X
TOISTENSA KUULUVISSA, MUTTA EI NÄKYVISSÄ.
Munkkikonventin jäsenillä oli säännönmukaisten messutoimitusten väliajoilla paljon enemmän vapautta kuin sisarilla. Tosin luostarin säännöissä oli heidänkin varalleen määrätty terveellistä työskentelyä nimittäin askartelua puutarhassa, teoloogisten opintojen harjottamista sekä pyhien kirjojen kääntämistä ja kopioimista. Mutta ensinmainittu ei talvisaikana luonnollisestikaan tullut kysymykseen ja jälkimäisiä askareita olivat luostarin koko olemassaolon aikana ani harvat veljet vähänkään huomattavammassa määrin harjottaneet. Konventin hallussa olevaa vähäistä kirjastoa kyllä viljeltiin, mutta paremminkin vain ajankuluksi kuin mistään syvemmästä opintojen harrastuksesta. Lomahetket kulutettiin tavallisesti vapaisiin keskusteluihin, jotka eivät suinkaan aina olleet vakavinta laatua. Myöskään oluthaarikka ja lautapeli eivät olleet mitään halveksittuja ajanvietevälineitä. Ulkomaailman kanssa oltiin yleensä paljon lähemmässä yhteydessä kuin nunnakonventissa, sillä klausuuri oli täällä paljon höllempi, varsinkin viime aikoina, ja mitään pakollista äänettömyyttä ei ollut käytännössä.
Pari päivää sen jälkeen kuin pappisveli Andreas Pietarinpoika oli vihitty luostarin asukkaaksi, istui koko munkkikunta, veli Matiasta ja askareillaan olevia maallikkoveljiä lukuunottamatta, konventtituvassa loimottavan pesävalkean lähettyvillä ja koetti juttelemalla lyhentää päivällisaterian ja iltamessun välistä vapaa-aikaa.
Antti istui äänetönnä ja tuijotti pesään. Hänen asunaan oli nyt avara, polviin ulottuva sarkamantteli, jonka vasemmassa rintamuksessa oli pappisveljen tunnusmerkki, punainen risti ja sen keskellä siunatun leivän esikuvana valkoinen pyörylä. Parturin tehtäviä hoitavan maallikkoveljen sakset ja partaveitsi olivat peranneet hänen päälakensa paljaaksi, mistä hänen kasvonsa olivat saaneet vanhemman ja ikäänkuin kärsineen ulkomuodon. Hän seurasi hajamielisesti toisten keskustelua ja kuuli samalla koko ajan korvissaan kirkkaan naisäänen, joka hänen näinä kahtena päivänä alttaripalveluksia suorittaessaan oli lehteriltä kaikunut ja ikäänkuin häntä varten erottunut toisten nunnain äänistä. Ensi kerran tajutessaan sen eilen puolipäivämessussa oli hänet vallannut suloinen väristys ja hän oli luonut rohkeasti katseensa ylös lehterille, jonka tiheän ristikon takaa ei kuitenkaan voinut mitään erottaa. Mutta äänen kuuli hän sitä selvemmin korvissaan ja se oli kaikissa seuraavissakin messuissa synnyttänyt hänessä aina samanlaisen väristyksen ja ikäänkuin virittänyt hänet suurempaan hartauteen. Täällä konventin puolella tunsi hän ikävää ja istui nytkin kuin ujo vieras munkkitoveriensa joukossa, kuunnellen sitä ääntä korvissaan ja odottaen iltamessua.
* * * * *
Syksyllä Turkuun palattuaan ei Antti ollut ilmaissut kenellekään aikeitaan ja Naantalissa käyntiään, vaan oli entistä enemmän itseensä sulkeutuen alkanut tulisella kiihkolla lopetella lukujaan. Toisinaan oli hänet kuitenkin vallannut epäilys omiin aikeisiinsa ja tunnonsoima siitä pettymyksestä, jonka hän tulisi valmistamaan opettajalleen, mestari Paavalille. Silloin oli hän aina aikonut mennä ja ilmaista hänelle kaikki sekä pyytää neuvoja. Mutta siitä oli häntä taas pidättänyt pelko, ettei hänellä sitten enää ole mitään mahdollisuutta päästä Kaarinan yhteyteen, mikä seikka hänelle kuitenkin oli ratkaisevinta. Ja niin oli hän aikeitaan ilmaisematta päättänyt opintonsa ja saanut papillisen vihkimyksen.
