XV
PIISPANTARKASTUS.
Samana päivänä kuin Ursula teki tuon uhkarohkean kosintamatkansa Kailonsaarelle, makasi Antti omituisessa houreessa munkkikonventin sairastuvassa. Hän oli erkaantunut kahdeksi olennoksi, jotka riitelivät keskenään. Mutta omituista oli, että hän itse saattoi syrjästä ja aivan puolueettomasti seurata noiden kaksoisolentojen riitaa.
"Se oli kokonaan sinun syytäsi", sanoi toinen, "että Kaarina tuli luostariin, sillä minähän vaadin kivenkovaan silloin joulunäytöksessä, että meidän on mentävä hänen luokseen, kun hän niin surullisena ja masentuneena seisoi ovensuussa. Mutta sinä et taipunut siihen."
"Ei sinun tarvitse minua mistään syyttää!" vastasi toinen vihaisesti. "Se oli tarpeellinen rangaistus Kaarinalle siitä, että hän oli kevytmielinen silloin siellä Kupittaalla."
"Mutta hänessähän ei ollut mitään syytä", väitti taas toinen, "tiesithän sen sinä yhtä hyvin kuin minäkin, mutta sinä tahdot aina olla ylpeä ja katkera ja pilaat sillä kaikki. Moni asia olisi toisin, jos sinä kerrankaan olisit totellut minua."
"Mutta olinhan minä valmis luostariin tulolla korjaamaan erehdykseni, niin kohta kun huomasin olleeni väärässä", puolustelihe toinen ja Antti ajatteli: "Jopahan joutuu alakynteen."
"Vai olit sinä valmis korjaamaan!" matki voitonpuolella oleva. "Minähän vaadin silloinkin, että olisi asia ilmotettava Agricolalle tai mestari Juustenille ja pyydettävä heiltä neuvoa. He olisivat ihan varmasti auttaneet asian taas oikealle tolalleen. Minä en ihmettele ollenkaan, vaikka mestari Juusten olisi sen asian takia lähtenyt käymään täällä luostarissa Kaarinan puheilla ja saattanut taas kaikki ennalleen. Siihenhän minä koetin sinua kaikin mokomin saada, mutta sinä tahdoit vain juonikkaisuudessasi lähteä itse luostariin ja ruveta oikein munkiksi. Ja mitä sinä nyt olet sillä voittanut muuta kuin että jälkimmäinen villitys on tullut pahemmaksi ensimäistä?"
Kun Antti oli väsyksiin asti kuunnellut heidän kiistaansa, vaikenivat he yhtäkkiä ja ikäänkuin piiloutuivat toisiltaan. Silloin avasi hän silmänsä ja katseli pitkän aikaa veli Matiaksen taulua vastakkaisella seinällä. Varsinkin viipyi hänen katseensa kauan Pyhän Birgittan esiliinassa, joka yhä oli keskeneräisenä. Mutta kun hän kiinnitti katseensa muurinnurkalle kiveä asettavaan isopäiseen rakentajaan, joka katsoi suoraan häneen, rupesi se aina elämään: hipristeli suutaan ja vilkutti silmiään sekä tuntui kyselevän häneltä, että panenko minä tämän kiven tähän vai tuohon. Toisinaan näki hän taas kaikkien rakentajien rupeavan liikkumaan, jolloin heidän keskellään häärivät paholaiset heittelivät kuperkeikkoja, vierittelivät kiviä muurilta alas ja huiskivat hännällään rakentajia.
