XIII
SALARIPPI.
Kaarinaa lähinnä olevat sisaret, etupäässä Ursula, olivat huomanneet sen muutoksen, joka hänessä tapahtui niihin aikoihin, kun luostariin tuli uusi pappisveli. Mutta Elinan sairauden jälkeen huomasivat he hänessä tapahtuneen uuden, kokonaan päinvastaisen muutoksen. Hän oli käynyt umpimieliseksi, surulliseksi ja tuijottelevaksi. Usein huomasivat sisaret hänen silmänsä itkettyneiksi ja kaikki jumalanpalvelusmenot toimitti hän entiseen nähden paljon suuremmalla hartaudella ja nöyryydellä. Mutta vieläkin ihmeellisempää oli toisista sisarista se, että Elina sen sijaan oli käynyt avonaisemmaksi, vaikka tosin ainoastaan Kaarinaan nähden, jonka kanssa hän puheluaikana oli ruvennut keskustelemaan ja muutenkin osottamaan hänelle hellää huomaavaisuutta.
"Luulisi melkein, että ne silloin siellä sairastuvassa joutuivat vaihdoksiin, niin että Elinasta on tullut Kaarina ja Kaarinasta Elina", sanoi kerran Ursula, joka selvästikin oli nyreissään siitä, että Kaarina oli ruvennut häntä välttelemään.
Ja todella oli Kaarinaan tullutkin jotakin entisestä Elinasta. Sisaret koettivat heristää korviaan kuullakseen heidän keskusteluaan, mutta Kaarina ja Elina asettuivat aina käsitöineen konventtituvan etäisimpään kolkkaan ja juttelivat niin hiljaa, että siitä oli mahdoton syrjäisten saada selvää. Oikeastaan olisi abbedissan tullut seurata kaikkien keskustelua ja varoa, ettei se päässyt livahtamaan luvattomiin asioihin, mutta toisten ihmeeksi antoi hän Kaarinan ja Elinan supatella kaikessa rauhassa.
"Kun Pyhä Birgitta neuvoi pakenemaan Vapahtajan ristin juurelle silloin, kun viettelijä kaikista kovimmin ahdistaa", puhui Elina Knuutinpäivän edellisenä iltana Kaarinalle, heidän istuessaan tavallisessa nurkassaan konventtituvassa, "niin sillä hän tarkotti, että rukoillessa on ummistettava silmänsä ja kuviteltava olevansa polvillaan ristin juurella sekä katsovansa ylös Vapahtajan puoleen. Eräs hurskas mies on sanonut, että Vapahtajan ristin ympärystä on niin pyhä paikka, että perkele ei uskalla sitä lähestyä. Minä olen sen monta, monta kertaa kokenut."
"Niinkö! Kerrohan siitä!" kuiskasi Kaarina.
"Voi, voi, rakas sisar, sinä et käsitä kuinka ihanaa se on, kun näkee Vapahtajan ristillä hitaasti kääntävän katseensa sinun puoleesi ja kuulee hänen julistavan sinulle rauhaa ja anteeksiantoa. Kun minä ensi kerran monta päivää paastottuani ja katumustöitä tehtyäni pakenin hänen luokseen, niin tapahtui kerrassaan ihme."
"Millainen ihme? Kerrohan!"
"Minä sain todellisuudessa, ihan ilmisiinsä olla ristin juurella. Pyhän neitsyen, Maria Magdaleenan ja opetuslapset näin itkevinä siinä ympärillä ja minä kuulin ihan selvästi niiden nyyhkytyksen ja kuiskaukset. Minä rukoilin ja nyyhkytin ja katsoin herkeämättä ylös Jeesuksen kasvoihin ja viimein — voi kuinka minä pelästyin ja samalla tunsin suurta autuutta! — viimein käänsi hän silmänsä minuun ja sanoi: 'rauha sinulle, tyttäreni!' Ja sellainen ihme on tapahtunut minulle monta kertaa."
"Kun minäkin osaisin niin rukoilla!" huokasi Kaarina. "Mutta minä pelkään, ettei Vapahtaja käännä kasvojaan minun puoleeni eikä julista minulle anteeksiantoa."
"Sinun täytyy yhä uudestaan ja yhä nöyremmin kääntyä hänen puoleensa", neuvoi Elina, "etkä saa antautua epätoivoon. Etkö muista, mitä toissa päivänä luettiin Lucidariuksesta, että epäusko on kaikista vaarallisimpia aseita, jolla perkele pyydystää sieluja. Ja muistapa myös, mitä neitsyt Maaria silloin minulle sanoi. Eihän hän puhunut sinusta niinkuin tuomitusta ja kadotetusta."
* * * * *
Kaarina oli kuluneina viikkoina huomattavasti laihtunut ja kalvistunut, sillä hän oli paastonnut ja valvonut paljon enemmän kuin mitä luostarin säännöissä sisarilta vaadittiin. Paitsi sitä pelkoa ja epätoivoa suuresta syyllisyydestään, jonka Elina silloin tainnoksista havahduttuaan oli hänessä herättänyt, kiihotti häntä tähän itsensä kurittamiseen myöskin se, että Elina muuttui hänelle sen avonaisemmaksi ja hellemmäksi, kuta suurempaa ankaruutta hän itseään kohtaan noudatti.
