksia Pyhän Katariina rouvan, Birgittan tyttären, ihmetöistä. Kun abbedissa oli sormellaan tehnyt mykän viittauksen, alkoi Elina hennolla, mutta kirkkaalla äänellä hitaasti ja tarkkaavasti lukea, seuraten oikean kätensä etusormella goottilaiskirjainten tiheitä rivejä.
"Kun se Pyhä Katariina rouva oli kerran Neapelin kaupungissa, tuli hänen luoksensa eräs korkea-arvoinen rouva, valittaen että hänen nuori ja ainoa tyttärensä öillä hirmuisesti vaivataan hekuman perkeleeltä. Eivätkä he olleet tätä hätäänsä rohjenneet valittaa kenellekään ystävistään, vaan kuultuaan Pyhän Katariina rouvan saapuneen heidän kaupunkiinsa, olivat he uskaltaneet tulla hänelle hätäänsä valittamaan ja pyytämään, että hän pyhillä esirukouksillaan vapahtaisi tyttären vihollisen kahleista.
"Kun tuo jalo rouva oli kuullut heidän valituksensa, tuli hän sydämensä pohjasta liikutetuksi, lankesi polvilleen ja luki hiljaa itsekseen yhden Ave Marian, kuten hän oli pyhältä äidiltään oppinut tekemään aina silloin kun häneltä pyydettiin jotakin apua. Lopetettuaan rukouksen antoi hän heille monta otollista neuvoa ja varotti erittäinkin tytärtä visusti ja ilman vilppiä ripittämään itsensä kaikista synneistä, sillä ripittämättömien syntien tähden antaa Jumala usein meidät perkeleen kiusattavaksi. Sen jälkeen antoi hän tyttärelle muutamia tilkkusia pyhän äitinsä puvusta, kehottaen häntä kantamaan niitä ruumiillaan. Ja vielä kehotti hän sekä äitiä että tytärtä menemään kahdeksana päivänä ilman kenkiä ja ilman liinavaatteita pyhän ristin kirkkoon ja siellä muistelemaan Kristuksen piinaa ja kuolemaa sekä lukemaan kumpikin eriksensä seitsemän Pater nosteria ja seitsemän Ave Mariaa. Ja itse sanoi hän tahtovansa mielellään rukoilla heidän puolestaan, vaikka hän tunsikin itsensä vähäiseksi ja arvottomaksi."
Tällöin kopisti abbedissa veitsensä päällä kolmasti pöytään. Elina lakkasi lukemasta ja kaikki sisaret keskeyttivät syönnin, siirtäen syrjään lusikat ja veitset. Kaikki kohottivat kätensä ylös ja hymisivät yhteen ääneen enkelitervehdyksen. Kun se oli päättynyt, laski jokainen kätensä helmaan, päät taipuivat eteenpäin ja seurasi liikkumaton äänettömyys, jonka kestäessä sisarten tuli muistella Kristuksen katkerata piinaa ja kuolemaa. Pitkin pöytiä asetetut talikynttilät tuikuttivat avarassa salissa kuin etäiset tähdet, keittovadeista nousi ohuita höyrypatsaita hälveten kattoa kohti, ja nuo harmaisiin kaapuihin ja mustiin huntuihin verhotut luostarisisaret näyttivät kuin paikoilleen jähmettyneiltä. Ja tätä heidän säännönmukaista hartauttaan katsoi alttarilta taivaallinen neitsyt suurilla ja kylmillä silmillään.
Mutta abbedissa kohotti jälleen päänsä, koputti veitsenpäällä pöytään ja nuo monet harmajat kuvapatsaat alkoivat osottaa elonmerkkejä. Kädet kohosivat jälleen pöydälle ja sarvilusikat alkoivat liikehtiä vatien ja tiukkaan hunnutettujen päiden välillä. Samalla alkoi myöskin Elinan sormi liikkua pitkin kirjan rivejä, kun hän ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä lukua.
