XIV
NUORUUS OTTAA OIKEUTENSA TAKAISIN.
Oli päästy pääsiäisen aikaan. Heräävä kevät, edellä käynyt pitkä paastonaika ja monen monet pääsiäispäiviin liittyvät kertomukset noitien yöllisistä ratsastuksista ja paholaisen harjottamista sielunkaupoista synnyttivät joka kevät tähän aikaan omituista levottomuutta ja henkistä sairaaloisuutta luostarisisarten keskuudessa. Usein oli tähän aikaan sattunut sisarille samanlaisia kohtauksia kuin se, johon sisaret Agnes ja Elina olivat jo ennen joulua sairastuneet. Tänä kevännä sattui vakavampi sairauskohtaus ainoastaan sisar Kaarinalle.
Sen jälkeen kun Kaarina oli ollut edellä kerrotussa salaripissä, oli häntä oman synnintuntonsa lisäksi alkanut vaivata se, että hän ripissä oli ilmaissut Antin nimen. Hän piti varmasti siitä johtuvana sitä, ettei hän messuissa enää kuullut Antin ääntä. Mutta toiselta puolen lisääntyi hänen synnintuntonsa siitä huomiostaan, ettei hän voinutkaan olla Antista piittaamatta, vaan muisti joka kerta messussa oltaessa, että alhaalta ei kuulu Antin ääntä. Rippiholvia kohtaan oli hänessä kuitenkin herännyt voittamaton kammo, niin ettei hän ripittämällä voinut mitenkään suostua sydäntään huojentamaan. Eikä hän myöskään uskaltanut enää Elinallekaan kaikkia sydäntuskiaan paljastaa, sillä hän pelkäsi Elinan taas hoputtavan häntä rippiin. Sen sijaan oli hän yhtämittaisilla katumustöillä ja paastoamisella koettanut saavuttaa rauhaa. Illoin rukoili hän sellissään niin kauan kuin suinkin jaksoi olla polvillaan rukoustuolissa ja näki kaikenlaisia sekavia näkyjä. Hän oli kalpenemistaan kalvennut ja kuihtunut sekä käynyt täydellisesti samanlaiseksi äänettömäksi unissaan kulkijaksi kuin Elina oli ollut ennen sairauttaan.
"Hänestä tulee hurskas nunna", sanoivat jotkut vanhemmat sisaret.
"Hupsuksi hän on tullut ja se on Elinan syytä", sanoi Ursula.
* * * * *
Pääsiäisyönä valvoivat sisaret kirkossa veisaten ja rukouksia lukien. Suuri alttarikaappi oli jo septuagesimasta alkaen ollut sulettuna ja kiirastuorstaina oli kaikki alttarit verhottu mustalla veralla. Kirkkoa valaisi niukasti yksi ainoa tuohus, joka paloi korkeakuoria lähinnä olevan pilarin kylessä.
Vähää ennen puolta yötä, juuri kun veisattiin virttä Agnus Dei, kaatui Kaarina pyörtyneenä lattiaan. Kun sisaret olivat tointuneet pahimmasta hämmingistään, kannettiin hänet sairastupaan. Häneen oli tullut ankara kuumetauti ja kokonaisen viikon makasi hän houriossa. Sisar Elina oli nyt vuorostaan hänellä hoitajana ja hänen toimestaan kävi isä Henrikki tänä aikana antamassa Kaarinalle viimeisen voitelun. Kun hän sitten viikon kuluttua palasi täydelle tajulleen, oli hän niin heikko, että tuskin kykeni paria sanaa kerrallaan puhumaan. Mutta kevään mukana alkoi hän vähitellen toipua ja se kävi sitäkin nopeammin sen jälkeen, kun hoitajaksi oli Elinan sijaan tullut Ursula, sillä hän ryhtyi tarmokkaasti ja omalla tavallaan parantamaan sairasta. Hänen lääkityksenään oli ainoastaan vahvempi ruoka kuin mitä Elina oli antanut.