Vaikka tänään ei ollut mikään paastopäivä, oli hän päivällispöydässä tyytynyt pelkkään leipään ja illallista hän ei, hiukasevasta nälästä huolimatta, maistanut ollenkaan. Siksi tunsikin hän pyörrytystä päässään, kun hän ehtoomessun jälkeen, sisarten hajaantuessa yölevolleen, astui omaan selliinsä, josta tuoksahti vastaan tuttu, ummehtunut lämmin ja nokisen lämmitysjohdon haju. Hän hapuili pimeässä huoneen perälle, sulki lämpöaukon ja työnsi sen sijaan ikkunaluukun syrjään, saadakseen hengittää hitusen raitista ulkoilmaa. Mutta kun hän tuosta mitättömästä aukosta näki tutun kappaleen kuun valaisemaa talvista maisemaa ja kuuli kaupungista koirain haukuntaa, siirtyivät hänen ajatuksensa tuokiossa Turkuun, entiseen vapauteen ja Anttiin. Hän säpsähti ja paiskaten luukun kiinni kuiskasi hän itselleen: "Minun täytyy kärsiä ja voittaa kruunu itselleni!"
Niin väsyneeksi ja heikoksi kuin hän itsensä tunsikin, ei hän ruvennut levolle, vaan polvistui pimeässä rukoustuoliin, risti kätensä ja alkoi kiihkeästi rukoilla. Hän koetti nähdä Vapahtajan ristinpuussa sekä pyhät naiset ja opetuslapset ristin juurella hänen itsensä ympärillä, mutta mielikuvat pyörivät hänen päässään villinä sekamelskana. Joka kerta kun risti ilmestyi hänen eteensä, alkoi se suurenemistaan suureta. Sen rinnalle ilmestyi toisia, sienen kokoisia ristejä, jotka nopeasti kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, kadoten toinen toisensa jälkeen korkeuteen.
Kaarina hengähti syvään, painoi sitten lujasti kädet silmilleen ja alkoi hyvin harvaan ja joka sanaa ajatellen lukea isämeitää. Hän uudisti sen vielä kaksi kertaa ja nyt sai hän yhden ainoan ristin pysymään edessään ja ristillä näki hän häämöttävän Vapahtajan, näkipä veriset naulanhaavatkin jaloissa. Silloin alkoi hän hätäisin, kiihkein sanoin rukoilla anteeksiantoa siitä, että hän oli luostarissa ollessaan kantanut sydämessään maallista rakkautta. Siten rukoillessaan kohotti hän hiljalleen katsettaan, kunnes sai Vapahtajan alaspainuneet kasvot näkyviinsä. Mutta kun hän tuijotti niihin ja puhui syntisestä rakkaudestaan, vaihtuivat ne yhtäkkiä Antin kasvoiksi.
Kaarina voihkasi, painoi kädellä sydäntään ja hapuili sitten itsensä vuoteelle, johon hän heittäysi täysissä pukimissa. Sekavassa horrostilassa vietti hän koko yön, kunnes matutinan sävelet kutsuivat sisaria päivännousumessuun.
* * * * *
Kun Kaarina seuraavana päivänä Nona-messusta tultaessa kertoi Elinalle, kuinka hänen rukouksensa illalla päättyi, hämmästyi Elina kovin. Hänen näytti olevan vaikea käsittää, kuinka viettelijä on voinut lähestyä pyhän ristin piiriä ja hän oli ikäänkuin nyreissään siitä, että sillä tavalla oli voinut tapahtua vastoin hänen eilisiä sanojaan. Hetken mietittyään kysäsi hän äkkiä Kaarinalta:
"Mutta tunnustitko sinä kaikki syntisi silloin, kun isä Henrikki sinua viimeksi ripitti?"
"En minä sitä uskaltanut enkä kehdannut tunnustaa", ilmotti Kaarina hämillään.
"Kas siinäpä se juuri onkin!" huudahti Elina. "Voi, voi, rakas sisar, etkö sinä vielä tiedä, kuinka suuri synti on salata jotakin rippi-isältään. Sen takia juuri salli Jumala viettelijän karata sinun kimppuusi vielä ristin juurellakin."
Kun Kaarina onnettoman ja syyllisen näköisenä katsoi alas, jatkoi
Elina:
"Sinun on nyt heti paikalla ripitettävä itsesi ja tunnustettava kaikki, ihan kaikki syntisi. Et mitään saa salata!"
* * * * *
Korkeakuorin pohjoisen seinän vierestä johtivat kapeat kiviportaat lattian alle, jossa oli puolipimeä, ahdas ja matala käytävä pitkin seinustaa. Seinässä oli rinnatusten viisi eri suuruista aukkoa. Aukot johtivat seinän takana oleviin viiteen pieneen holviin, joista taas pitkä ja ahdas käytävä vei pitkin kirkon seinämää nunnaluostarin auditoorioon.