"Sekä äiti että tytär tekivät niinkuin heitä oli neuvottu ja koska kahdeksas päivä oli kulumassa, tulivat he jälleen pyhän rouvan luokse, iloiten ja kiittäen Jumalaa ja hänen palvelijatartaan, Pyhää Katariina rouvaa. Ja he kertoivat, että edesmenneenä yönä, joka oli kahdeksatta päivää vasten, ilmestyi tyttärelle perkele kaikista kauneimmassa ja rumimmassa hahmossaan ja sanoi hampaitaan kiristellen ja hirmuisesti uhkaillen: Kirottu olkoon se Birgittan tytär Ruotsista, joka sinut vapahti minun vallastani, niin etten minä koskaan enää saa palata sinun luoksesi! Niin sanoen poistui perkele tulenliekissä. Mutta siunattu olkoon hän, jolle Jumala oli antanut sellaisen vallan pahojen henkien yli!"
Vähitellen lakkasi yksi ja toinen syömästä, pyyhkien suunsa pellavaisen pöytäliinan reunaan, ja kun kaikki olivat ehtineet laskea lusikat käsistään, kuului jälleen abbedissan koputus. Ja nyt seurasi samanlainen rukoustoimitus sekä Kristuksen piinan äänetön muisteleminen kuin äskenkin. Sen tuli luostarisääntöjen mukaan tapahtua kokonaista kolme kertaa päivällisen kestäessä. Tämän toisen hartausmuistelun jälkeen nousi abbedissan viittauksesta pöydän äärestä yksi vanhemmista sisarista, jolla kuluneella viikolla oli ollut cellarian toimi, ja kokosi pöydiltä suureen koriin kaikki tähteet ja kantoi abbedissan eteen. Tämä mursi ja pienenteli suurimmat palat ja teki sitten ristinmerkin korin yli, minkä jälkeen se oli valmis jaettavaksi köyhille.
Kun varsinainen ateria siihen kuuluvine menoineen oli saatettu loppuun, lausui abbedissa esilukijattarelle:
"Tu autem —"
"Tu autem, Domine, miserere nostri — mutta sinä, Herra, armahda meitä", täydensi sisar Elina lauseen, mihin koko konventti yhteen ääneen vastasi:
"Deo gratias — Jumalalle kiitos!"
Tämän jälkeen nousi priorissa paikaltaan, tarttui kellonsiimaan ja soitti niin kauan kuin tarvittiin yhden Ave Marian lukemiseen. Soiton aikana nousivat sisaret pöydästä ja asettuivat seisomaan alttaria kohti, kuten aterialle ruvetessaankin. Kun kellon ääni vaikeni, lausui taas esilukijatar:
"Deus pacis et dilectionis maneat semper nobiscum — rauhan ja rakkauden Jumala olkoon aina meidän kanssamme!"
"Deo gratias!" vastasi jälleen konventti, samalla kuin esilukijatar astui alttarin eteen ja notkistaen polviaan pyhän neitsyen kuvalle lausui:
"Agimus tibi gratias, omnipotens Deus — me kiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala!"
"Amen!" vastasi konventti ja kaikki notkistivat polviaan, minkä jälkeen he pari parilta lähtivät pitkin käytäviä vaeltamaan kirkkoon, jossa sisaret edelleen saivat suorittaa kiitoksia taivaalliselle haltiaväelle sekä heidän maalliselle edustajalleen, abbedissalle.
Mutta sisaret Ursula, Kaarina ja Elina jäivät refektoorioon ja kävivät nyt vuorostaan päivälliseen käsiksi. Kaarina ja Ursula istuivat rinnan ja Elina toisella puolen pöytää heistä hiukan erillään. Kun he olivat hetkisen ääneti aterioineet, nykäsi Ursula Kaarinaa hihasta ja viittasi nauraen Elinaan, joka oli työntänyt lihakeiton syrjään ja söi paljasta leipää.
"Nythän on tuorstai, Elina, eikä siis lihan syöminen ole ollenkaan synniksi", sanoi Ursula, "Etkö sinä nähnyt, kuinka abbedissa ja priorissakin popsivat lihaa?"