"Se paastoaminen saa jo riittää", sanoi hän ja hoputti Kaarinaa yhtä mittaa syömään.
* * * * *
Oli harvinaisen kaunis päivä toukokuun alussa. Sairastuvan kumpikin ikkuna oli auki ja puutarhasta virtasi sisään raikas ilma, jossa tuntui vahva tuoksu merisuolasta ja äsken puhjenneista lehdistä. Kaarina hengitti sitä ahnaasti ja hänen mielensä sykähti iloiseksi, kunhan kuuli ulkoa leivosen liverryksen, puutarhamuurin takana leikkiväin lasten ääniä, vuohen määyntää ja kellojen kilinää.
"Kun pääsisi vielä kerran tuonne muurien ulkopuolelle!" tuli kuin varkain hänen mieleensä. Sitten alkoi hän silmät ummessa muistella ja selvitellä niitä sekavia näkyjä, joita kuumeen korkeimmillaan ollessa oli hänen edessään väikkynyt. Varsinkin yksi oli niistä elävästi jäänyt hänen mieleensä. Siinäkin oli taas esiintynyt kuparinvärinen täysikuu suurina ja ääneti nauravina ihmiskasvoina, kuten silloinkin hänen uneksiessaan Elinan sairasvuoteen ääressä. Hän oli kävellyt Elinan kanssa käsi kädessä luostarin puutarhassa ja Elina oli unettavan tasaisella äänellä, mutta tavattoman nopeasti sopottaen puhunut jotakin perkeleen viettelyksistä ja luvattomasta rakkaudesta. Silloin oli muurin takaa alkanut kuulua kavion kapsetta ja samalla oli kuu ruvennut entistä nopeammin tärähtelemään äänettömässä naurussaan. "Se on Lusifeerus!" oli Elina supatuksensa keskeyttäen huudahtanut kuullessaan kavionkapseen, ja samalla oli muurin yli tulla tuiskahtanut tavattoman suuri pukki, sellainen jolla noitaämmien kerrottiin pääsiäisyönä Hornaan ratsastavan. Mutta pukin selässä oli istunut mies, jonka Kaarina oli yhtäkkiä tuntenut Antiksi. Elina oli alkanut lukea manausta, mutta Antti oli kaapannut häntä, Kaarinaa, vyötäisistä ja nostanut eteensä pukin selkään. "Kaarina, Kaarina, huuda Maariaa avuksesi!" oli Elina kiljaissut, mutta räikeästi määkäisten oli pukki samalla syöksähtänyt takaisin muurin yli ja lähtenyt sitten hurjaa vauhtia karkaamaan eteenpäin, niin että säkeniä ja pieniä kiviä oli sinkoillut ympäri.
"Minusta tulee pappi enkä minä ota vaimokseni ketään muuta kuin sinut!" oli Antti kuiskannut ja puristanut häntä kiihkeästi rintaansa vasten sekä suudellut suut ja silmät täyteen. Tavatonta hekumaa tuntien oli hän kuin juopuneena nojautunut Antin rintaan ja ummistanut silmänsä. "Hii, haa, minä olen agricolalainen!" oli Antti huudahtanut ja pukki oli siihen vastaukseksi römeästi määkäissyt, jonka jälkeen oli kahta vinhemmin kiidetty eteenpäin.
Kaarina eli mielessään uudelleen aste asteelta läpi sen hurmiotilan, jossa hän oli ollut Antin kanssa pukilla ratsastaessaan. Hän tunsi huulillaan niin elävästi Antin suutelon, että hän puolittain säikähtyneenä avasi silmänsä, luullen ensi hetkessä Antin hiipineen tänne sisarten sairastupaan ja todellakin suudelleen häntä. Sitten ummisti hän jälleen silmänsä ja alkoi muistella kaikkia niitä kohtauksia, joita hänellä oli Antin kanssa Turussa ollut ja tunsi kuinka ne suloisesti riuduttivat hänen sydäntään. Samalla hän ihmetteli sitä, ettei hänen omatuntonsa nyt soimannutkaan häntä, kuten se oli talvella tehnyt aina milloin Antin kuva astui hänen silmiensä eteen.