Tätä käytävää pitkin johti päivällisen jälkeen abbedissa Kaarinaa, joka oli ilmottanut haluavansa ripittää itsensä. Kehotettuaan häntä olemaan mitään salaamatta rippi-isältä, jätti abbedissa hänet siihen holviin, jonka seinässä oli pienin aukko, sellainen, josta ei voinut edes kättänsä pistää läpi. Sen kautta tapahtui ripitys. Toisia holveja käytettiin ehtoollista jaettaessa.
Kun abbedissa oli poistuessaan sulkenut oven, tuli holvissa melkein pilkkoisen pimeä. Kaarina hapuili itsensä istumaan aukon edessä olevalle jakkaralle. Holvissa oli kylmän kostea, raskas ja ummehtunut ilma, jossa tuntui omituista kalmanhajua, sillä edesmenneiden luostarisisarten viimeiset leposijat olivat varsin lähellä kirkonlattian alla. Kun, abbedissan askelten kaiku oli huvennut käytävään, oli Kaarinan ympärillä hiljaista kuin haudassa ja hänen paastosta ja valvonnasta villiintynyt mielikuvituksensa alkoi toimia. Rippiholvissa tuli sisaren jonkun aikaa olla yksinään, kootakseen ajatuksiaan ja valmistuakseen rippiin. Kaarina koetti supista jotakin rukousta, mutta lakkasi yhtäkkiä ja heristi korviaan, sillä seinän takaa luuli hän kuulleensa liihottelevaa kahinaa, aivankuin kaapunliepeillä olisi sivuttu pitkin seiniä. Mutta se lakkasi heti, kun hän herkesi kuuntelemaan ja alkoi taas, kun hän yritti rukoustaan jatkaa. Sisar Agnes! välähti äkkiä Kaarinan mielessä ja ykskaks näki hän, kuinka sisar Agnes, joka on noussut kirstustaan kirkon alla, hapuilee laihoilla, koukkuisilla ja puoleksi jo homehtuneilla sormillaan pitkin seiniä tuolla pappien käytävässä ja haluaa kerran vielä ripittää itsensä nuoruuden aikaisista hairahduksistaan. Häntä kammotti ja hän koetti taas supattaa rukousta sekä toivoi hartaasti, että pappi jo pian tulisi. "Mutta entäpä sieltä onkin määrätty Antti minua ripittämään!" tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. "Silloin minä en puhu mitään, vaan lähden heti pois!" päätteli hän? Ja hän toivoi, että sieltä tulisi Antti, jotta hän saisi lähteä pois ja hän oli jo näkevinään, kuinka neitsyt Maaria sen johdosta nyökäytti hänelle hyväksyvästi päätään.
Hän oli kuulevinaan askelia ylhäältä korkeakuorista ja alkoi henkeään pidättäen kuunnella. Nyt kuuluivat askeleet selvästi käytävään laskeutuvilta rappusilta. Kaarina pidätti hengitystään ja hänen Sydämensä jyskytti ihan haljetakseen. "Ei ole Antti, se on kookkaampi mies", vilahti hänen mielessään ja sen johdosta tunsi hän pettymystä.
Nyt laskeutui tulija käytävän permannolle ja ähkäisten istuutui jakkaralle aukon taakse. Sitten kuului sieltä käheällä äänellä:
"Herramme Jeesuksen Kristuksen rauha olkoon sinun kanssasi, sisar!"
"Amen!" vastasi Kaarina, siten ilmaisten olevansa paikallaan rippiholvissa.
Kun ripittäjä oli tiedustellut, mitä syntejä ripitettävän sisaren omallatunnolla oli, syntyi hetken kestävä äänettömyys. Kaarina kuuli reiän läpi pappisveljen sihisevän hengityksen ja koetti koota ajatuksiaan.
"Minua vaivaa syntinen rakkaus", sanoi hän yhtäkkiä ja säikähti omaa ääntään. Hän tunsi poskiensa lehahtaneen tulikuumiksi.
"Y-y-y-mm-mm", kuului seinän takaa ensin epäselvää muminaa ja sen jälkeen tajuttavina sanoina: "tuota, mitä laatua se rakkaus on?"
"Se on luvatonta rakkautta", työnsi Kaarina aukkoon, tietämättä oikein, mitä hänen pitäisi sellaiseen kysymykseen vastata.
"Kaikki rakkaus, se tahtoo sanoa rakkaus muita kuin Jumalaa kohtaan on luostari-ihmiselle luvatonta."
Kun Kaarina ei tähän puhunut mitään, jatkoi ripittäjä:
"Se on siis maallista eli lihallista rakkautta?"
"Niin!" kuiskasi Kaarina.
"Hm, tuota, luostarin ulko- vai sisäpuolella olevaan mieheenkö?"