Marraskuun alussa oli iäkäs Martti-piispa laskenut väsyneen päänsä lepoon ja piispanvirkaa hoiti nyt hänen apulaisensa ja koulun entinen rehtori, Mikael Agricola. Hän se oli vihkinyt papiksi Antinkin, entisen oppilaansa. Antti oli mielessään päätellyt, että hän heti vihkimisen jälkeen ilmottaa Agricolalle aikomuksensa mennä munkiksi Naantalin luostariin. Mutta sitä ei hän ollutkaan voinut tehdä paremmin kuin aiemmin mestari Paavaliinkaan nähden. Sen sijaan oli hän ilmottanut matkustavansa aluksi Jämsään isäänsä tervehtimään. Hän oli käynytkin Jämsässä, missä ainoastaan isä oli enää elossa. Tälle oli hän ilmottanut päätöksensä ja palannut sitten nopeasti Naantaliin, saadakseen mitä pikimmin kaikki peruuttamattomasti ratkaistuksi. Heti seuraavana päivänä luostariin tulonsa jälkeen oli hänet vihitty munkiksi. Vihkimisen oli toimittanut isä Henrikki jälellä olevien pappismunkkien avulla. Muu ei voinut tulla kysymykseenkään, kun Martti-piispa ei ollut enää elossa, ja Vadstenan luostarin kummaltakin konventilta oli vähää ennen tullut myöntävä vastaus Naantalin luostarin tiedusteluun, sopiko kenraalikonfessorin, kun maassa ei ollut enää katolilaista piispaa, vihkiä pappi Andreas Pietarinpoika munkiksi ja tehdä se, luostarin totiseen tarpeeseen nähden, ilman edelläkäypää koetusaikaa ja katsomatta noviisin alaikäisyyteen.
Niin oli Antista tullut ykskaks täydellinen luostarin jäsen. Korkeat muurit ja vahva portti, munkinkaapu ja tonsuuri erottivat hänet nyt muusta maailmasta, entisistä opettajistaan ja koulutovereistaan. Mutta ainoastaan kirkossa, kun lehteriltä kaikui se ääni, tunsi hän itsensä eheäksi ja rauhalliseksi, jopa suorastaan onnelliseksi. Täällä konventin huoneissa sen sijaan tunsi hän itsensä hajanaiseksi, epäileväksi ja itsesyytösten ahdistamaksi. Hän näki kuin edessään Agricolan tyynet kasvot ja avonaisen katseen, joilta hän tahtoi piiloutua, mutta onnistumatta. Miksi hän lähtikin Turusta niin epärehellisesti ja pelkurimaisesti eikä ilmottanut suoraan aikomuksiaan?
Tänään oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän voi lähettää täältä luostarista piispalle kirjeen ja siinä avomielisesti sekä anteeksi pyytäen selittää kaikki. Tämä ajatus oli vaikuttanut häneen jonkun verran vapauttavasti ja nyt päivällisen jälkeen oli hän, munkkitoveriensa seurassa takkatulen ääressä istuessaan, koettanut mielessään sommitella tuota kirjettä. Mutta siinä esiintyikin kaikenlaisia vaikeuksia. Ollakseen pohjaa myöten rehellinen, täytyisi hänen luostariin tulonsa perimmäiseksi vaikuttimeksi ilmottaa suhteensa Kaarinaan, mutta se tuntui tuiki mahdottomalta. Siitä kimposivat hänen ajatuksensa pelästyneinä takaisin ja hajaantuivat valtoimina omille teilleen. Ja silloin istui hän hajamielisenä liekkeihin tuijottaen sekä kuunteli sitä lehteriltä tulevaa ääntä.
Mutta taas hän havahtui, kokosi ajatuksensa ja koetti sommitella sitä kirjettä. Veljet hänen ympärillään tuntuivat keskustelevan jotakin Lutherista ja kerettiläisyydestä ja kun nimi Agricolakin tarttui hänen korvaansa, jätti hän taas kirjeen, heristi korviaan ja asettui tarkkaavammin kuuntelemaan. Pappisveli Tuomas, sama joka Antin ensi kertaa luostarissa käydessä oli refektooriossa opettanut teologiaa nuorelle diakoonille, oli juuri äänessä.