Elina katsahti tovereihinsa suurilla, uneksivilla silmillään kuin joihinkin hyvin kaukaisiin ja vieraisiin olentoihin ja jatkoi sitten mitään vastaamatta syöntiään.
"Elä kiusaa häntä!" kuiskasi Kaarina, "näethän kuinka totiselta ja surumieliseltä hän näyttää. Ehkä hän lapsuudessaan on saanut kokea sellaista, josta meillä ei ole aavistustakaan."
"Mutta eipä hänen silti tarvitsisi aina olla niin olevinaan", vastasi
Ursula nyrpeästi.
Kun oli hetken aikaa ääneti jatkettu syöntiä, kohotti Elina kätensä Ave Maria -rukoukseen. Kaarina seurasi hänen esimerkkiään, vilkastuaan ensinnä Ursulaan, joka vilkuili syrjäsilmin kumpaankin nunnatoveriinsa ja nosti sitten kätensä suun eteen sekä nauraa hihitti pahanilkisesti. Punastuen laski Kaarina kätensä alas ja sanoi vakavasti:
"Miksi sinä olet aina niin häijy, Ursula!"
"Näytitte niin hullunkurisilta, etten voinut pidättää nauruani", vastasi Ursula viattomasti. "Söisit sinäkin ilman konstailematta tuota lihalientä, sillä huomenna on perjantai ja silloin saamme taas tyytyä ohrapuuroon."
Kursailematta veti hän sitten Elinan koskematta jääneen lihakeiton eteensä sekä jakoi sen itsensä ja Kaarinan välillä, huomauttaen jälkimmäisen vastaväitteisiin ainoastaan:
"Jos tahdot enemmän olutta, niin minä käyn hakemassa, ennenkuin ne kirkosta palaavat."
Elina oli koko ajan istunut kuin yksinään refektooriossa ja syömästä lakattuaan suoritti hän kaikki säännönmukaiset kiitosmenot ja polvennotkistukset. Kaarina lausui niinikään tavalliset kiitossanat sekä niiasi neitsyt Maarian kuvalle, mutta Ursula ryhtyi heti syönnin lopetettuaan korjaamaan ruoka-astioita pöydiltä.
* * * * *
Kirkosta palasivat sisaret asianmukaisessa järjestyksessä konventtitupaan, jossa he pysähtyivät kahteen riviin.
"Benedicite — siunatkaa!" lausui abbedissa ja sisaret hymisivät lyhyen rukouksen.
Vasta nyt saivat sisaret ryhtyä vapaasti keskenään juttelemaan, oltuaan aamuvarhaisesta yhtämittaisissa hartaudenharjotuksissa. Kukin haki suurista seinäkaapeista esille käsityönsä, keskeneräiset ompeluksensa, sukankutimensa ja virkkausvehkeensä ja pian näkyi takkatulen sekä muutamain talikynttiläin valaisemassa tuvassa vapaasti sijottuneita ryhmäkuntia, joissa kehiteltiin auki kokoon käärittyjä käsitöitä ja alotettiin puoliääneen ja ikäänkuin arkaillen jutella maallisista asioista. Määrättyjen rajojen ulkopuolelle ei kukaan kuitenkaan uskaltanut antaa juttelunsa luiskahtaa, sillä jokainen tunsi painajaisena päällään abbedissan vaanivan katseen. Ainoastaan sisar Ursulan kieli pyrki tavan takaa monen sisaren salaiseksi iloksi anastamaan itselleen suurempia vapauksia kuin mitä abbedissa katsoi luostarisääntöjen siinä suhteessa sallivan. Mutta niinpä saikin sisar Ursula olla yhtä mittaa muistutusten ja rangaistusten esineenä.
Refektoorio jäi pimeäksi illallisateriaan saakka ja sisaret Ursula, Kaarina ja Elina asettuivat hekin käsitöineen toisten sisarten joukkoon. Kaarina istahti ompeluksineen Elinan kanssa samalle lavitsalle pesän pielustaan.