Taulusta siirsi hän aina katseensa veli Matiakseen, joka oli jo useampia viikkoja maannut toisessa vuoteessa. Matias tirkisteli lakkaamatta kattoon ja nyppi levottomasti peitettään, jonka läpi hänen ruumiinsa häämötti niin surkean pieneltä ja kuihtuneelta. Hän hengitti vaikeasti ja läähättäen, sillä hengenahdistus oli lisääntynyt. Kun veli Matias ei kääntänyt häneen katsettaan, painautui Antti jälleen selälleen, ummisti silmänsä ja antoi kaksoisolentojen tulla esiin piilostaan sekä alottaa taas riitansa. Puolipäivämessun jälkeen lakkasivat ne yhtäkkiä kiistelemästä ja silloin rupesi käytävästä, minne viepä ovi oli raollaan, kuulumaan isä Henrikin äänellä seuraava matala ja tasainen puhelu, jota hän alkoi hyvin tarkkaavasti seurata:
"Minä olen niin monesti sinua, poikani, muistuttanut, että alttaripalvelus on suoritettava kaikella huolella ja arvokkaisuudella. Ja siitä huolimatta täytyy minun sinulle yhä uudelleen terottaa, miten hirvittävä se tuomio on, jonka Jumala profeetan suun kautta lausuu laimeille ja huolettomille papeille, sanoen: kirottu olkoon se, joka leväperäisesti tekee Herran töitä. Tämän selittää Pyhä Bernhard sanoen: leväperäisesti tekee Herran töitä se, joka liian paljon kiirehtii, joka kiivaasti lausuu sanat, niellen tavut ja lauseparret. Sillä vetää hän päälleen Jumalan kirouksen ja kadottaa iankaikkisen siunauksen, sillä se joka kelvottomasti toimittaa alttaripalveluksensa anastaa Jumalalta kunnian, itseltään ansionsa ja kiirastulessa olevilta sieluilta avun."
Ääni puhui edelleen, mutta Antti ei tarkannut enää sanoja. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä kohonnut tavattoman elävänä mestauskohtaus, jonka hän oli kerran nähnyt Kerttulinmäellä Turussa. Pahantekijä oli polvillaan pölkyn vieressä ja pappi luki matalalla ja yksitoikkoisella äänellä synninpäästösanoja. Hän tarkasteli tuomitun niskaa, josta hiukset oli juuri-ikään leikattu tasaiseksi, sitten pyöveliä, jonka nenässä oli sormenpään kokoinen musta syylä, ja lopuksi hänen kädessään olevaa leveäteräistä piilua, miettien samalla, olivatko siinä näkyvät pilkut verta vai ruostetta.
Kun ääni käytävässä vaikeni, hävisi mestauskohtauskin näkyvistä ja samalla alkoivat kaksoisolennot jälleen riidellä. Seurattuaan sitä jonkun aikaa käski hän niiden laata ja vaipui sitten jonkunlaiseen unheeseen.
Kun hän puolenyön tienoissa havahtui, tunsi hän itsensä täysin selkeäksi eikä riitelevistä kaksoisolennoista kuulunut jälkeäkään. Huoneessa oli hyvin viileä, sillä hoitaja-veli oli illalla unhottanut toisen ikkunan auki. Lattialla näkyi kuun muodostama valolaikka. Hän nousi vuoteesta lattialle ja koetti ottaa muutamia askelia. Hän horjui heikkoudesta ja katsottuaan, että veli Matias oli hyvin peitossa, palasi hän takaisin vuoteeseen. Unta hän ei kuitenkaan saanut ja hitaita yön hetkiä kuluttaessaan koetti hän selvitellä nykyistä tilaansa.
Hän oli saanut pysyä erillään papillisista toimista siitä saakka, kun veljeskunta teki edellä kerrotun päätöksen. Kun sisar Kaarina ei ollut sen koommin ilmottautunut ripitettäväksi, ei hänen suhteensa oltu voitu tehdä mitään lopullista päätöstä. Abbedissa oli useampaan kertaan tiedustellut isä Henrikiltä, miksi veli Andreas ei toimittanut alttaripalveluksia ja siihen oli isä Henrikki antanut kaikenlaisia puolinaisia vastauksia, että veli Andreas on veljeskunnan tutkimuksen alaisena, epäiltynä eräistä raskaista rikkomuksista ja muuta sellaista. Itse olisi isä Henrikki ollut halukas jättämään asian sikseen, sillä hän ei jaksanut lähimainkaan uskoa Tuomaan syytöksiin, mutta viimemainittu piti jyrkästi kiinni veljeskunnan päätöksestä ja isä Henrikin asia oli, kuten tavallista, antaa perään.