"Onkohan minut paha jo niin kokonaan kietonut verkkoonsa?" ajatteli hän. "Mutta jospa minä en enää teekään sille vastarintaa, koska se kuitenkin näkyy olevan turhaa, vaan antaudun vapaaehtoisesti rakkaudelleni."
Ja kummallista, sillä kohta kun hän oli tämän ajatellut, täytti koko hänen olemuksensa rajaton vapautuksen riemu. Hän tunsi melkein samanlaista juovuttavaa hekumaa kuin silloin pukin selässä ratsastaessaan.
Tällöin astui Ursula sairastupaan ja hänet nähdessään kavahti Kaarina vuoteella istumaan.
"Kas, ihanhan sinä olet jo toinen ihminen! Mutta mistä ihmeestä sinun kasvoillesi yhtäkkiä tuli tuo tuollainen sunnuntaihohde?" huudahti Ursula iloisesti ja istahti vuoteen reunalle.
Kaarina kietoi kätensä hänen kaulaansa sekä itki ja nauroi sekaisin.
"Rakas Ursula, sanonko sinulle jotakin?" virkkoi hän viimein.
"Sano toki, hyvä ihminen, muutenhan sinä pakahdut siihen", kehotti
Ursula.
"En minä sentään voikaan sitä sanoa, tai jos sanoisin, niin pidäthän omana tietonasi?"
"No anna nyt jo tulla tai muuten minäkin tässä kohta pakahdun!" hoputti Ursula.
"Kuulehan, minä rakastan yhtä, yhtä… ja hän rakastaa myöskin minua", kuiskasi Kaarina punastuen ja painaen kasvonsa Ursulan olkapäätä vasten.
Ursulan silmät pyöristyivät ja hänen kasvoilleen levisi iloinen hämmästys.
"Mutta kuka se on? Sano pois vain, kuka se on?" intosi hän.
"Se on tuolla", sanoi Kaarina ja viittasi munkkiluostaria kohti.
"Munkkiko?" kysyi Ursula epäilevän näköisenä.
"Niin", myönsi Kaarina, "se joka syksyllä vihittiin, Andreas
Pietarinpoika".
"Hyvänen aika, nytpä minä vasta silmäni avaan", tuohtui Ursula. "Ja eikös minulla jo silloin käynyt aavistukset, kun tuli tieto sen luostariin tulosta ja sinä kysyit minulta sen nimeä. Siksi sinä olitkin kuin seitsemännessä taivaassa silloin, kun se ensi kertaa oli kirkossa messua suorittamassa. Mutta sinähän olet kuitenkin tuntenut hänet ennen, vaikka silloin kielsitkin."
"Olen", myönsi Kaarina ja kertoi sitten koko lemmenhistoriansa sekä syyn luostariin tuloonsa ja kuinka Antti ei ollutkaan hänelle kylmentynyt, vaan tullut hänkin luostariin.
"Voi sinua tyttö poloista!" sanoi Ursula niin hellästi kuin se hänelle yleensä oli mahdollista ja palkitsi sitten Kaarinan luottamuksen paljastamalla hänelle vuorostaan omat lemmenunelmansa.
"Kun pääsisin jotenkin Antin yhteyteen", virkkoi Kaarina, kun Ursula oli lopettanut.
"Mutta kuulehan", sanoi Ursula hetken mietittyään, "sinähän osaat kirjottaa. Mitäs muuta siis, kuin kirjotat pienen kirjeen ja me toimitamme sen salaa Antille."
"Mutta kuinka minä sen voin kirjottaa, sillä paperi ja muut tarpeet on saatava abbedissalta ja hän tietysti tahtoo tapansa mukaan nähdä minun kirjeeni."
"Oi sinä viaton karitsa!" huudahti Ursula juhlallisesti. "Sano kirjottavas äidillesi ja näytä se kirje abbedissalle, mutta samalla kirjotat myöskin Antille ja pidät sen omana tietonasi. Niin minä sinuna tekisin."