Kaarina liikutti huuliaan, mutta mitään ääntä hän ei saanut. Hänen poskiaan poltti yhä kovemmin ja hän kuuli selvään sydämensä jyskytyksen.
"Rippiholviin ei saa jättää mitään salaisuuksia!" sanoi pappi ankarasti ja Kaarina oli tuntevinaan kasvoillaan hänen vihaisen henkäyksensä.
"Se on munkki", kuiskasi hän äskeistä hiljemmin.
"Ja munkin nimi?"
Kaarina oli vaiti ja pappi uudisti lujalla äänellä kysymyksensä:
"Mikä on sen munkin nimi?"
Vieläkään ei kuulunut vastausta ja Kaarina supisi itsekseen: "En voi! En mitenkään voi!" Mutta kun ripitettävä pysyi ääneti, turvautui pappi uhkauksiin, puhuen Ananiaan ja Saphiran kohtalosta, kuinka he olivat vilpistelleet Pietarille, jolle oli annettu synninpäästön valta ja kuinka he tulivat vilpillisyydestään rangaistuiksi.
Mutta Kaarina tuskin kuulikaan hänen sanojaan. Hän liikutti huuliaan ja kuiskaili itsekseen Antin nimeä ja joka kerta kun hän sen itselleen kuiskasi, kulki hänen ruumiinsa läpi väristys. "Mutta ehkä se onkin perkeleen toimesta, että minä en saa sitä nimeä lausutuksi!" tuli sitten yhtäkkiä hänen mieleensä.
"Andreas Pietarinpoika!" sanoi hän ponnistaen itseään ja säpsähti taas kovin, kuullessaan oman äänensä.
Pappi liikahti jakkarallaan ja alkoi sitten hätiköiden jatkaa rippitoimitusta. Kun hän oli lukenut asianomaiset manaukset ja rukoukset, sekä määrännyt katumustöitä, poistui hän kiiruusti. Kaarina sen sijaan istui vielä kotvan aikaa äänettömässä ja pimeässä holvissa. Hän oli tuskin huomannutkaan papin poistumista ja hän vapisi kuin ankaran säikähdyksen jäleltä. Vasta kun kellonsoitto, joka tuntui tulevan hyvin etäältä, kumahti hänen korviinsa, lähti hän sekavin mielin hapuilemaan pois holvista.
* * * * *
Kun Antti erosi Tuomaasta ja käveli munkkiluostarin portille, tunsi hän mielensä omituisen keventyneeksi. Portinkolkuttimeen tarttuessaan muisti hän elävästi ensimäisen luostariin tulonsa syksyllä ja kuinka hän silloinkin erosi Tuomaasta suunnilleen samalla paikalla. "Omituista", ajatteli hän, "Tuomas piti silloin itsestään selvänä asiana, että minä tulen luostariin munkiksi ja minä tulin, vaikken siihen saakka ollut itsekään siitä varma. Ja nyt hän taas pitää kuin ennalta päätettynä asiana, että minä lähden luostarista. Hm, mahtaako hän siinäkin olla oikeassa?" Ja häntä sykähytti omituisesti, kun hän muisteli Tuomaan kehotusta, että hänen oli lähtiessään otettava itselleen toveri nunnaluostarin puolelta. "Ja kummallista, että hän puhui juuri Kaarinasta! Mistä hänen mieleensä sellaista on juolahtanut vai onko hän jotakin huomannut? Mutta sehän on mahdotonta! Ja hän sanoi Kaarinan sopivan juuri minulle!"
Antti tunsi mielessään lämmintä myötätuntoa Tuomasta kohtaan ja näki hänessä pelkkiä hyviä ja ylistettäviä ominaisuuksia. Hiljaa hyräillen astui hän pihan halki konventtitupaan. Mutta kun hän oli tullut sisälle, oli kuin pimeä pilvi olisi yhtäkkiä laskeutunut hänen valoisan mielialansa ylle. Nähtyään hänen astuvan tupaan, käänsivät sisällä olevat veljet nopeasti päänsä hänestä ja muutamat siirsivät jakkaroitaan, aivankuin peläten hänen tunkeutuvan liian lähelle.
Veli Tuomas, joka oli ollut Kaarinaa ripittämässä, oli vähää ennen lopettanut syytöstulvansa veli Andreasta vastaan. Rippisalaisuudesta huolimatta oli hän koko veljeskunnan kuullen selvittänyt konfessorille, kuinka veli Andreas on kavalilla lemmenvehkeillä ahdistellut nuorta luostarisisarta, joka siitä on joutunut aivan epätoivoon.
"Minähän olin heti alunpitäin selvillä hänen kelvottomuudestaan ja että hän luostarissamme saa aikaan pahennusta. Mutta mitäpä muuta voi odottaakaan kerettiläiskoulun oppilailta!" oli hän lopettanut.