Antti ei ollut liioin tiedustellut syytä virastapidätykseensä, vaan oli sen eräänlaisella fatalismilla ottanut vastaan Jumalan rangaistuksena, ei suinkaan siitä rikoksesta, josta veli Tuomas häntä syytti, vaan vilpillisestä luostariin tulostaan. Kirkossa häntä ei oltu kielletty messun aikana olemasta maallikkojen paikalla, mutta kun hän ei ollut enää kuullut Kaarinan ääntä lehteriltä, oli hän lakannut sielläkin käymästä. Sen jälkeen oli hän suunnitellut pitkän ja kaikki-selittävän kirjeen lähettämistä Kaarinalle, mutta sen perille saaminen oli osottautunut mahdottomaksi, niin lähellä kuin vastaanottaja asuikin. Toisinaan oli hän taas päätellyt lähteä luostarista ja sitten ulkomaailmasta käsin pyrkiä jollakin tavoin Kaarinan yhteyteen. Mutta tätä toimeenpanemasta oli häntä estänyt omituinen tarmottomuus, joka hänessä oli viime aikoina saanut vallan.
Täydelliseen toimettomuuteen tuomittuna oli hän vähitellen vaipunut jonkunlaiseen ihmisiä ja itseään vihaavaan tylsyyteen. Varsinkin oli häneen syöpynyt voittamaton viha veli Arvidia kohtaan, jonka hän oli huomannut itseään vaaniskelevan. Hänelle tuotti toisinaan melkein ruumiillista kipua, nähdessään tämän tyhmät silmät ja ulkonevat korvat.
Aluksi oli hän koettanut lueskella kapitulihuoneessa, mutta sitten oli hän siihenkin kokonaan tympeytynyt. Sen jälkeen oli hän kuluttanut aikaansa etupäässä sairastuvassa, jutellen veli Matiaksen kanssa, jauhaen hänelle maalia ja kuunnellen hänen kertomuksiaan pyhiinvaellusmatkalta. Toisinaan, kun Säämiskän Uolevi istui kolmantena sairastuvassa, oli hän saattanut hetkeksi unhottaa kaikki ja tuntea mielensä rattoisaksi.
Huhtikuun lopulla oli hän eräänä päivänä mennyt puutarhaan ja ryhtynyt maallikkoveljien kanssa kääntämään kaalipenkkejä. Ankara sadekuuro oli ajanut toiset sisälle, mutta hän oli mistään piittaamatta jatkanut työtään ja tuntenut vain jonkinlaista mielihyvää kastuessaan läpimäräksi. Iltaviileässä oli hän sitten ankarasti vilustunut ja saanut seuraavana päivänä asettua vakituisesti sairastupaan, toveriksi veli Matiakselle, jonka yltyvän hengenahdistuksen pakottamana oli jo toista viikkoa ennen täytynyt laskeutua vuoteeseen.
Päästyään aamupuolella yötä uneen nukkui Antti lähelle puolta päivää. Herättyään tunsi hän vastustamatonta halua päästä pois ummehtuneesta sairastuvasta. Hän puki tunikan päälleen ja lähti ulos, tuntien päässään keveätä huimausta. Munkkien puutarhaan tultuaan istahti hän nurmikolle, antoi päivänsäteiden hautoa selkäänsä ja hengitti mielihyvin raitista ilmaa. Ylhäältä kuului leivosen katkeamaton liverrys, muurin harjalla tirskutti pyrstöään viiputtaen västäräkki-pari ja ilmassa kieppui hyönteisiä. Muurin takaa näkyi Tuulensuuhun ankkuroineen laivanmastot, sieltä kuului väkipyöräin kitinää, tynnyrein vierintää ja reipasta laulunhoilotusta. Piispanniemeltä kajahteli heleä pajavasaran kilke. Samalla alkoivat myöskin luostarinkellot soida, kutsuen puolipäivämessuun.