"Oletko sinä tänään oikein terve, kun näytät niin kalpealta?" kysyi hän Elinalta päästäkseen hänen kanssaan keskustelun alkuun.
"En minä, Jumalan kiitos, mitään kipuakaan tunne itsessäni", vastasi
Elina, nostamatta katsettaan työstä.
Kaarina teki vielä pari yritystä, mutta kummallakin kertaa vastasi Elina lyhyesti ja raukeasti, joten keskustelu heidän välillään tyrehtyi alkuunsa. Hän oli alunpitäin tuntenut jonkunlaista vetovoimaa Elinaa kohtaan, mutta mitenkään lähemmäs häntä ei hänen ollut onnistunut päästä. Elina oli aina yhtä umpimielinen ja uneksuva. Kaikilla sisarilla oli omat lähimmät ystävättärensä ja puhelukumppaninsa näinä jälkeenpuolistunteina, jolloin kielen siteet vähäksi aikaa saivat laueta, mutta Elina liikkui ja puuhasi aina yksinään kuin unissakävijä. Häntä pidettiin abbedissan erikoisena suosikkina, sillä hän oli kaikista ankarin sääntöjen noudattaja, jonka abbedissa mielellään otti esikuvaksi antaessaan nuhteita huolimattomille sisarille.
Keskustelu sisarten välillä ei ruvennut oikein luistamaan, sillä jokainen, jolla oli kielellään jotakin ulospyrkivää, katsahti ensin vaanien abbedissaa, jonka tylyt ja liikkumattomat kasvot saivat jutteluhaluiselta sisarelta kielen kangistumaan. Mutta kun oli hetkinen istuttu käsitöiden ääressä, nousi abbedissa paikaltaan ja ilmotti matalalla äänellä priorissalle, että hän ei ole tänään oikein terve, minkä vuoksi hän menee hiukan lepäämään. Priorissan tuli pitää silmällä sisarten käytöstä.
Omituinen vapautuksen humaus kävi läpi konventtituvan, kun abbedissa oli hävinnyt oven taakse. Toiset nousivat paikoiltaan, toiset siirtelivät jakkaroitaan ja ottivat vapaampia asentoja sekä päästelivät aluksi kaikenlaisia huudahduksia ikäänkuin ääntämiskykyään koetellakseen. Päätään heilutellen ja levottomasti silmäili priorissa ympäri huonetta, mutta hänen huulillaan näkyvä avuton hymy ei ollut suinkaan omiaan hillitsemään sisarten levottomuutta.
Ursula istui rehevänä ja äänekkäänä pesän edustalla.
"Huh-huh, kuinka se kuumentaa!" lausui hän, avasi kaapunsa ja antoi sen solahtaa alas jakkaralle, minkä jälkeen hän ryhtyi rauhallisesti irrottamaan huntua päästään, huolimatta ollenkaan priorissan varottavista eleistä. Sitten tarttui hän puolitekoiseen lapsenpeitteeseen, joka ompeluksen alaisena oli hänen helmassaan, leyhäytti sen levälleen ja huiskuttaen sitä kuin lippua käsissään huudahti vallattomasti:
"Kukahan miekkonen tälläkin saa omaa pulululuaan peitellä!"
"Hst, hst!" sissitti priorissa sormi pystyssä, mutta Ursula jatkoi mistään piittaamatta:
"Jos olisi omassa vallassani, niin minä antaisin tämän sisar Elinalle myötäjäisiksi, sitten kun hänet täältä miehelään viedään."
"Voi, voi, tuota Ursulaa, Louhisaaren linnaanhan se peite tulee", päivitteli priorissa neuvotonna.
Mutta huonokuuloinen, ryppykasvoinen ja kiveräleukainen sisar Agnes, joka istui lähellä Ursulaa ja joka tarkkaavasti oli seurannut tämän elkiä, kysyi nyt lähelle kumartuen ja kädellä korvaansa varjoten:
"Mitä sisar sanoi, kun en oikein kuullut?"
"Niin että eikös tästä tule kaunis peite?" huusi Ursula sisar
Agneksen korvaan.