Antin sisälle astuessa oli hän jo ehtinyt, ollen tänään tavallista vilkkaammalla tuulella, siirtyä kokonaan toiseen asiaan. Heittämättä katsettakaan Anttiin jatkoi hän:
"Mutta sitten tahtoi Pyhä Aleksi kärsiä vieläkin enemmän ja ansaita vieläkin kirkkaamman kruunun. Ja niin palasi hän kerjäläisasussaan takaisin syntymäkaupunkiinsa Roomaan. Hänen vanhempansa ja nuori vaimonsa eivät häntä tunteneet ja hän sai luvan asua isänsä palatsin ulkoporrasten alla. Siellä vietti hän monta vuotta lian ja syöpäläisten keskellä, kerjäten pitkin katuja almuja. Joka päivä sai hän nähdä omaistensa kulkevan ohitseen ja hänen isänsä palvelijat pilkkasivat ja syljeksivät häntä ja antoivat hänelle potkuja, mutta hän ei ilmaissut itseänsä. Kun hän sitten vihdoinkin tunsi kuolemansa lähenevän, ponnisti hän viimeiset voimansa ja kirjotti pienelle paperipalalle, kuka hän on. Mutta samalla hetkellä, kun hän hyljättynä ja tuntematonna teki kuolemaa isänsä porrasten alla, kuuli paavi voimallisen äänen huutavan: 'joudu, pyhimys kuolee!' Hän lähti kiiruusti kardinaaliensa kanssa juoksemaan paikalle, mutta Pyhä Aleksi oli jo kuollut ja hänen päänsä ympärillä nähtiin sädekehä, Paavi otti paperilapun hänen kourastaan ja nyt saivat kaikki tietää, kuka tuo halveksittu kerjäläinen oli. Ja itkien lankesivat hänen omaisensa ja kaikki läsnäolevat polvilleen ruumiin ääreen."
"Se oli nöyryyttä, se", lausui eräs veljistä. "Kuka meistä kykenisi hänen kanssaan kilvottelemaan?"
"Ei kukaan!" kuului useampia ääniä.
Mutta veli Tuomas olikin oikeastaan tahtonut tällä Pyhän Aleksin legendalla päästä näyttämään teoloogista taitoaan ja siksi hän nyt asetti veljille seuraavan kysymyksen:
"Mutta eikö pyhä Aleksi olisi voinut osottaa vieläkin suurempaa nöyryyttä ja itsensä kieltämistä ja siis voittaa vieläkin kirkkaamman pyhimyskruunun?"
"Kuinka se olisi ollut mahdollista?" kuului epäröiviä arveluita.
Veli Tuomas katseli heitä hetken ääneti ikäänkuin mitaten kunkin järjen syvyyttä ja sanoi:
"Siten että hän kuollessaan ei olisi kirjottanut mitään paperilapulle eikä siis ilmaissut mitään itsestään."
"Hm, niin, kyllähän se on niinkin", arveltiin.
"Mutta olisiko hänestä silloin tullut pyhimystä?" uskalsi veli Arvid tiedustella.
"Kas siinäpä se onkin!" huudahti Tuomas ja katsahti samalla hyväksyvästi oppilaaseensa, joka ensin kaikkia veljiä silmättyään loi häveliäästi katseensa alas.
"Jos hän olisi jättänyt ilmaisematta, kuka hän oli, niin se olisi ollut jo suorastaan ylpeyttä ja Jumalan tahdon vastustamista", selitti Tuomas, "sillä Jumala tahtoo, että meillä on pyhimyksiä esikuvina ja esirukoilijoina. Ja jos nyt Pyhä Aleksi olisi jättänyt ilmaisematta itsensä, ei hänestä olisi tietty mitään eikä hänestä siis olisi tullut pyhimystä, kuten nyt Jumalan tahto oli. Hän ei siis mitenkään voinut olla sen nöyrempi kuin hän oli."
"No niin, sitähän mekin", lausahtelivat veljet huojentuneina.
* * * * *
Isä Henrikki ei Antin tullessa ollut enää konventtituvassa. Hän palasi sinne vasta vespera-messuun soitettaessa. Kun Antti muiden mukana varustausi kirkkoon lähteäkseen, pidätti isä Henrikki häntä ja lausui toisten huoneesta mentyä:
"Minun täytyy, poikani, pidättää sinut joksikin aikaa papillisista tehtävistä."
"Mutta minkä tähden, isä?" änkytti Antti hämmästyneenä.
"On, näetkös, tehty sellaisia syytöksiä sinua vastaan, että…"
Hän ei päättänyt lausettaan, vaan ryähteli ja vilkutti epävarmasti silmiään.
"Minkälaisia syytöksiä? Ja kuka niitä on tehnyt?" kysyi Antti kiihkeästi, käsittämättä vielä koko asiasta mitään.
"Jahka minä olen ehtinyt tutkia asiaa, niin sitten… sitten saat siitä tietää. Mutta siihen saakka täytyy sinun pysyä poissa kirkosta", vastasi isä Henrikki ja poistui kiiruusti huoneesta.