Antti tunsi mielensä keventymistään keventyvän, samalla kuin hänen olemukseensa virtasi uutta elämänintoa, kuten ainakin sairaudesta juuri toipuvalla. "Mitäpäs jos menenkin kirkkoon", ajatteli hän, "ja asetun siellä niin, että Kaarina mahdollisesti näkee minut lehteriltä. Ja jos minä nyt saan kuulla hänen äänensä, niin silloin on kaikki selvää: Kaarina rakastaa minua yhä ja mikään ei voi enää estää minua saamasta häntä omakseni."
Hän nousi kiireesti ylös ja lähti kirkkoon, mielessään varma tunto siitä, että hän saa siellä kuulla Kaarinan äänen.
* * * * *
Samalla hetkellä kun kellot alkoivat soida puolipäivämessuun, istui Tuomas Kailonsaaren rannassa ruuheensa ja lähti melomaan Tuulensuuta kohti. Kuullessaan aironloisketta takaapäin hän kääntyi katsomaan ja näki Lemunselältä nopeasti lähenevän pienen veneen, jota souti leveähartiainen mies. Pitkästä, aina hartioille ulottuvasta tukasta tunsi Tuomas miehen Kaaho-Pietariksi. Se oli omituisen laatuinen mielipuoli, kotoisin Merimaskusta. Joka pyhäpäivä teki hän retken luostarin kirkkoon, jossa hän aina pääalttarin edessä löi kolmasti otsaansa lattiaan ja kuunteli sitten messua suurella hartaudella. Hän elätti itseään kalastuksella, oli sävyisä ja nöyrä luonteeltaan ja toi usein luostariin antimia.
Kun hän oli saavuttanut Tuomaan ruuhen, herkesi hän soutamasta, otti lakin päästään ja lausui juhlallisesti: "Jumalan rauha!" kuten hänen oli tapansa kaikkia tervehtiä.
"Mitäs kuuluu Merimaskuun? Onko kalansaalis ollut hyvä?" kysyi Tuomas.
"Huonoa kuuluu", vastasi Pietari, "sielläpäin on Anttikristus liikkeellä".
"Hoo, vai itse vanha Antti! Kalahommissako hänkin liikkuu?"
"Ja huomenna hän tulee luostariin", jatkoi Pietari huolestuneesti ja olematta millänsäkään toisen pilanteosta. "Siitä minä olenkin menossa varottamaan."
"Mitähän se nyt oikein meinaa?" aprikoitsi Tuomas itsekseen, kysyen sitten ääneensä: "Tuota, minkälainen se Anttikristus sitten oikein on, vai onko se itse se pääriesa?"
"Eikä kun sen ylimmäisen renki, se Agricola Turusta", selitti Pietari.
"Yhyy, siis itse piispa. No, eihän tässä sitten ole hätääkään."
"Elä sano, veikkonen, sillä lailla!" varotteli Pietari. "Onnettomuutta se tuo tullessaan luostarille. Taivassalon kirkkoonkin oli hänen siellä ollessaan lentänyt suuri musta lintu ja kaikki olivat tunteneet tulikiven katkua."
"No eihän tuo sitten kovin vaarallista ole. Kyllähän tulikiven katkun aina kestää", lohdutteli Tuomas ja sitten meloskelivat he yksin matkoin luostarin rantaan.