"Niinpä näkyy, mutta kenelle sitä valmistetaan?"
"Sille joka tästä joukosta ensiksi naimisiin joutuu."
"Hi, hi, hi, eihän nyt toki!" nauroi vanha nunna hampaatonta naurua ja vilhuili ympärilleen hämärtyneillä silmillään. Useimmat sisarista purskahtivat myöskin nauruun, johon priorissan sissitykset kokonaan hukkuivat.
Sisar Agnes oli jo lähempänä kuuttakymmentä. Hän oli syntyjään Ruotsista, missä hän oli ollut priorissana Vadstenan luostarissa, mutta jo kolmattakymmentä vuotta sitten lähetetty rangaistukseksi jostakin rikkomuksesta nunnaksi tänne Naantaliin. Mitä laatua tuo hänen rikkomuksensa oli ollut, siitä ei Naantalin luostarissa edellisen abbedissan kuoltua ollut kenelläkään varmaa tietoa. Mutta siitä huolimatta oli jo aikoja sitten syntynyt nuorempain sisarten kesken tarina Agneksen rakkausseikkailusta, jonka ilmitulo oli saattanut hänet maanpakoon. Se oli pääasiassa kudottu kokoon Pyhän Justiinan ja Kyprianus-noidan tarinasta, joka monien luostarissa tunnettujen pyhimyskertomusten joukossa oli useimmille sisarille mieluisin. Tässä muunnostarinassa oli vain Justiinan sijaan pistetty nuori ja kaunis Vadstenan nunna, Agnes, sekä Agladiuksen sijalle uljas Stuure-suvun ritari. Luonnollisesti — tuli kertomuksen erota myöskin siinä, että Agnes ei Justiinan tavalla voinutkaan vastustaa niitä Kyprianuksen noitakeinoja, joiden avulla ritari koetti voittaa hänen rakkauttaan. Abbedissa oli kerran tavannut ritarin ja Agneksen luostarin puutarhassa syleilemässä toisiaan ja silloin hänen oli täytynyt, priorissan arvon menetettyään ja erinäisiä katumustöitä suoritettuaan muuttaa tänne meren taakse.
"Mutta Agnes muori tätä tuskin enää tarvinnee", jatkoi Ursula pilantekoaan.
"Niin mitenkä, kun en oikein kuullut?" kumartui Agnes taas Ursulan puoleen.
Ursula yritti jälleen huutamaan hänen korvaansa, mutta silloin katsahti häneen Kaarina moittivasti ja virkkoi:
"Ursula, kuinka sinä viitsitkin!"
"Kas Pyhää Katariinaakin, kun on totisena", lausui Ursula hiukan hämillään ja jätti rauhaan sisar Agneksen, joka vähäkuuloisen epäluuloisuudella pälyili ympärilleen.
Yritettyään turhaan päästä Elinan kanssa keskusteluun, oli Kaarina istunut äänetönnä käsityötään nypläten ja antaen ajatusten harhailla omilla teillään. Ja samain asiain ympärillä ne aina kiertelivät: mahtoiko Antti tuntea mielensä hyvinkin katkeraksi saatuaan kuulla hänen luostariinmenostaan ja saisiko hän enää koskaan nähdä Anttia. Kaikista kipeintä oli hänelle kuvitella, ettei hänen tekonsa olisikaan Anttiin mitään vaikuttanut. Kun sellainen mahdollisuus tuli mieleen, niin silloin häntä aina aivankuin vilusti ja koko luostariin tulo tuntui kauhealta erehdykseltä sekä eläminen tässä hyödyttömässä vankeudessa turhalta ja tarkotuksettomalta. Siksipä karkottikin hän aina kiiruusti mielestään sellaiset kuvittelut ja koetti kivenkovaan uskotella itselleen, että Antti on hänen tekonsa johdosta vaipunut mitä mustimpaan epätoivoon ja miettii yötä päivää keinoja, mitenkä hän saisi kaikki ennalleen. Ja kun Kaarina tällaisilla kuvitteluilla oli kiihottanut itsensä kyyneliin, päätteli hän heltyneenä, ettei hän, kuten luostariin tuloa hautoessaan oli ajatellut, otakaan Anttia kylmästi vastaan, kun tämä katuvaisena tulee häntä luostarin porttiin puhuttelemaan. Oli hän myöskin joskus koettanut vakuuttaa itselleen, ettei hän enää välitä yhtään, yhtään mitään Antista ja ettei hän oikeastaan ole hänen tähtensä luostariin tullutkaan, vaan ainoastaan viettääkseen siellä Jumalalle otollista elämää, kuten niin monet hurskaat sisaret ennen häntä. Mutta montakaan hetkeä hän ei ollut voinut viettää ilman, että ajatukset olisivat palautuneet Anttiin ja heidän rikkoutuneeseen suhteeseensa.