Antti oli kokonaan ymmällä. Mitä oli tapahtunut, kuka oli häntä syyttänyt ja mistä? vilahteli hänen päässään kysymyksiä. Hän ei tietänyt mitenkään rikkoneensa luostarisääntöjä eikä lyöneensä laimin tehtäviään. Että hänen suhteensa sisar Kaarinaan olisi tullut kenenkään tiedoksi, se ei hänellä juolahtanut mieleenkään, sillä eihän hän luostarissa ollessaan ollut joutunut Kaarinan kanssa mihinkään näkyviin kosketuksiin. Että hän ei ollut enää moniin viikkoihin erottanut kirkossa Kaarinan ääntä toisten nunnain äänistä, oli tehnyt hänet alakuloiseksi ja antanut hänelle paljon miettimisen aihetta, mutta syyksi ei hän ollut mitenkään voinut käsittää, että Kaarinassa olisi tapahtunut sellainen muutos kuin hänessä itse asiassa oli tapahtunut. Ne ovat varmaankin syytöksiä kerettiläisyydestä ja veli Tuomas on niiden alkuunpanija, päätteli hän lopuksi. Mutta sekään ei hänestä sentään tuntunut täysin uskottavalta, sillä niin jyrkkänä oikeauskoisena kuin Tuomas koettikin esiintyä, ei luostarissa paremmin kuin sen ulkopuolellakaan oltu kovinkaan selvillä katolilaisuuden ja uskonpuhdistusliikkeen välisistä rajoista eikä huomattavampia yhteentörmäyksiä ollut, ainakaan Agricolan vaikutuksen aikana, missään syntynyt.
Hän istahti jakkaralle pesän eteen ja hiilokseen tuijottaen koetti vakavasti punnita asemaansa. Tähän saakka oli hän salannut itseltään yhtä ja toista, mutta nyt myönsi hän rehellisesti itselleen, että hän oli menetellyt alunpitäin kevytmielisesti ja ajanut itsensä tahallaan umpikujaan. Entisiltä opettajiltaan, joita hän rakasti ja kunnioitti, oli hän vilpillisesti salannut aikeensa ja tehnyt sitten munkkilupauksen vääristä vaikuttimista. Ja rangaistukseksi ei hän ollut päässyt Kaarinaa askeltakaan lähemmäs, päinvastoin tunsi hän nykyään olevansa hänestä kauempana kuin koskaan ennen. Piispa Agricolalle oli hän kyllä ennen joulua lähettänyt kirjeen, mutta se ei häntä suurestikaan rauhottanut, sillä kirjeessään ei hän luonnollisestikaan ollut voinut paljastaa munkiksi rupeamisensa perimmäisiä syitä. Tällaisilta itsesyytöksiltä oli hän tavallisesti piiloutunut lemmenhaaveidensa turviin. Kuunnellessaan sisäisellä korvallaan Kaarinan ääntä, loihtiessaan näkyviinsä hänen rakastuneen katseensa, jolla hän Turussa oli hänet aina huumannut, ja sommitellessaan mielikuvituksessaan kaikenlaisia haaveellisia ja jännittäviä kohtauksia Kaarinan kanssa oli hän aina joutunut hurmauksen valtaan ja unhottanut kaiken muun. Mutta tällä hetkellä ei kaikki tämäkään voinut tarjota hänelle suojaa itsesyytöksiä vastaan.
Kun olisi edes sellainen ystävä, jolle voisi kaikki paljastaa ja pyytää häneltä neuvoja, ajatteli hän ja taas hän tunsi katumusta siitä, ettei ollut aikanaan avannut sydäntään Agricolalle tai Juustenille. He olisivat varmaankin auttaneet häntä hänen onnettoman käänteen saaneessa rakkaussuhteessaankin. Mutta nyt oli mahdoton enää heidän puoleensa kääntyä. Eikä täällä luostarissakaan ollut ketään, jolle voisi täydellisesti uskoutua. Isä Henrikki oli hyvä ja lempeä mies, mutta samalla rehellinen munkki ja katolilainen, joten hänessä ei lopultakaan ollut Antille suurta turvaa. Mutta entäs veli Matias? Hän oli taas uudestaan lapseksi muuttumassa ja eli muutoin niin kokonaan omiin haaveisiinsa piintyneenä, ettei Antti häneltäkään voinut odottaa mitään syvempää ymmärtämystä. Kuitenkin tunsi hän tällä hetkellä tarvetta tavata veli Matiasta, sillä tämän hennossa olemuksessa ja lapsenomaisissa silmissä oli kuten iltaruskossa jotakin surumielisesti viihdyttävää.
Veli Matias otti enää aniharvoin osaa messutoimituksiin, varsinkaan näin sydäntalven aikana. Hän oli jo pitkät ajat asustanut munkkikonventin sairastuvassa, koska se oli luostarin valoisin huone, niin että hänen oli siellä hyvä työskennellä rakkaan taulunsa ääressä. Veljeskunnassa oli kuluneina vuosina sattunut harvoin sairauskohtauksia, joten veli Matias sai pitää huonetta yksinomaisessa hallussaan.