Siellä oli Ursula Tuomasta vastassa. Hänellä oli yllään vyöllä kiristetty nunnan aluspuku, mutta kaavun, kaulavaatteen ja skapulaarin oli hän jättänyt pois. Hunnustaan oli hän ratkonut pois "Kristuksen kruunun" ja muodostanut siitä tavallisen naisten päähineen.
"No, oletko valmis?" huudahti hän Tuomaalle nauravin ilmein.
"Ihan valmis", vastasi Tuomas, "kaiken omaisuuteni lastasin tähän laivaani ja jätin Kailonsaaren iäksi. Mutta oletpas sinäkin, tyttöseni, muuttunut. Tuskin sinua enää nunnaksi tuntisikaan. Oliko erojaishetki muuten hyvin haikea?"
Hän kokosi omaisuutensa, johon kuului hylkeennahkainen laukku, jousi ja nippu jänisansoja, sekä nousi rannalle.
"Haikea oli", vastasi Ursula Tuomaan viimeiseen kysymykseen, "abbedissakin oli ihan tuhkan harmaa, jollei hän muulloinkaan liiaksi punota".
"Entä tippuivatko erokyyneleet?"
"Johan nyt toki! Ihan ääneensä itkettiin. Mutta kuulehan sinä kummaa. Kun koko sisarlauma minun palatessani oli koolla konventtituvassa ja abbedissa kiljui minulle kuin syötävä, sanoo Kaarina yhtäkkiä, että hän lähtee myöskin pois luostarista. Olisitpa silloin ollut näkemässä, kuinka abbedissan hahmo muuttui. Ja entäs Elina parka sitten. Hän oli Kaarinan sanat kuullessaan kuin haudasta vasta noussut haamu. Ei kukaan puhunut mitään ja silloin astuu Elina Kaarinan eteen, viittaa häneen kolmasti sormellaan ja sanoo: 'voi sisar parka, kun olet myönyt sielusi!' Itse abbedissa ei saanut sanaakaan suustaan."
"No onko Kaarinakin sitten jo luostarin ulkopuolella?"
"Ei hän ihan vielä ole, mutta tänään tai huomenna hän varmasti tulee.
Koettavat kai saada häntä taivutetuksi jäämään."
"Mutta eikö sinua koetettu pidättää?"
"Mitäs vielä! Minähän sanoinkin heti konventtitupaan tultuani, että nyt minä lähden tästä talosta ja sillä hyvä. Vaadinpa vielä lähtiessäni kivenkovaan niitä hopeitakin, jotka äitini antoi luostarille."
"Saitkos?"
"Jopa kai! Mutta kyllä ne sieltä vielä lähtevätkin, jahka kuninkaalta tulee käsky."
"Kyllä kai nyt Anttikin heittää niskastaan munkinkaavun."
Antista puheen tultua tiedusteli Ursula Kaarinan kirjelappua.
"Eilen eivät laskeneet minua hänen luokseen", vastasi Tuomas, "kun sanoivat hänen olevan sairaana, ja vielä vähemmän taitavat minulle nyt porttiaan avata, kun minut on tuomittu laputtamaan pois luostarin alueilta. Mutta jospa pistäytyisin varsin kirkkoon, kukaties sieltä käsin saan sen jotenkuten toimitetuksi."
Kaaho-Pietari oli heti rantaan päästyään noussut kirkkoon ja nyt seurasi Tuomas hänen jälestään, Ursulan jäädessä ulos. Kirkossa tapasi Tuomas ihmeekseen Antin, joka kalpeana ja riutuneena seisoi ovensuupuolessa pilarin nojassa. Kenenkään huomaamatta pisti Tuomas hänelle kirjelapun ja kuiskasi: "Se on Kaarinalta."
Alakuloisena ja masentuneena oli Antti seurannut messua, sillä kun lehteriltä ei erottautunutkaan Kaarinan ääntä, oli hänen äskeinen kirkas mielialansa yhtäkkiä sumentunut. Kun Tuomas kuiskasi hänelle asiansa, säpsähti hän kuullessaan Kaarinan nimen eikä heti kyennyt tajuamaan, mistä oli kysymys.
