XII
LÄHENTYMISTÄ.
Kun vaisu sydäntalven aurinko Tapaninpäivänä pisti päänsä porvarikartanon palvelijapirttiin, lausui Greeta-muori:
"Hohhoi, päiväkin se on taas tullut yhtä kananaskelta pitemmäksi."
Tuomas, joka näinä lumisina ja pimeinä päivinä oli visusti pysytellyt neljän seinän sisällä sekä syönyt kyllältään joulukinkkua, kaalikeitosta ja vehnäjauhoihin keitettyä ohrapuuroa, makasi pitkin pituuttaan penkillä, alustanaan kekrin tienoissa saalistamansa hirven talja. Hän raotti hieman unisia silmiään, mutta kuitenkaan vastaamatta mitään äitinsä huomautukseen.
"Se Jämsän kuratuksen poika jakoi tänään sakramentin meille maallisille", jatkoi äiti.
"No muistitkos ottaa sen?" kysyi nyt Tuomas, avaten silmänsä kokonaan ja sylkästen unenmaun suustaan.
"Niin öylätinkö?" sanoi äiti alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Senpä sen."
"Sainhan minä sen otettua, vaikka se olikin vähällä sulaa suussani, kun en ilennyt sitä muiden nähden korjata talteen. Viimein toki sain sen pyökläytetyksi kouraani ja kätketyksi huivin kulmaan."
"No onko se sulia nyt hyvässä tallessa?"
"Johan toki. Kätkin sen tuohisessa tuonne ruokakömmänään."
"Sielläpähän sitten olkoon, kunnes tässä päivät pitenevät että pääsee uudelleen metsille. Sitten minä otan ja sivelen sillä kaikki uudet jänisansani. Ja silloinkos minä kannan niitä töpöhäntiä riipittäin kotiin, kuten ennen se Haukka-Simuna, josta isä-vainaja aina puhui ja joka sekin oli ansansa öylätillä pyyhkinyt. Mutta eikös se vaari-vainaja kertonut myöskin, että Simuna oli varkain kätkenyt yhden jänisansan kirkon kynnyksen alle ja toisen alttarin taakse?"
"Josko lie, mutta varohan tuhrimasta sitä kaikkea niihin ansoihisi, sillä jousi sinun myöskin on saatava ennalleen enkä minä sitä varten rupea enää toista öylättiä koplottelemaan", varotteli äiti.
Kuten sanottu, oli Tuomas kekrin aikaan onnistunut kaatamaan hirven. Mutta sen jälkeen oli hänellä metsällä ollut tuiki huono onni. Vihdoin he olivat äidin kanssa huomanneet syyn siihen. Samaa hirveä, jonka Tuomaan nuoli kaasi, oli vainonnut myöskin Tuulensuun torpan mies. Tuomaan ampuessa oli tämä juuri ehtinyt muutamalta kallionnyppylältä parahiksi näkemään, kuinka hänen varma saaliinsa luiskahtikin toiselle. Oli selvää, että hän kiukuissaan oli pahentanut Tuomaan jousen tuolla kateellisen metsämiehen tavallisella tempulla, nimittäin astumalla Tuomaan ampuessa kolme askelta taaksepäin sekä lausumalla: "Liemi kotia, liha metsään!"
Äiti oli silloin luvannut hankkia öylätin poikansa metsäonnen parantamiseksi, ja nyt tiedusteli Tuomas:
"Mitenkäs sillä jousi oikein lumoista päästetään? Sivelläänkö samalla tavoin kuin ansojakin? Siitä minä en muista isä-vainajan koskaan puhuneen."
"Eihän toki sivellä", sanoi äiti vieläkin enemmän ääntään alentaen. "Siihen ammutaan vain nuolella ja se on toimitettava näin: öylätti kiinnitetään kirkkomaanaidasta otetulla tikulla pyöreällä kankaalla ylinnä kasvavan hongan kylkeen, sitten käännytään siihen selin, jousi asetetaan vasemmalle olkapäälle ja ammutaan nuoli keskelle öylättiä. Se jätetään siihen ja astellaan hetikohta taakseen katsomatta kotiin."
"Yhyy, mutta entäpä jos katsoisi taakseen, niin mitähän siitä muka seuraisi?" uteli Tuomas laiskasti.
"Elä hyvä ihminen mene sitä tekemään!" varotti äiti säikähtyneenä. "Muuankaan metsämies ei ollut malttanut sen vertaa itseään pidättää, vaan oli pois lähtiessään kurkistanut taakseen ja nähnyt silloin hongan kylkeen naulittuna Vapahtajan, jonka haavoista oli vuotanut veri. Ja siitä hetkestä oli mies tullut mielipuoleksi. Niin että varo, hyvä ihminen, tekemästä sitä, vaan muistakin tulla suoraa ja sivuilles kurkistelematta kotiin!"