Muutamia viikkoja sitten oli Kaarinan äiti pistäytynyt Naantalissa ja Kaarina oli häntä puhutellut nunnaluostarin portissa. Koko keskustelun ajan oli hän miettinyt, kuinka äidiltä olisi saanut ongituksi joitakin tietoja Antista, mutta portinvartiasisaren läsnäolo oli estänyt häntä siitä. Ja niin oli hän jäänyt entiseen epävarmuuteen siitä, mitä hänen tekonsa oli Anttiin vaikuttanut. Tuota viatonta lemmensuhdettaan ja luostariintulonsa syytä ei hän ollut ilmaissut Ursulallekaan, sillä päästäkseen osalliseksi hänen salaisuudestaan oli Ursula hänen mielestään liian vallaton ja karkea. Elinalle olisi hän sen paremminkin saattanut uskoa, sillä hän aavisti Elinankin kätkevän sydämessään samanlaista ja kenties vieläkin raskaampaa salaisuutta. Tämä se olikin pääasiallisimpana kiihottimena, joka veti häntä Elinan puoleen.
* * * * *
Samassa ryhmässä kuin Ursula istui myöskin sisar Anna, sama, joka Tuomaan ilmestyessä puutarhaan oli ollut yhdessä Kaarinan, Ursulan ja Elinan kanssa herneitä riipimässä ja jolla oli kaihi vasemmassa silmässä. Heti kun abbedissa oli lähtenyt huoneesta, oli sisar Anna alkanut levottomasti rykien ja tervettä silmäänsä vilkuttaen hokea: "Minäpä tiedän uusia, minäpä tiedän uusia", mutta kaikki olivat kiinnittäneet huomionsa Ursulaan eikä kukaan ehtinyt kallistaa hänelle korvaansa. Mutta kun Ursula Kaarinan moitteen johdosta hetkeksi vaikeni, ehätti sisar Anna uudelleen kuuluttamaan, että hänellä on tiedossaan uusia.
"Mitä niin, mitä niin?" kuului useammalta taholta ja uteliaina kurottivat sisaret päätään Annaa kohti.
"Niin mitä sinä sanoit, kun en oikein kuullut?" oli sisar Agneskin taas mukana käsi korvan takana.
Mutta nyt ei sisar Anna pitänytkään kiirettä, vaan nautti ensin hetkisen siitä, että melkein kaikkien huomio oli häneen kohdistunut.
"No annahan nyt jo kuulua!" hoputti Ursula kärsimättömästi, "vai siihenkö ne sinun uutesi loppuivatkin".
"Minä olin ennen päivällistä portissa vanhan tätini puheilla, jota en ole nähnyt moneen herran vuoteen, vaikkei hän asukaan sen kauempana kuin Mynämäellä."
"Sekö se nyt oli sinun uutesi?"
"Ja täti tiesi — hän oli nimittäin kaupungissa kuullut sen Säämiskän
Uolevilta…"
Anna vaikeni hetkiseksi ja vilkuili ympärilleen nauttien toisten kiihtyvästä uteliaisuudesta.
"Mitä kuullut?" tikasi Ursula melkein vihaisesti.