"Veli Laurentius Vadstenasta kertoi minulle täällä käydessään", jutteli hän yrmyllä äänellään, "että niin Petri-veljekset Ruotsissa kuin meidän Särkilahti ja Agricola ovat Lutherilta ja Saksin vaaliruhtinaalta saaneet suuria lahjuksia ja siten myyneet itsensä väärälle asialle."
"Mutta mitä hyötyä vaaliruhtinaalle lähti tuosta lahjomisesta?" kysyi diakooni Arvid, veli Tuomaan ainainen ihailija.
"Mitäkö hyötyä? Hy! Mitäs hyötyä Kustaa Eerikinpojalle Ruotsissa ja Suomessa on siitä, että Lutherin kerettiläisyys asetetaan oikean uskon tilalle. Eikö hän saa mielinmäärin asettaa ja erottaa sekä piispoja että pappeja ja täyttää aarrekamarinsa kirkon omaisuudella?"
"Mutta minkähänlaisen tuomion sellaiset papit saanevatkaan, jotka rahasta myyvät itsensä oikean uskon hävittäjille?" huokasi toinen, vanhan näköinen ja ryppyotsainen diakooni.
"Samanlaisen kuin jumalaton Magdeburgin piispa Udo", vastasi veli
Tuomas varmasti ja näpisti huulensa tiukasti yhteen.
"Kuinka hänen kävi?" uteli veli Arvid.
"Kun hän ei lakannut kerettiläisestä elämästään, kuultiin eräänä yönä ääni kuin ukkosen jyrinä, joka huusi piispalle: 'Fac finem ludo, quia lusisti satis, Udo!' Se on niin paljon kuin: lopeta jo leikkisi, Udo, sillä tarpeeksi asti olet sinä jo leikitellyt! Mutta kun tuo jumalaton ei tätä varotusta totellut, näki eräs hurskas kaniikki, joka vietti rukoillen ja valvoen yötä tuomiokirkossa, seuraavan näyn: Kirkkoon ilmestyivät yhtäkkiä pyhä neitsyt, apostolit ja taivaallinen sotajoukko. Ja kun piispa oli vuoteeltaan temmattu kirkkoon, istuivat apostolit häntä tuomitsemaan ja tuomitsivat hänet paikalla kuolemaan sekä syvimpään helvetin nieluun heitettäväksi. Silloin astui taivaallinen pyöveli edes ja komensi piispaa ojentamaan päänsä. Mutta ääni tuomarien joukosta huusi pyöveliä pysähtymään niin kauaksi, että piispan sisältä otettaisiin ne pyhät öylätit, joita hän elinaikanaan oli väärin nauttinut. Hänen suunsa eteen asetettiin kalkki ja pyöveli iski häntä miekanhamaralla niskaan, niin että joka iskulta putosi kalkkiin verinen öylätti. Kun neitsyt Maaria oli ottanut kalkin, puhdistanut kyynelillään öylätit ja asettanut kalkin alttarille, löi pyöveli piispalta pään, niin että hänen saastainen verensä peitti kirkon lattian. Kun taivaallinen vallasväki oli kirkosta kadonnut, näki hurskas kaniikki vielä toisenkin näyn, jonka hän seuraavana päivänä ynnä edellisen kanssa julisti peljästyneelle Magdeburgin kaupungille. Esiin karkasi nimittäin summaton joukko perkeleitä aseinaan tulisia rautoja, haaruja ja pihtejä ja kävivät kiljuen ruumiistaan erotetun sielun kimppuun, raahaten hänet syvyyden kaivolle. Siinä oli kansi tuulikuumasta raudasta ja kun se oli nostettu paikoiltaan, kävi sieltä ylös sellainen kuumuus, etteivät ainoastaan puut ja ruohot, vaan kivet ja kalliotkin sulasivat kuin vaha ja vedet merissä ja virroissa rupesivat kuohumaan. Kun Udon sielu tämän näki, rupesi se suurella äänellä kiroamaan itseään, Jumalaa ja koko luomakuntaa, mutta silloin karkasivat perkeleet suurella naurun rähäkällä ja kiljunnalla häneen käsiksi ja heittivät hänet alas, niin että maan perustukset vapisivat ja vuoret jyskyen halkeilivat."