"No, no, kylläpähän minä pääni pärjään, sillä on tämä poika pahemmissakin ollut", virkkoi Tuomas rentoillen, asettui mukavampaan asentoon ja ummisti jälleen silmänsä.
* * * * *
Päästiin siitä vähitellen joulurauhan loppuun. Tuomas oli uskollisesti päivästä toiseen säilyttänyt paikkansa hirventaljallaan ja loppiaisena oli porvarikartanon pirtissä asema aivan sama kuin tapanina, se vain eroa, että äiti olisi nyt saattanut huomauttaa päivän olevan kokonaista kymmentä kananaskelta pitemmän kuin vanhan vuoden lopussa. Mutta siitä ei hän nyt alottanut keskustelua, vaan virkkoi liedelle istuutuen ainoastaan:
"No kyllä maar sillä piisaa tuota unta. Ihanhan tuohon nukkumisen paljouteen luulisi jo kuolevankin."
"Viime kesänä en siellä merillä saanut viikkokausiin silmiäni ummistaa, niin nukunpa häntä nyt senkin edestä", vastaili Tuomas laiskasti. "Ja ainahan isäkin sydäntalven nukkui kuin karhu, mutta oli sitten valoisana aikana virkku kuin kukko aamuhämärässä."
"Etkä käy edes messussakaan, pakana!" torui äiti.
"Mitäpä minä siellä viisastuisin, kun niitä nunniakin pidetään siellä pimeässä katonrajassa, niin ettei niistä näe vilahustakaan."
"Kaikkiapa tässä kuulee! Mitä sinulla on nunnain kanssa tekemistä?"
Tuomas ei vastannut tähän mitään. Itse asiassa olivat hänen ajatuksensa koko joulunajan pyörineet Ursulassa, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin syksyllä nunnain puutarhassa. Kun hän Kuparimäen juurella ensi kerran Antin kohdatessaan oli puhunut Ursulasta, oli se oikeastaan ollut vain poikamaista kerskailua. Mutta sitten syksyn kuluessa oli hän yhä enemmän alkanut tuntea outoa kaipiota ja vetoa Ursulaa kohtaan. "Turkanen sentään!" oli hän nyt joulunaikana monta kertaa äsähtänyt ja kavahtanut ylös penkiltä sekä alkanut tirkistellä luostarinmuureja kohti. Mutta lumisina lepäsivät ne paksujen kinosten keskellä ja niiden takana näytti kaikki elämä keskittyneen luostarin sisimpiin osiin. Lehdettöminä ja huuruisina ojentuivat muurin takana pihlajain ja vaahterain oksat harmaata taivasta kohti ja uuninpiipuista tuprusi yhtämittaa savu. "Mutta annahan olla, kun siitä taas kesä tulee, niin silloin tuo muuri ei merkitse minulle mitään!" oli Tuomas aina tarkastelujensa lopuksi itseään lohduttanut ja kallistunut uudestaan penkille uinailemaan.
Greeta-muorilla oli kyllä vihiä tuosta poikansa heräävästä lemmen vietistä ja olipa hän jo selvillä sen esineestäkin. Tuomas oli nimittäin tavallista useammin tullut maininneeksi Ursula-nimen ja Ursula taas oli, hänen ollessaan luostarin keittiössä ottamassa porvarikartanoon tulevia ruokia, jonkun kerran kysellyt Tuomaasta ja aivan kursailematta paljastanut taipumuksensa. Vähemmänkin kokenut ihminen, saati sitten Greeta-muori, saattoi näistä seikoista jo päästä asian jälille.
Huomioistaan oli hän varsin hyvillään, sillä tiesihän hän, että Ursulan perintönä on luostarille tullut varakas talo ja että toiselta puolen ei nykyään estä mikään Ursulaa lähtemästä luostarista ja ottamasta perintöään takaisin. Hän olikin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt vointinsa mukaan edesauttaa nuorten pyrkimyksiä, sillä mikäpä olisi hänelle sen otollisempaa kuin päästä varakkaaseen taloon oman poikansa luokse vanhuutensa päiviä viettämään.
"Sinun pitäisi ruveta vähän paremmin omaa etuasikin katsomaan", puheli hän pojalleen. "Mikä pakko sinun on kaikkia saaliitasi luostarille antaa, ei ainakaan ilman maksua."
"Mitä minä sitten niillä maksuilla? Tässähän minä elän kuin herran kukkarossa ja sinä samaten."
"Mutta pitää sitä ihmisen ajatella vähän huomistakin pitemmälle. Tuleehan se toki sekin aika, jolloin sinä menet naimisiin ja silloin sitä pitää olla jotakin omasta takaakin."