"Mutta mitenkäs me saamme sen kirjeen Antille?" arveli Kaarina edelleen. "Eihän sitä sovi tietenkään pistää munkkien kirjetynnyriin, sillä kai siellä konfessori tahtoo nähdä kaikki kirjeet, kuten meillä abbedissa."
"Kyllä minä toimitan sen perille, niin ettei siitä yksikään syrjäinen saa vihiä", lupasi Ursula. "Laita sinä vain kirje valmiiksi ja pistä sitten salaa minulle. Ja nyt minä menen hakemaan sinulle ruokaa ja sitte sinun pitää levähtää, että…"
"Että mitä?" kysyi Kaarina, kun Ursula keskeytti lauseensa.
"Että jaksat tulla mukaan sitten, kun minä lähden luostarista."
"Aiotko sinä todellakin jättää luostarin?" huudahti Kaarina innostuneena, "ja milloinka sinä lähdet?"
"Tietysti minä lähden", vastasi Ursula sellaisella äänellä kuin asia olisi ollut jo kauan sitten päätetty, "eikä siihen kestä kauankaan. Hullu tänne jääköön kuivettumaan."
"Kun sitä pääsiskin täältä pois!" sanoi Kaarina melkein kuin itsekseen, sillä niin suuresti kuin hän usein olikin ikävöinyt entistä vapauttaan, ei hänen mieleensä ollut kuitenkaan juolahtanut luostarista lähdön mahdollisuus.
"Miksei täältä pääse, kun lähtee", sanoi Ursula uhittelevasti. "Onhan täältä ennen meitäkin lähtenyt kaksi sisarta ja mennyt naimisiin. Ja lähtisivät ne melkein kaikkikin, kun niillä olisi mihin mennä ja kun uskaltaisivat abbedissalta, sillä miestä niillä kuitenkin mieli tekee, vaikka ovatkin olevinaan."
Ursulan mentyä ruokaa hakemaan antautui Kaarina unelmiensa valtaan ja tunsi olonsa tavattoman keveäksi.
* * * * *
Seuraavana päivänä jätti Kaarina sairastuvan. Puolipäivämessun jälkeen pyysi hän abbedissalta lupaa saada kirjottaa äidilleen. Kun abbedissa oli kirjotustarpeet annettuaan jättänyt hänet yksin auditorioon, kirjotti Kaarina nopeasti äidille lyhyen kirjeen, jossa hän kertoi sairaudestaan ja parantumisestaan sekä pyysi äitiä Naantalissa käymään. Lopetettuaan äidille tulevan kirjeen, otti hän varkain kaapista pienen palan paperia ja istuutui kirjottamaan Antille. Mutta hänen oli suunnattoman vaikea saada nyt sanoja syntymään. Monta kertaa kastoi hän jo hanhensulan musteeseen, hänen sydämensä löi kiihkeästi ja kielellä pyöri suuri joukko sanoja, mutta lauseiksi eivät ne tahtoneet ottaa järjestyäkseen. Mutta aikaakaan ei käynyt hukkaaminen, sillä abbedissa saattoi milloin hyvänsä palata. Hän kirjotti siis umpimähkään, alottaen kirjeen luostarissa oppimaansa tapaan enkelitervehdyksellä:
"Ave Maria, gratia plena! Tahdon nyt ilmottaa sinulle, Andreas, että minä olen aina sinua rakastanut enkä ole täällä luostarissa ollessakaan voinut sinua unhottaa ja minä tiedän nyt, että sinäkin rakastat minua vielä, vaikka et silloin Turussa tahtonutkaan minusta tietää, mutta se kaikki oli erehdystä. Ja minä olen valmis milloin hyvänsä lähtemään luostarista ja tulemaan sinun vaimoksesi, sillä ilman sinua minä en voi elää."