Hän oli juuri noussut levolta ja seisoi rätisten palava talikynttilä kädessään taulun edessä, joka oli kiinnitetty jonkunlaisiin telineisiin seinän vieressä. Taulun edessä jakkaralla oli maalitölkkejä ja Matiaksen itsensä valmistamia jouhipensseleitä. Uuninnurkassa oli leveä ja sileäksi tahkoontunut laakakivi, jonka päällä hän jauhoi maalia. Kivellä seisoi avara kaksikorvainen savipullo, jossa arvatenkin oli jotakin öljyä.
Taulussa näkyi rakennuksen alainen kirkko, jonka seinät olivat jo kohonneet puolitiehen. Munkinkaapuun puettuja rakentajia oli muureilla sovittelemassa rakennuskiviä paikoilleen, samalla kun toiset hilasivat ja vierittivät niitä paikalle ja kiskoivat telineitä myöten ylös. Ihan kirkon päällä oli paksu pilvi. Sen keskellä makasi rynkämöillään neitsyt Maaria, Jeesuslapsi kainalossaan, ja osotti oikealla kädellään rakentajille, mihin kohti mikin kivi oli asetettava. Etummaisena kivenkulettajain ryhmässä näkyi toisia paljon suurempana Pyhä Birgitta, joka kantoi esiliinassaan isoa kiveä. Häntä maalatessaan oli veli Matias pitänyt esikuvanaan kirkossa olevaa puuveistosta, jossa Birgitta oli kuvattu lihavahkoksi ja pulleaposkiseksi naiseksi tavallisessa nunnan puvussa. Samalla tavoin kuin hän veistoksessa piti suurta kirjaa polvillaan, piti hän veli Matiaksen taulussa suurta kiveä. Hänen päänsä ympärille oli Matias jonkunlaisella kellertävällä värillä maalannut pyhimyskehän.
Aiheen tauluunsa oli veli Matias saanut eräästä aikoja sitten luostarissa syntyneestä legendasta. Luostarin ensimäisiä kenraalikonfessoreja oli ollut isä Johannes Kylonis, hurskaudestaan kuuluisa munkki. Kun luostari muutettiin entisestä paikastaan Maskun pitäjän Karinkylässä Ailostenniemelle, oli isä Johannes johtanut uuden luostarin rakennustöitä. Eräänä kauniina kesäpäivänä oli hän, kohoavan kirkon muurilla seisoessaan, nähnyt kivenkulettajain joukossa Pyhän Birgittan, joka läpikuultavassa silkkiesiliinassa kantoi suurta kiveä rakennukselle. Kun kirkon seinät sisältä rapattiin kalkilla, oli isä Johannes jättänyt Birgittan tuoman kiven näkyviin ja merkinnyt sen ristillä.
Veli Matias oli taulussaan merkinnyt erikseen myöskin isä Johanneksen, joka seisoi muurilla, toisessa kädessään risti ja toisessa mittapuu, katsoen lähenevää Birgittaa. Kaikki etäisyydet taulussa olivat suhteettomat ja henkilöt kömpelöitä ja elottomia. Varsinkin oli eräs rakentajista, joka juuri asetti kiveä muurin nurkalle, Antissa herättänyt hyvää tuulta hullunkurisella ulkomuodollaan ja asennollaan. Sillä oli luonnottoman iso ja kallellaan oleva pää sekä lyhyet kädet ja huolimatta siitä, että sen juuri oli sovitettava kiveä paikoilleen, oli se kääntänyt vinot kasvonsa suoraan katsojaa kohti. Mutta vielä enemmän pyrkivät Anttia aina naurattamaan pitkänokkaiset ja kiemurahäntäiset sarviniekkapaholaiset, joita hääri siellä täällä rakentajain joukossa häiriöitä tekemässä ja jotka olivat enemmän hullunkurisen kuin pelottavan näköisiä. Kaksi niistä harppaili pukinjaloillaan Pyhän Birgittan kintereillä ja toinen näytti lastamaisilla käsillään pitkää nenää hänen selkänsä takana.
Veli Matias oli niin syventynyt tarkasteluihinsa, ettei hän huomannut ollenkaan sisään astuvaa Anttia. Hän otti yhden pensseleistä, kastoi sen väriin ja alkoi hellävaroin sivellä Birgittan helmassa olevaa kiveä. Hetken sitä tehtyään pudisti hän päätään, huokasi ja laski pensselin takaisin jakkaralle. Samalla huomasi hän Antin.
"Mitä, etkö sinä olekaan messussa, poikani?" kysyi hän kummastuneena.
Antti joutui hämilleen, mutta Matias ei sen enempää tutkaillut sitä asiaa, vaan alkoi tapansa mukaan puhua taulustaan.