Veli Tuomaan karmea ääni oli nousemistaan noussut, kunnes hän tässä yhtäkkiä vaikeni ja vasta hetken päästä lisäsi:
"Sellainen tuomio kohtaa kerettiläisiä pappeja ja piispoja."
Jokaisen valtasi kaamea mieliala, jota vielä lisäsi se, että puut pesässä olivat luhistuneet alas ja pimeys nurkista hiipinyt keskemmäs tupaa. Veli Arvid pälyili ympärilleen pelästynein, pöllöttävin silmin, vanha diakooni yskähteli katkonaisesti ja veli Tuomas tuhahteli äkäisesti sieramiinsa. Vasta kun lähinnä pesää istuva maallikkoveli oli viskannut hiilokseen uusia puita ja huoneessa jälleen tuli valoisaa, huoahtivat kaikki helpotuksesta.
"Meilläkin siis on nyt Martti-piispan tilalla sellainen mies, joka on myynyt itsensä kerettiläisille", virkkoi pesän edessä oleva maallikkoveli, saadakseen keskustelun jälleen käyntiin.
"Niin on", sanoi veli Tuomas lyhyesti.
"Kun on nähnyt Agricolan ja puhellut hänen kanssaan, kuten minä toista vuotta sitten käydessäni Turussa luostarimme asioilla sain tehdä, niin ei hänestä juuri mielellään voi sellaista uskoa", lausui isä Henrikki välittävällä ja hiukan arkailevalla tavallaan.
"Niin, sen voin vakuuttaa minäkin, joka olen ollut hänen oppilaanaan", lausui yhtäkkiä Antti kiihkeästi ja veti kaikkien huomion puoleensa. "Sellaiset puheet ovat sulaa panettelua, ainakin mitä Agricolaan tulee."
Veli Tuomas katsahti häneen vinosti, samallakuin hänen huulilleen asettui myrkyllinen hymy.
"Niinkuin sitä ei kyllin monesta esimerkistä tiedettäisi, että pahuuden ruhtinas täällä maan päällä toimiessaan pukee aina palvelijansa rehellisyyden ja viattomuuden hahmoon", sanoi hän ja äkäisellä, vinolla tavallaan silmäili Anttia päästä jalkoihin.
Vanha diakooni alkoi taas yskiä ja veli Arvid siirrähti ulommas Antista. Viimemainittu varustausi juuri antamaan kiivaan vastauksen, kun portinvartiana toimiva maallikkoveli astui samassa huoneeseen ja toi abbedissalta ilmotuksen, että kaksi luostarisisarta oli yhtäkkiä ankarasti sairastunut ja että yhden pappisveljistä oli tultava heitä ripittämään.
Kaarina! välähti Antin aivoissa ja mielenliikutus sai hänet vapisemaan. Ja kun isä Henrikki nousi paikaltaan ja silmäili ympärilleen, katsoi hän tätä pyytävin ilmein, sillä hänen mieleensä iski samalla mahdollisuus päästä näkemään Kaarinaa. Mutta isä Henrikki ilmottikin lyhyesti, että hän menee itse ripittämään ja lähti samalla huoneesta. Antti kiiruhti hänen jälkeensä käytävään ja pyysi päästä konventin kapitulihuoneeseen, kirjottaakseen siellä erään kirjeen. Isä Henrikki vei hänet mainittuun suojaan, antoi hänelle paperia ja kirjotusvehkeet ja kun maallikkoveli oli lyhdystään sytyttänyt pöydällä olevan kynttilän, lähti konfessori saattajansa kera huoneesta.
Antista oli tuntunut vastenmieliseltä isä Henrikin lähdettyä jäädä konventtitupaan, sillä veli Tuomaan ja nuoren diakoonin osottama vastenmielisyys kiusasi häntä kovin. Hän oli eilispäivän kuluessa tehnyt pari yritystä lähestyäkseen Tuomasta, mutta ilman tuloksia ja nyt alkoi hänessä itsessäänkin saada vastenmielisyys sijaa. Veli Matiaasta, jolle hän oli saanut hankituksi hiukan väriaineita ja joka sen johdosta ei suinkaan salannut kiitollisuuttaan ja ihastustaan, hän sen sijaan piti paljon, samoinkuin isä Henrikistäkin. Mutta veli Matias, jota yhä enemmän oli alkanut vaivata sydämenahdistus, meni aina päivällisaterian jälkeen omaan selliinsä lepäämään.