Tähän päästyään mietti hän hetken, mitä vielä pitäisi lisätä, ja lopetti sitten, kun paperipalassakaan ei ollut enää sanottavasti tilaa, luostarisisarten tavallisella toivotuksella: "Monia hyviä öitä!" Alle piirsi hän nimensä ja ripoteltuaan hiekkaa kirjotuksen päälle taittoi hän paperin mahdollisimman pieneen kokoon ja piilotti sen vyönsä alle skapulaarin taakse.
Kolmen-messusta palattaessa pisti hän sitten kirjeen salaa Ursulalle, joka vuorostaan piilotti sen kenenkään huomaamatta vyönsä alle.
* * * * *
"Mihinkäs kaarneenkivi on täältä joutunut?" kysyi abbedissa samana päivänä päivällisaterian jälkeen kiivaasti Ursulalta, korjatessaan sairastuvasta lääkitysneuvoja ja kohotettuaan sen pienen rasian kantta, missä mainittua kiveä säilytettiin.
"Hyvänen aika, kuinkas minä sen voin sanoa, kun en ole tiennyt koko kivestä tämän taivaallista!" vastasi Ursula viattomasti.
"Mutta joku kai sen on ottanut?" kivasi abbedissa.
"Totta kai, jollei se kerran itsestään kykene liikkeelle lähtemään", vastasi Ursula niskojaan nakaten.
Abbedissa katsoi häneen hetkisen ankarasti ja epäilevästi, mutta käski sitten ruveta tarkasti etsimään kiveä kaikkialta huoneesta. Ursula ryhtyi penkomaan vuoteita, siirtelemään jakkaroita ja kurkistelemaan kaikkiin huoneen sopukoihin. Abbedissa seurasi epäluuloisesti hänen toimiaan.
"Ei sitä täältä löydy, vaikka häntä tikun kanssa hakisi", sanoi
Ursula lopettaen etsintänsä.
"Mutta jostakin sen täytyy löytyä!" sanoi abbedissa vihaisesti ja lähti huoneesta.
"Kaikkiapa tässä nyt etsitään", hymähti Ursula yksin jäätyään.
"Tottapahan löytyy, kun ehtii aikansa olla hukassa."
Tultuaan hetkistä myöhemmin puutarhaan, jossa oli muutamia sisaria askartelemassa, sanoi hän sisar Annalle:
"Abbedissa haetti minulla kaarneenkiveä, kun se on hävinnyt sairastuvasta. Se on ollut siitä myöten siellä, kun Kaarina oli houriossa."
"Kukahan sen on ottanut?" ihmetteli Anna. "Se aikoo varmaankin päästä näkymättömäksi ja mennä kukaties munkkiluostarin puolelle, kuten se kerrallinen sisarkin, joka jalkansa taittoi."
"Uskotko sinä sitten, että sillä tosiaankin pääsee näkymättömäksi?" kysyi Ursula.
"No ihan varmaan!" vakuutti Anna. "Mynämäellä oli äitini lapsuuden aikana muuan poika löytänyt kaarneenkiven ja muuttanut sillä itsensä näkymättömäksi sekä kulkenut tyttöjen makuuaitoissa kuuntelemassa heidän puheitaan ja saanut paljon pahennusta aikaan. Mutta kun hän oli kirkosta messun aikana ruvennut kalkkia varastamaan, ei kalkki ollutkaan muuttunut näkymättömäksi, vaikka hän oli piilottanut sen mekkonsa alle. Pappi oli tarttunut siihen kiinni ja siitä oli poika niin säikähtänyt, että oli pudottanut kiven suustaan ja joutunut siten kiinni. Hänet oli sitten mestattu, kun yritti paholaisen avulla kalkkia varastaa."
Sisaret työskentelivät portinpuoleisessa osassa puutarhaa, lähellä luostarin suurta vesikaivoa. Ursula etääntyi heistä huomaamatta ja kulkeusi konventtituvan ja refektoorion takana olevaan puutarhan kolkkaan. Kun mainittujen rakennusten ikkunat olivat korkealla, ei hänen tarvinnut pelätä kenenkään vaanivia silmiä. Nopeasti otti hän kaapunsa ratkenneesta miehustasta kaarneenkiven ja pistäen sen suuhunsa virkkoi:
"Näytäpä nyt sitten, kykenetkö sinä salaamaan tällaista tyttöä!"