Tuomas raotti silmiään ja katsoi urkkivasti äitiään, mutta ei puhunut mitään.
* * * * *
Tuomas jatkoi makailuaan ja niin päästiin Hiiva-Knuutiin, johon joulukausi loppui ja josta härkäviikot alkoivat. Kun Greeta-muori mainittuna päivänä kantoi luostarin puolelta aamiaisen tähteet pirttiin, virkkoi hän ruuat pöydälle asetettuaan:
"Eikö se uni nyt viimeinkin ala jo pohjata? Nousisit nyt siitä murkinoimaan ja menisit ulos vähän jäseniäsi verryttelemään."
Kun Tuomas ei vastannut mitään eikä muutoinkaan osottanut mitään liikkeellelähdön oireita, virkkoi äiti kokonaan toisenlaiseen äänilajiin:
"Minulla on sinulle tuomisiakin luostarin puolelta."
"Mitä niin?" kysyi Tuomas siekailematta ja rävähytti silmänsä selkosen selälleen.
Äiti kaivoi povestaan pienen pussin, joka oli kudottu punaisista ja vihreistä langoista ja jonka suu vedettiin kiinni pitkillä, kirjavilla nauhoilla. Hän ojensi sen pojalleen, joka yhä selällään loikoen otti sen vastaan ja alkoi sitä tarkastella.
"Korea pussi, mutta mikä kissannikama täällä sisällä on?" kysyi hän ja veti pussista esiin pienen, kaulanikamaa muistuttavan luun.
"Älä puhu sillä tavoin!" varotti äiti. "Se on pyhän jäännös ja se varjelee kaikenlaisilta onnettomuuksilta, vaaroilta ja taudeilta. Pussi on sinun ripustettava noista nauhoista kaulaasi ja pidettävä rinnallasi mekon alla."
"Mutta kuka tämän sinulle antoi?"
"Yksi sisarista. Hän sanoi sen salaa ottaneensa kirkosta siitä pyhäinjäännöskaapista — mutta siitä et saa puhua kellekään niin halaistua sanaa! — ja kun hän tänään oli portinvartiana, niin pisti hän sen minulle."
"Sinulle? Sinulleko hän sen vain antoi eikä puhunut kenestäkään muusta?"
"No entäpä nyt, jos puhuikin?" sanoi äiti hyvillään.
"Siinäpä se, mutta sanohan, mikä sen nunnan nimi oli?"
"Mikä he kaikki muistaa", oli äiti olevinaan. "Se on sellainen vanttera ja reilu tyttö."
"Ur-, Ur-", auttoi Tuomas jännittyneenä.
"Ka niin, Ursula, nythän minä muistankin, Ursula jo, olenhan minä häntä monesti ennenkin puhutellut."
Tuomas sujahti kuin nuoli lattialle, oikoi rivakasti jäseniään ja haukotteli voimakkaasti aivankuin yhdellä tempaisulla karkottaen itsestään unen jäännökset. Sitten pujotti hän pussin kaulaansa, kätkien sen nuttunsa alle, ja lausui pöydän luo astuessaan:
"Haehan se öylätti, minä lähden tässä metsälle."
Suu täynnä ruokaa kysyi hän hetken päästä:
"Onko se Ursula koko päivän portinvartiana?"
"Totta kai, mutta varokin menemästä häntä puhuttelemaan!"
"Mutta pitäähän kristityn ihmisen toki kiittää lahjasta, ja kristittyhän sitä kai minäkin olen, vaikka se toimitus silloin siellä Jämsän kirkossa täisikin käydä hieman vastanakaan."
Hetkistä myöhemmin sujahti Tuomas, jousi ja nuolikotelo selässään sekä öylätti kukkarossaan, suksilla alas Tuulensuun jäälle ja lähti hiihtämään Luonnonmaata kohti.
* * * * *
Kun hän iltahämärässä palasi takaisin, vyössään kolme teertä, kohtasi hän luostarin edustalla Antin, joka oli ollut kaupungissa antamassa viimeistä voitelua ja sakramenttia eräälle porvarin vaimolle. Sen jälkeen kun Antti oli munkiksi vihitty, oli Tuomas tavannut hänet yhden ainoan kerran, ollessaan joulun edellä auttamassa maallikko veljiä käytäväin aukomisessa munkkien pihalla.
He pysähtyivät ja tervehtivät toisiaan. Tuomas, joka oli yltäpäätä huurussa, nojasi suksikeppeihinsä ja tarkasteli Anttia kiireestä kantapäähän. Kun hänen mieleensä juolahti, että hän tänään oli hongankylkeen naulinnut öylätin, jonka Antti loppiaisena oli pistänyt hänen äitinsä suuhun, rupesi häntä naurattamaan.