Hän oli tullut tänne kapitulihuoneeseen aikeessa nyt heti kirjottaa piispalle kirjeen. Mutta ajatukset pyörivät valtoimina hänen päässään eikä hän voinut saada sanaakaan paperille. Kenties sittenkin Kaarina on toinen niistä sairastuneista sisarista? Ehkä juuri tällä hetkellä kamppailee siellä kuoleman kanssa ja hänen täytyy turjottaa täällä rajamuurin toisella puolen saamatta häntä nähdä tai edes jäähyväisiä heittää. Hänen mieleensä kohosi pikkupiirteitä myöten Kaarinan kuva sellaisena kuin hän oli hänet viimeksi nähnyt Turun koulutuvassa silloin kun Kaarina turhaan koetti tavottaa hänen katsettaan. Mutta nyt näki hän saman Kaarinan paljon kalpeampana makaavan kapealla nunnanvuoteella ja isä Henrikin kuuli hän lukevan synninpäästösanoja: "Misereatur tui omnipotens Deus et dimissis omnibus peccatis tuis liberet te ab omni malo… et perducat te in vitam eternam, amen! — Armahtakoon sinua kaikkivaltias Jumala ja syntisi poisotettuaan vapahtakoon sinut kaikesta pahasta… ja johdattakoon sinut iankaikkiseen elämään, amen!"
Antin kurkkua kaihersi ja hän pureskeli palasiksi kädessään olevan hanhenkynän pään. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi lumihiutaleiden rapinan ikkunaluukkuihin ja avonaisessa uuninpiipussa vihelsi välistä niin haikeasti. Kylmäkin oli huoneessa, niin että hengitys muuttui kynttilän valossa valkoiseksi höyryksi. Saadakseen ajatuksensa toisaalle, koetti hän raapustaa jotakin paperille. Siitä ei kuitenkaan syntynyt mitään tolkullista ja hän nousi ylös sekä alkoi kävellä edestakaisin, kunnes pysähtyi seinäsyvennykseen tehdyn kaapin eteen, jossa konventin pientä kirjastoa säilytettiin. Hän otti sieltä yhden pergamenttilehtisen käsikirjotuksen, kantoi sen pöydälle ja päätti lukemalla kuluttaa sen lyhyen ajan, mikä vielä oli jälellä iltamessuun.
Kirja oli "Pyhän Bernhardin tutkistelemukset" ja ensimäisestä silmään osuneesta kohdasta luki hän: "Mitä luulet sinä, kurja ihminen, olevasi? Saccus stercorum et cibus vermium, likasäkki ja matojen ruoka, kuten eräs versus sanoo:
"Post hominem vermis, post vermem fetor et horror.
Sic in non hominem vertitur amnis homo!"
Sanat tekivät häneen tuskallisen ja masentavan vaikutuksen ja pitemmälle lukematta painoi hän kirjan kiinni sekä vei sen takaisin kaappiin. Hänestä tuntui kuin hän täällä kylmässä ja ummehtuneessa kapitulihuoneessa olisi ollut jo omassa hautakammiossaan. Post hominem vermis — ihmisen jälkeen mato! Hänen teki mieli palata takaisin lämpimään konventtitupaan ja ihmisten seuraan, mutta siellä olivat taas vastassa veli Tuomaan harvaripsiset kalansilmät, jotka katselivat häntä vinosti ja salavihaisesti. Vetäen kädet manttelin hihoihin käveli hän edestakaisin lattialla ja säpsähti ankarasti, kun ulkoa kumahti kellon ääni. Ilmottiko se Kaarinan kuolemaa? Hänen sydämensä löi rajusti ja vasta hetken päästä tajusi hän, että se oli vain tavallinen vesperasoitto.
Käytävästä kuului iltamessuun kiiruhtavien munkkien askelia. Antti sammutti kynttilän ja riensi heidän jälkeensä. Ulkona tuiskusi lunta ja tuuli tohahteli kapeissa solissa ja muurien nurkissa. Kellokastarin harjalla oleva tuuliviiri raakkui kuin hätääntynyt varis, lisäten omalla tavallaan talvisen illan kolkkoutta. Vetäen manttelinsa tiukalle paarusti hän lumessa kahlaten pihan yli ja pujahti toisten jälestä kirkkoon.