"Että munkkiluostariin vihitään ensi viikolla uusi pappisveli, joka kuuluu vasta päässeen Turun koulusta."
"Vähät kai niitä kaljupäitä nyt enää sinne tulee. Olet tainnut itsestäsi rustata koko jutun", sanoi Ursula hiukan pettyneenä.
"Kysypä sisar Birgittalta", kivahti Anna loukkautuneena.
"Kyllä se on totta", myönsi priorissa vakaisesti.
"Yhyy!" virkahti siihen Ursula. "Mikähän sitäkin nyt tänne vetää?
Saitko kuulla, mistä hän on kotoisin ja mikä nimeltään?"
"En minä hänen kotipaikkaansa tullut tietämään, mutta Andreas Pietarinpoika hän on nimeltään", ilmotti Anna tyytyväisenä ja katsahti priorissaan, joka asian vahvistukseksi nyökäytti päätään.
Kaarina oli välinpitämättömästi ja hajamielisesti seurannut juttua. Mutta kuullessaan puolella korvallaan, että tuleva pappisveli on vasta päässyt Turun koulusta, oli hän säpsähtänyt, kohottanut katseensa työstä ja korvat herkistyneenä sekä kiivaasti hengittäen seurannut Annan ja Ursulan välistä sananvaihtoa. Kun Anna sitten mainitsi nuoren luostaritulokkaan nimen, lehahti hän tulipunaiseksi ja painoi äkkiä päänsä alas ja käänteli tolkuttomasti ompelusta polvillaan. Hänen korvissaan suhisi, sydän löi aivan haljetakseen ja hämmennyksissään luuli hän, että kaikki ovat kiinnittäneet katseensa häneen ja että Ursula tuossa tuokiossa alkaa tapansa mukaan tehdä hänelle kiusaa. Mutta onneksi ei Ursula ollut huomannut hänen mielenliikutustaan, vaan huusi parasta aikaa sisar Agneksen korvaan Annan kertomaa uutista, jota hän parhaansa mukaan koetti omilla lisäyksillään höystää. Kaarina rauhottui hieman ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko se mahdollista, mitä hän oli kuullut? Vai oliko hän kuullut väärin? Ehkä Anna sanoikin jonkun vallan toisen nimen, jonka hän Anttia ajatellessaan kuuli omalla tavallaan. Tämä mahdollisuus alkoi häntä vaivata yhä enemmän ja enemmän ja hänen teki jo mielensä kysäistä Annalta sitä nimeä uudelleen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan jännitti hän kuuloaan ja koetti tarkkaan seurata sisarten juttelua, saadakseen mahdollisesti kuulla toistamiseen sen nimen. Mutta kukaan ei maininnut sitä enää, sisaret juttelivat vain kaikenlaista tulevista munkin vihkiäisistä, Ursulan aina väliin huutaessa jotakin sisar Agneksen korvaan.
Vasta iltamessun jälkeen pääsi Kaarina tuskallisesta epävarmuudestaan. Kun hän Ursulan kanssa kattoi illallispöytää, uskalsi hän vihdoin noin aivankuin ohimennen kysäistä, mikä sen uuden luostaritulokkaan nimi nyt olikaan.
"Maltas nyt… eiköhän se ollut Andreas Pietarinpoika", vastasi
Ursula huolettomasti, "tunnetko sinä sen nimistä vai?"
"En, muuten vain tulin kysyneeksi", vastasi Kaarina mahdollisimman rauhallisesti.
Mutta hänen sydämensä täytti suuri riemu ja koko illallisaterian ajan liikkui hän edeskäyvän toimissaan kuin unissakävijä ja hänen silmissään oli omituinen loiste. Ja kun toiset sisaret pöydästä nousten olivat poistuneet kirkkoon päivän viimeistä hartausmenoa suorittamaan, hämmästytti hän pahanpäiväisesti sisar Ursulaa tarttumalla häneen syliksi ja hokemalla puoleksi itkien, puoleksi nauraen:
"Ursula, rakas Ursula, voi kun minun on hyvä olla!"