"Mitä sinä naurat?" kysyi Antti hämillään.
Mutta Tuomas ei huolinut ruveta selittämään, vaan virkkoi sen sijaan:
"Ei taida munkin elämä sinulle oikein soveltua, koska näytät laihtuneenkin, vaikka juuri on ollut jouluviikot. Miksi sinä oikeastaan tulitkaan luostariin?"
Antti loi hämillään katseensa alas ja mutisi jotakin epäselvää. Hän tunsi kuin syyllisyyttä tuon havuilta, pihkalta ja vereltä tuoksahtavan metsäläisen edessä.
"Minusta ainakaan ei olisi munkiksi", jatkoi Tuomas, "kykkimään vuodesta toiseen samojen seinien sisällä. Ihanhan siinä kuivettuisi kuin vanha tuohiskäppyrä. Eikä naimisiinkaan saisi mennä!"
Kun Anttia näyttivät nämä sanat vaivaavan, jatkoi Tuomas lohduttavasti:
"Mutta eihän siellä ole sinunkaan pakko ikääsi olla. Saahan nykyään kuulema munkinkaapun jättää milloin hyvänsä. Lähtisit Jämsään papiksi, niin kukaties minäkin palaisin sinne takaisin. Siellä ne sentään ovat oikeat riistamaatkin."
Kun kumpikin oli jo menossa omalle taholleen, pysähtyi Tuomas äkkiä ja sanoi:
"Jos sinä lähtisit vielä luostarista, niin —"
Hän astui suksilta ja käveli Antin eteen, jatkaen:
"— niin ota sinä tuolta nunnain puolelta joku mukaasi!"
"Sinä puhut kovin kevytmielisesti!" sammalsi Antti.
"Minä tarkotan puhtainta totta!" vakuutti Tuomas. "Ja kuulehan, minä olin kerran syksyllä nunnain puutarhassa ja siellä minä näin erään nuoren nunnan, joka oli vähää ennen tullut luostariin ja joka minusta on aivan kuin sinua varten luotu. Äiti sanoi sen olevan Turusta kotoisin ja nimeltään se on Kaarina Tuomaantytär. Jos lienet hyvinkin tuntenut hänet, kun olet niin kauan Turussa ollut."
Antti punehtui korviaan myöten, mutta sitä ei Tuomas hämärän takia huomannut. Hän jatkoi vain innostuneesti:
"Enkä minäkään yksin täältä Naantalista lähde, saadaanpa vain nähdä!"
Hän iski merkitsevästi silmäänsä ja palasi suksiensa luo sekä ryhtyi sauvankärellä jystämään jäätä jalantiestä. Sitä teki hän niin kauan kunnes Antti katosi munkkiluostarin portin taakse. Silloin sujahutti hän menemään nunnaluostarin portille, nousi siinä suksilta ja ympärilleen silmättyään astui aivan portin luo sekä koputti hiljaa puheluluukulle. Kuului askelten narinaa porttiholvista, luukku aukeni hiljaa ja aukkoon ilmestyivät Ursulan kasvot. Kumpikin heistä joutui hämilleen ja neuvotonna kopeloi Tuomas poveaan, josta hän veti pussin esiin ja lausui:
"Minä sain aamulla tämän äidiltä. Sinäkö sen hänelle annoit?"
"Niin, ja minä olen sen omassa sellissäni aivan pimeän päässä kutonut."
Tämän jälkeen eivät he tienneet mitä edelleen sanoa ja seisoivat äänettöminä sekä kiivaasti hengittäen vastapäätä toisiaan. Vihdoin lausui Tuomas:
"Kyllä minäkin toimitan sinulle sitten jonkun lahjan, jahka ehdin tuumia minkä."
Tämän jälkeen katkasi äänettömyyden Ursula, lausumalla:
"Minä en ole näiden muurien takana kauemmin kuin kesään, en vaikka mikä olisi."
"Minnekä sinä sitten menet?" kysyi Tuomas jo koko joukon rohkeampana.
"Sittenpähän nähdään!" vastasi Ursula.
"Silloin minäkin täältä katoan!" vakuutti Tuomas.
Seuraavan äänettömyyden aikana alkoi muurin takaa kuulua lähenevien askelten narinaa.
"Joku tulee! Varmaankin abbedissa", kuiskasi Ursula ja painoi samalla puheluluukun nopeasti, mutta hiljaa kiinni.
"Senkin ämmä!" mutisi Tuomas itsekseen, nosti sukset kainaloonsa ja lähti muurinnurkan ympäri hiipimään porvaripihaan.