Kynttilät tuikuttivat vaisusti, saaden häthätää tungetuksi pimeyden ylös kattoholveihin ja aittatien kulmauksiin. Nunnat olivat jo asettuneet lehterille ja sieltä kuului taukoamaton, vuorotteleva yskintä. Kun pappisveljet sakaristossa olivat pukeneet päälleen messukasukat, asettuivat he kukin alttarinsa ääreen ja alottivat messun. Utuisena höyrynä tuprahteli heidän hengityksensä, aivankuin he joka sanan päälle olisivat puhaltaneet suustaan suitsutussavua.
Kun papit vaikenivat ja nunnat alottivat vuorolaulun, herkistyi Antti pelkäksi korvaksi. Mutta sitä joukosta eriävää ääntä ei hän nyt kuullutkaan. Hän tuskin hengitti jännittäessään kuuloaan, mutta ikävöimäänsä ääntä ei hän vain kuullut. Ja kun hänen vuoronsa tuli jälleen jatkaa toimitusta, ei hän huomannut kääntyä keskilaivaan päin, vaan seisoi alallaan tuijottaen alttarilla olevaa, kylmästi kiiluvaa krusifiksia. Sitä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan ainoastaan kuolemankalpean ja kiivaasti hengittävän Kaarinan, joka makasi kapealla nunnanvuoteella ja puoleksi sulettujen silmäluomiensa alta katsoi herkeämättä häneen. Toisten pappien ääni, kun he lukivat psalmeja, tuli hänen korviinsa etäisenä ja käsittämättömänä pajatuksena.
Kun nunnain kuoro uudelleen korotti äänensä, havahtui Antti ja jännittyi jälleen kuuntelemaan. Mutta yhtä turhaan etsi hänen korvansa nytkin sitä erikoista ääntä. "Hän on sairaana ja kuolemaisillaan", laskeutui raskaana varmuutena hänen mieleensä, "ja se on Jumalan rangaistus minun vilpillisyydestäni!" Hänen rintaansa kuristi ja kun laulu lehteriltä vaikeni, alkoi hän messujärjestyksestä poiketen katkonaisella äänellä lukea psalmia: "Domine, ne in furore tuo arguas me! — Herra, älä rankaise minua vihassas…" Kun iltamessu oli päättynyt ja pappismunkit sakaristossa riisuivat kasukoitaan, silmäili veli Tuomas Anttia pilkallisesti ja pahanilkisesti. Mutta tätä ei Antti huomannut yhtä vähän kuin hän kuuli, mitä Tuomas mutisi "Agricolan oppilaista". Kun toiset olivat lähteneet sakaristosta, tuli isä Henrikki, joka messun loppuajan oli ollut kirkossa, Antin luo ja lausui:
"Kuinka sinä, poikani, niin hairahduit alttaritoimessasi?"
Antti katsoi häntä hetken silmiin mitään puhumatta ja vastasi sitten kysymyksellä:
"Onko sisar Kaarina toinen niistä sairaista?"
Nyt oli isä Henrikin vuoro katsoa häntä ääneti ja suurin silmin, samalla kuin Antti jatkoi pyytävästi:
"Sanokaahan, isä!"
"Mutta minähän kysyin sinulta kokonaan toista asiaa", sanoi isä
Henrikki, koettaen saada ankaruutta ääneensä.
"Niin, mutta sanokaahan, onko sisar Kaarina sairaana", tinki Antti itsepintaisesti aivankuin hän ei olisi kuullut tai tajunnut esimiehensä sanoja.
"Ei, vaan sisaret Agnes ja Elina", vastasi konfessori vihdoin neuvotonna.
Antti hengähti syvään aivankuin raskas paino olisi hänen päältään pudonnut. Samalla hymyili hän niin onnellisen ja kiitollisen näköisenä, että isä Henrikin oli, ainakin tällä kertaa, mahdoton panna toimeen ajattelemaansa nuhdesaarnaa. He lähtivät ääneti sakaristosta ja kulkiessaan kirkon läpi, jossa maallikkoveli juuri sammutteli kynttilöitä, silmäili isä Henrikki syrjästä Anttia ja pudisti arvelevasti päätään.
"Mutta miksikä hän kuitenkaan ei tällä kertaa antanut ääntään kuulua?" ajatteli Antti pihan yli kulkiessaan. Vaan siitä huolimatta tunsi hän olonsa paljon keveämmäksi kuin äsken kirkkoon tullessaan.