Lähellä neuvotteluhuoneen seinää kasvavan vaahteran nojalla oli paarit, joilla puutarhasta kannettiin kaikenlaista törkyä. Ursula kuletti ne ulkomuurin nojalle ja kiipesi niiden avulla muurin päälle, johon hän hetkeksi istahti ja silmäili ympärilleen. Kun ketään ei ollut näkyvissä, nosti hän paarit ylös ja laski toiselle puolen muuria, kavuten niitä myöten vikkelästi alas. Maahan tultuaan riisui hän kaavun ja skapulaarin päältään ja heitti ne muurin juurelle. Sitten työnsi hän hunnun niskaansa ja juoksi rantaan, jossa oli laiturin laitaan kiinnitettynä muutamia luostarille kuuluvia venheitä. Hän irrotti niistä pienimmän, istui airoille ja alkoi soutaa Kailonsaarta kohti.
Kun hän oli ulkoontunut kappaleen matkaa rannasta, näki hän Greeta-muorin astelevan porvarikartanon navetasta pirttiin. Veneen huomatessaan varjosti muori kädellä silmiään ja alkoi tähystää.
"Näkeeköhän tuo nyt minua vai ei?" ajatteli Ursula. "Jospa se ei minua näekään, vaan ainoastaan veneen. Silloin se mennä hynttyyttää ilmottamaan sitä ihmettä, että vene soutaa yksinään merelle, ja silloin ne huomaavat, että minä olen poissa. Mutta huomatkoot, oma asiansa, ja sitä pikemminpähän saadaan tässä kaikki selväksi. Rangaistusta minä en ainakaan rupea enää kärsimään, vaan teen äkkilopun koko jutusta."
* * * * *
Talven ajan oli Tuomas, kuten jo olemme nähneet, asustanut äitinsä luona porvaripihassa. Mutta heti vesien auettua oli hän taas ottanut varsinaiseksi majapaikakseen pienen Kailonsaaren. Luodon luostarin puolisella rinteellä vähäisessä kallionkourussa oli pieni, pyöreistä hirsistä kyhätty turvekattoinen pirtti, jossa luostarin entinen kala-ukko oli asunut. Pirtin ympärillä oli ukolla ollut pieni naurismaa, jossa nykyään rehotti vihanta ruoho. Rannassa oli yhden hengen soudettava ruuhi ja pirtin edustalla näkyi kaikenlaisia pyyntivehkeitä ja kalanperkeitä, joista leviävä tuoksu ei suinkaan ollut miellyttävintä lajia.
Ovi pirttiin oli auki ja päivä paistoi sen mustuneelle lattialle. Tuomas, joka vasta oli palannut pyydyksiään kokemasta, loikoi vasemman kyynärpäänsä varassa leveällä makuulaverilla ja piti silmällä tulisijan hiiloksella paistuvia siikoja. Katonrajassa hänen yläpuolellaan riippui jousi ja peräseinään kiinnitetyllä laudalla näkyi pari leipää, suolatuohinen, voirasia ja oluthinkki, joiden kummankin sisällöstä Greeta-muori piti hyvän huolen.
"Jahka muori nyt vain saa kunnialla toimitetuksi sanan Ursulalle", tuumaili hän itsekseen aterian valmistumista odotellessaan, "niin tätä poikaa ei estä mikään ensi torstaiyönä kaappaamasta syliinsä yhtä luostarisisarista."
Hän lipsautti sormiaan ja oli juuri aikeissa nousta ottamaan kaloja hiilokselta, kun oviaukko samalla pimeni ja siinä seisoi itse sisar Ursula rehevänä ja punaposkisena. Tuomas jäi puoleksi makaavaan asentoonsa ja tuijotti häneen pyörein silmin.
"Näetkö sinä minua?" kysyi Ursula hiukan hämillään.