"Tiimalasini piristelee viimeisiä hiekkajyväsiään ja tauluni on vielä keskeneräinen", puheli hän surumielisesti. "Kuinka täällä maailmassa onkaan kaikki vajanaista ja epätäydellistä. Katsopas nyt tuota Pyhän Birgittan esiliinaa. Niillä sinun tuomillasi uusilla pigmenteillä sain minä sen entistä paremmaksi, mutta siltikin se on vielä kaukana siitä, mimmoinen sen pitäisi olla. Tänään minä olen ajatellut koko päivän, kuinka sen maalaamisessa oikein olisi meneteltävä ja sitten näin minä äsken unissani sen niin selvänä ja kirkkaana. Birgitta-äidin esiliina oli siinä niin läpikuultava ja hieno kuin sudenkorennon siipi."
"Niin juuri, aivankuin sudenkorennon siipi", lisäsi hän hetken päästä ajatuksiinsa vaipuneena. "Ja kivi näkyi aivan selvästi sen läpi. Mutta kun minä nyt koetin sitä korjata semmoiseksi ja saada kiveä paremmin näkymään, rikkoutui esiliina sen sijaan kokonaan."
Hän huokasi jälleen ja laskien kynttilän pöydälle istui vuoteensa reunalle. Päällään ainainen kulunut tunikkansa ja jaloissa saralla sisustetut läntistyneet lapikkaat näytti hän kumarine hartioineen ja valkeine hiuksineen niin syksyiseltä ja avuttomalta. Antti istahti hänen rinnalleen ja sanoi:
"Mutta onhan se enää niin vähäistä vailla, että te jo huomispäivänä saatte sen valmiiksi."
"Ehei, poikani, siitä puuttuu vielä kovin, kovin paljon", vastusti Matias, vaikka hän Antin sanojen johdosta oli, kuten useasti ennenkin, tullut huomattavasti iloisemmaksi. "Paljon puuttuu, mutta koettaa täytyy. Minkä tänään pilasin, sen voitan minä pyhän äitimme avulla huomenna takaisin, jos on kirkas ilma. Oma syyni, sillä eihän sitä olisi pitänyt vaivaisen kynttilän valolla mennä tuhrimaan. Niinpä niin, huomenna se on korjattava ja sitten on koko esiliina saatava läpikuultavammaksi. Entistä selvempänä häämöttää se nyt mielessäni. Juuri kuin sudenkorennon siipi tulee sen olla."
Antti jäi koko illaksi veli Matiaksen luo ja omat huolensa unhottaakseen koetti hän hetkeksi eläytyä vanhuksen haaveisiin ja mielikuviin. Mutta sillä aikaa kokoontuivat pappisveljet ja diakoonit messusta palattuaan kapitulihuoneeseen neuvottelemaan ja päättämään Antin asiasta.
Kun isä Henrikki kyseli tarkemmin asiasta, lievensi veli Tuomas jonkun verran syytöksiään. Hän ei sanonut varmaan muistavansa, oliko sisar Kaarina ripissään sanonut veli Andreaksen ilmi siinä häntä ahdistelleen vaiko ainoastaan perkeleen tehneen sitä Andreaksen muodossa. Tämän muistihäiriön selitti veli Tuomas johtuvan siitä, että hän oli tuosta sisaren ilmotuksesta siinä määrin kauhistunut. Mutta että pääsyy kuitenkin oli Andreaksessa, siitä oli hän jyrkästi vakuutettu, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään varmoja todistuksia syytöksensä tueksi. Kun isä Henrikki aikoi kuulustella itseään Andreasta, vastusti Tuomas sitä kokonaan turhana yrityksenä, sillä tiesihän sen edeltäkin, että Andreas valehtelisi ja kieltäisi kaikki. Sen sijaan teki hän oman ehdotuksensa hänen syyllisyytensä paljastamiseksi. Kun sisar Kaarina seuraavan kerran haluaisi itsensä ripittää, olisi veli Andreas määrättävä ripitystä toimittamaan. Sitä ennen kätkeytyisi joko isä Henrikki itse tai joku veljistä pimentoon käytävän perälle, seuratakseen Andreaksen menettelyä. Tuomas oli varma, että veli Andreas, tunnettuaan aukossa sisar Kaarinan äänen, alkaisi puhua hänelle kevytmielisiä asioita.
Isä Henrikki vastusti alussa jyrkästi tätä Tuomaan kavalaa ehdotusta, sillä hänen mielestään ei sellainen menettely soveltunut ollenkaan papeille eikä se muutoinkaan ollut sopusoinnussa salaripin kanssa. Mutta Tuomas käytteli hyvin ovelaa munkkidialektiikkaansa, hänen puolelleen kallistuivat useimmat veljeskunnasta ja lopuksi antoi isä Henrikki huoahtaen perään. Päätökseksi tuli, että veli Tuomaan ehdotus pannaan toimeen niinpiankuin sisar Kaarina ilmottautuu ripitettäväksi, siihen mennessä on Andreaksen pysyttävä erillään papillisista toimista ja veli Arvid määrättiin pitämään salaa silmällä syytetyn käytöstä.