"Ursula on lähtenyt luostarista ja Kaarina kuuluu myös lähtevän", kuiskasi Tuomas edelleen.
Antti tuijotti häneen hetken mitään vastaamatta ja lähti sitten nopeasti kirkosta, puristaen kourassaan saamaansa kirjelippua. Hän meni takaisin puutarhaan, etsi sieltä rauhallisimman kolkan, istui maahan ja alkoi lukea kirjettä. Sanat pyörivät hänen silmissään, hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, samalla kuin hänen rintansa täytti rajaton riemastus.
* * * * *
Seuraavana päivänä laski luostarin laivarantaan vene, josta nousi maalle piispa Agricola sihteerinsä ja kahden kaniikin kanssa. Isä Henrikki oli heitä vastassa munkkiluostarin portissa ja saattoi heidät kirkkoon, jossa nona-messun juuri piti alkaa. Messun jälkeen tarkasti piispa kirkon omaisuuden sekä munkkien asumukset, minkä jälkeen hän kutsutti veljeskunnan koolle konventtitupaan.
Saatuaan Kaaho-Pietarilta eilen kuulla piispan tulosta, oli veljillä ollut neuvotteluja siitä, kuinka heidän tuli suhtautua tuohon lutherilaiseen piispaan. Veli Tuomas oli tehnyt jyrkkiä ehdotuksia, että piispaa ei olisi lainkaan laskettava luostariin tai ainakaan ei antauduttava hänen kanssaan minkäänlaisiin keskusteluihin. Sen vuoksi hän ei nyt saapunutkaan konventtitupaan, vaan vetäytyi synkkänä ja vihaisena puutarhaan.
Mieliala konventtitupaan kokoontuneiden veljien keskuudessa tuntui aluksi uhkaavalta ja piispaan heitettiin kyräileviä katseita.
"Kuten te, rakkaat veljet, tiedätte, ovat maamme toiset luostarit jo kokonaan hajonneet", alkoi piispa, "eikä tämäkään viimeinen luostari voi enää kauan pysyä pystyssä, kun kirkkomme sekä oppi että jumalanpalvelusjärjestys yhä enemmän puhdistuu ihmislisistä ja muuttuu evankeeliseksi. Sentähden on niillä veljillä, jotka haluavat jättää luostarin, siihen täysi vapaus ja pappisveljillä on tilaisuus päästä seurakuntapapeiksi. Nykyään on kaksi papinpaikkaa vapaana ja lisää paikkoja tulee tietysti tuonnempana. Haluaako kukaan veljistä ottaa näitä virkoja vastaan?"
Syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä piispan tyyni ja avonainen katse siirtyi veljestä toiseen. Lopuksi pysähtyivät hänen silmänsä Anttiin, joka oli asettunut huoneen ovipuoleen. Antti punastui ja painoi katseensa alas, mutta nosti sitten yhtäkkiä päänsä ja lausui kiireesti:
"Minä olen päättänyt jättää luostarin ja otan kiitollisuudella vastaan seurakuntapapin viran, jos minut katsotaan siihen mahdolliseksi."
Kaikkien katseet suuntautuivat Anttiin ja syntyi jälleen äänettömyys.
Samalla kuului käytävästä nopeita askelia, ovelle ilmestyi veli
Tuomas ja sanoi vihaisesti:
"Hän on omiaan lähtemään joukostamme, sillä hän on jo pitemmän ajan ollut pidätettynä papillisista toimista, koska hän on osottautunut mieleltään lihalliseksi ja ahdistellut erästä luostarisisarta."
Tuomas ei ollut puutarhassa malttanut olla asettumatta konventtituvan avonaisen akkunan läheisyyteen, mistä hän Antin ilmotuksen kuullessaan oli kiihtyneenä lähtenyt sisälle.