Tämä omituinen kysymys sai Tuomaan kielenkannan laukeamaan ja nauruun räjähtäen vastasi hän:
"Ettenkö näkisi? Jo maar minun silmäni ovat metsissä ja merellä saaneet tottua vähän pienempiäkin esineitä hoksaamaan."
"Kelpo rakkinekin, eihän siitä ole mihinkään!" tiuskasi Ursula, otti kiven suustaan ja viskasi menemään.
"Mikä se oli?" kysyi Tuomas.
"Ilman aikojaan vain", vastasi Ursula ja astui pirttiin. Nyt joutui hän vielä enemmän hämilleen ja sitä peittääkseen kääntyi hän kiuasuunia kohti ja virkkoi:
"Voi miten kauniita siikoja! Mutta nehän paistuvat jo pilalle.
Sellaista se on miesten emännöiminen!"
Hän viskeli kalat pöytälaudalle, otti hetken päästä yhden hyppysiinsä ja istahtaen laverin reunalle alkoi kursailematta syödä sitä. Tuomas katsoi häntä hymyillen ja sanoi:
"Taisitkin tulla tänne emännäksi?"
"Mitä, kosiako aiot?" nauroi Ursula, joka yhtäkkiä vapautui ujoudestaan, mikä ominaisuus hänessä muutoin sai varsin harvoin sijaa.
"Niin juuri, ja jollet sinä olisi tullut tänne, olisin minä tullut ensi torstaiyönä luostarin puutarhaan sinua vartomaan. Eikö äitimuori ole vielä saanut sinulle sanaa toimitetuksi?"
"Ei, enkä minä olisi yöllä mitenkään päässyt ulos, sillä abbedissa sulkee illalla tarkkaan kaikki ovet. Siksi minä tulin nyt päivällä tänne."
"Kosimaanko?"
"Niin ja värttinän sijaa katsomaan, kuten Perniössä sanotaan."
"No miltäs tämä minun linnani näyttää, haluttaako tulla sen haltiattareksi?"
"Eipä järin, sillä tämä tyttö on tottunut liikkumaan vähän laajemmilla lattioilla. Onkin parasta, että minä lähden kotitalooni Perniöön ja sinä tulet sinne isännän paikkaa katsomaan."
"Olet sinä, Ursula, rohkea tyttö. Mutta siksipä minä sinusta pidänkin, niin etten hennonut sinun takiasi ruveta kuninkaaksikaan sinne murjaanein maahan, vaikka ne niin hartaasti pyysivät."
"Olet sinä koko hupsuttelija!" sanoi Ursula nauraen ja viskasi kalanruodolla Tuomasta. Tuomas viskasi vastaan, jolloin Ursula kävi käsirysyyn hänen kanssaan. Mutta siitä seurasi vain, että Tuomas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja istutti hänet polvelleen.
"Nyt kai olisi suikattava suuta, mutta minä en ole sitä koskaan tehnyt enkä siis tiedä miten se oikein tapahtuu", sanoi Tuomas.
"Näin!" vastasi Ursula ja läpsäytti häntä kämmenellä poskelle.
"Vai niin, kiitokset opetuksesta!" ja Tuomas suuteli häntä puolikymmentä kertaa peräkkäin.
"Kuule, muistitko sinä pyytää abbedissalta lupaa, kun lähdit tänne?" kysyi Tuomas hetken päästä.
Ursula purskahti iloiseen nauruun ja kertoi sitten, kuinka hän oli tullut.
"Mutta nyt minun täytyy jo lähteä", sanoi hän lopetettuaan ja irtausi Tuomaan syleilystä. "Minä aavistan jo, minkälainen pyräkkä siellä nousee, jahka minä palaan. Mutta nouskoon, kyllä minä puoleni pidän!"
Tuomas seurasi häntä rantaan. Kun Ursula oli asettunut veneeseen ja Tuomas työntänyt sen rannasta, pysähtyi Ursula muutaman sylen päähän ja sanoi vakavasti:
"Minulla kai tulee jo ihan tänään lähtö luostarista. Tuletko sitten minun kanssani Turkuun? Siellä täytyy hommata anomus kuninkaalle, että minä saan perintöni takaisin."