"Se ei ole totta!" huudahti Antti kiivaasti. "Minä olen rakastanut sisar Kaarinaa jo kauan ennen omaani ja hänen luostariin tuloaan, mutta mitenkään luvattomasti tai lihallisella mielellä minä en ole häntä ahdistellut. Hän rakastaa myös minua ja ainoastaan onnettoman erehdyksen takia tuli hän luostariin, josta hän äsken on ilmottanut lähtevänsä pois. Tunnustan kyllä vääristä vaikuttimista tehneeni munkkilupauksen, mutta siitä olen myös itsessäni saanut kärsiä rangaistuksen ja nyt tahdon peruuttaa tuon onnettoman lupauksen."
Hän katsoi koko ajan piispaa avonaisesti silmiin. Kun hän oli lopettanut, katsahti piispa kysyvästi isä Henrikkiin, joka hetkisen epäröityään lausui:
"Veli Andreasta on kyllä syytetty luvattomasta suhteesta luostarisisareen, mutta mitään sitovia todistuksia me emme kuitenkaan ole löytäneet häntä vastaan."
"Tahdon puhua tästä asiasta myöhemmin veli Andreaksen kanssa", lausui piispa ja siirtyi sitten toiseen asiaan, jatkaen: "Niitä taas, jotka haluavat edelleen jäädä munkkisäätyyn, ei estetä luostarissa asumasta, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että he sekä opissaan että elämässään yhä enemmän rupeavat noudattamaan evankeelista katsantokantaa."
Lempeällä, tyynellä ja avonaisella tavallaan haihdutti piispa vähitellen kokoontuneeseen veljeskuntaan kätkeytyneen uhkan ja keskustelujen lopussa oli piispan sihteerillä valmiina seuraava lyhyt pöytäkirja:
Naantalin munkkikonventti lupasi ruveta elämässään ja opissaan noudattamaan evankeelista menoa;
Item kiellettiin heitä julkisesti temppelissä lukemasta tai laulamasta Pyhän Birgittan revelatsioneja, vaan tulee heidän jumalanpalveluksissa käyttää yksinomaan pyhää raamattua;
Item suostuivat he myöskin ottamaan käytäntöön suomalaisen messun;
Item kiellettiin heitä pitämästä messuja ilman Communicantes;
Item lupasivat he jättää Invocatio sanctorum, pyhimysten avuksihuutamisen ja muut sen kaltaiset superstitiones ynnä kaikenlaiset taikaukset.
* * * * *
Pyytäen veli Andreasta seuraansa, lähti piispa munkit hyvästeltyään Tavastin-taloon Piispanniemelle. Huomenna oli määrä jatkaa tarkastusta ja neuvotteluja nunnaluostarin puolella.
* * * * *
Pukeutuneena samaan pukuun, jossa hän oli luostariin tullut, meni Antti seuraavana päivänä vähää ennen vespera-messua munkkiluostarin sairastupaan. Piispa oli jo sitä ennen seuralaisineen poistunut Naantalista. Lähtiessään oli hän kehottanut Anttia menemään viipymättä piispan talolle, ja sitä sanoessaan oli hän merkitsevästi hymyillyt.
"Isä Matias!" kuiskasi hän pysähtyen tämän vuoteen ääreen.
Sairas siristeli silmiään ja näytti vasta hetken päästä tuntevan
Antin.
"Sinäkö se olet, poikani?"
Sanat lähtivät hänen rinnastaan hentona piipityksenä ja Antin valtasi rajaton sääli ja myötätunto.
"Minä tulin sanomaan teille hyvästi, sillä minä lähden nyt pois luostarista", sanoi hän liikutettuna.
"Mitä, lähdetkö sinä pois? Niinpä niin, kohta minäkin täältä pääsen.