"Minä olen valmis vaikka paikalla lähtemään sinun kanssasi ja vaikka kuinka kauas!" vastasi Tuomas. "Mutta elä katso minua noin tai minä karkaan vielä kerran sinua suutelemaan."
Ursula katsoi vain Tuomasta palavin silmin ja sanoi:
"Etpä pääse, kun on vesi välissä."
"Jollet herkeä sillä tavalla katsomasta, kun minä luen viiteen, niin varmasti tulen veneeseesi!"
Ursula katsoi edelleen ja hymyili ääneti. "Yks, kaks, kolme, neljä, viis!" ja samalla hyppäsi Tuomas veteen ja tarttui seuraavassa tuokiossa veneen perään.
"Voi sinua hullua, kun kastelet itsesi!" huusi Ursula liekehtivin silmin.
Mutta vettä valuen kapusi Tuomas veneeseen, konttasi Ursulan luo ja alkoi tavotella suuteloa. "Kastelet minutkin, mokoma viiripää!" ja Ursula veti päätään takakenoon, ettei Tuomas tavottanut hänen huuliaan. Mutta huomatessaan, ettei Tuomas onnistunut yrityksessään, palautti hän helmaansa oikoessaan päänsä tavalliseen asentoon, jolloin Tuomas sai tahtonsa täytetyksi. Hän asettui veneen perään ja sanoi:
"No soudahan, niin minä ohjaan." Kisaillen, päästäen tuontuostakin äänekkäitä nauruja ja pärskyttäen vettä toistensa päälle lähenivät he luostarin rantaa. Lemunselältä tuli muuan vene, jossa oli mies ja nainen, ja kulki läheltä heidän ohitseen. Kumpikin katsoi suu auki ja päätään matkan mukaan kääntäen noita vallattomia kisailijoita, joista toinen oli nunnanpuvussa ja toinen liko märkänä. Mutta Tuomas ja Ursula eivät panneet heihin mitään huomiota.
Vasta rantaan päästyä muisti Ursula Kaarinan kirjeen. Hän otti sen vyönsä alta ja kysyi:
"Lupaatko toimittaa tämän munkkiluostarin puolelle veli Andreakselle?
Sinähän tunnet hänet hyvin."
"Miksei? Mutta mikä taikakalu se on? Ethän vain häntäkin mukaasi houkuttele?"
"Elä ole huolissasi, se on vain kirje ja sen on kirjottanut… mutta lupaatko olla asiasta kellekään hiiskumatta? Et äidillesikään saa siitä virkata!"
"No olkoon, minä lupaan ja vannon!"
"Sen on sisar Kaarina kirjottanut Andreakselle."
"Kas sillä lailla! Vai on heilläkin lemmenvehkeitä. Minähän sanoinkin talvella Antille, että se sisar Kaarina on juuri hänen kylkiluustaan luotu, aivan samoin kuin minun kylkiluuni on Luojalla ollut kalupuuna sisar Ursulaa muovatessaan. No kai hekin sitten jättävät tuon hurskasten sielujen vankilan?"
"Tietenkin, ja sitten…"
"Niin mitä sitten tapahtuu?"
"Sitten vihkii veli Andreas meidät."
"Aivan niin, ja minä vihin Antin ja Kaarinan."
"Ole vaiti ja palaa nyt vaatteitasi kuivaamaan. Minä menen tekemään selvää abbedissan kanssa."
Ursula lähti reippaasti astumaan muuria kohti ja Tuomas seurasi veneessä istuen häntä silmillään. Muurin luo tultuaan huomasi Ursula, että paarit samoin kuin hänen kaapunsa ja skapulaarinsa oli korjattu pois. Hän seisoi hetkisen alallaan kuin kahden vaiheilla, viittasi sitten Tuomaalle ja lähti päättävin askelin kiertämään muurin ympäri luostarin portille.