Mutta Pyhän Birgittan esiliina jäi sittenkin keskeneräiseksi. Niin,
niin, ihminen päättää, Jumala säätää. Vai nyt sinä sitten lähdet?
Niin, niin, Jumala olkoon kanssasi!"
Hän ei tuntunut enää täysin käsittävän, mitä Antin lähtö oikein merkitsi. Hän räpytti yhä silmiään, joiden lapsenomainen kirkkaus ei vieläkään ollut tyyten himmentynyt, ja tirkisteli suopeasti nuorta ystäväänsä. Puristettuaan ääneti hänen pientä ja kuihtunutta kättään lähti Antti huoneesta. Ovelle mennessään heitti hän viimeisen silmäyksen veli Matiaksen tauluun, jonka avuttomia figuureita ehtooauringon säteet juuri valaisivat.
Hänen astuttuaan ulos luostarin portista alkoi kellokastarista kajahdella vespera-soitto yli tyynen, kesäisen tienoon. Syvään hengittäen seisoi hän hetkisen kirkon edustalla ja lähti sitten kiiruusti astelemaan lahden ympäri piispan talolle. Kuta lähemmäs päämaaliaan hän tuli, sitä kiivaammin alkoi hänen sydämensä lyödä. Pihalle tullessaan näki hän avonaisessa ikkunassa vilahukselta tutut ja rakkaat kasvot.
Porrasten päässä oli vanha talonvartiamummo sirottelemassa suurimoita kanoille. Hän nyökytteli päätään Antille ja sanoi:
"Siellä on sisar Kaarina sisällä, hänkin on nyt jättänyt luostarin."
Antti astui vitkastellen sisälle ja tunsi, kuinka hänen mielenliikutuksensa kasvamistaan kasvoi. Kaarina istui tuolilla, mutta nousi hänen sisään tullessaan seisomaan, punastuen punastumistaan ja luoden katseensa alas. Antista tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt Kaarinaa niin kauniina. Vasta hetken huuliaan liikutettuaan sai hän vaivalla kuiskatuksi:
"Kaarina!"
Kaarina nosti hitaasti silmänsä, jotka hehkuvina kiintyivät häneen.
"Oletko sinä antanut minulle anteeksi kaiken sen entisen?" kysyi
Antti. "Minä olen kärsinyt siitä ankaran rangaistuksen."
"Olen. Entäs sinä minulle sen silloisen kiusantekoni siellä
Kupittaalla? Minäkin olen saanut siitä kovasti kärsiä", kuiskasi
Kaarina ja hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta.
"Molemmat me olemme saaneet kärsiä, mutta nyt me olemme kuitenkin löytäneet jälleen toisemme. Ja… eiköhän se kaikki ole ollut lopulta meidän hyväksemme. Onhan se puhdistanut ja kirkastanut meidän rakkauttamme."
Tämän sanottuaan läheni Antti ujosti Kaarinaa. Mutta suudella häntä tai syliinsä sulkea, kuten ennen, ei Antti tuntenut uskaltavansa, sillä Kaarinan olemuksessa oli hänestä sillä hetkellä jotakin pyhää ja neitseellistä. Hän otti häntä ainoastaan hellästi kädestä ja niin istuutuivat he akkunan ääreen, osaamatta pitkään aikaan puhua mitään.
* * * * *
Vielä saman päivän iltana jättivät Antti ja Kaarina ainaiseksi Naantalin, josta Tuomas ja Ursula olivat jo edellisenä päivänä lähteneet Turkuun. Se pieni laiva, joka viikon päivät oli ollut ankkurissa luostarin alla, lähti illalla tuulen viritessä pyrkimään Turkuun. Kun se hitaasti kääntyi Piispanniemen ympäri, heittivät Antti ja Kaarina sen kannella käsikkäin seisoessaan viimeisen katseen luostariin, jonka muureja ja kattoja Luonnonmaan taakse painuva aurinko viime säteillään juuri punasi.