I.
VIHERVAARAN ULLAKOLLA.
— Nyt olen siis. Jumalan kiitos, päässyt geometriasta, päässyt koettamasta sulloa sitä omaan pääpahaseeni tai toisten aivoihin, sanoi Anna Shirley, heittäen ilkkuvin ilmein kuluneen ja kolhitun Euklideen suureen kirjalaariin. Riemukkaasti paiskasi hän sitten kannen kiinni ja istuutui laarille jääden katsoa tuijottamaan Vihervaaran ullakon poikki Diana Wrightiin — harmain silmin, jotka muistuttivat aamutaivaan hohtoisaa pilvenhattaraa.
Tuo ullakko oli, kuten kaikkein ullakoiden olla tulee, hauska vanha suojuspaikka, täynnä kattohirsien muodostamia pimeitä soppia ja nurkkauksia ja omiansa nostattamaan mielikuvituksen hereille. Avoimesta akkunasta, jonka ääressä Anna istui, tulvi elokuun aurinkoisen iltapäivän lempeä, tuoksukas ilma lehahdellen sisään, ja ulkona suhisivat tuulessa poppelien huojuvat oksat. Kauempana oli metsä, missä Rakastavaisten polku suikerteli sammaltuneiden puunrunkojen ja sanajalkavarvikkojen välitse, sekä vanha kasvitarha, jossa omenapuut upeilivat runsain, punoittavin sadoin. Ja taustana kuvastui etelän puolella sinitaivaalle mahtava vuorijono, jonka muodostivat korkeuteen kohoavat lumivalkoiset pilvet. Vastakkaisesta akkunasta häämötti kaukaa siintävä meri vaahtoharjaisine laineineen. Kaunis St. Lorenzo-lahti se oli, mistä kohoaa upean vihreä Abegweit. Mutta tuo lempeän ja vienon soinnukas intiaaninkielinen nimi on jo aikoja vaihtunut arkipäiväisempään nimeen Prinssi Edwardin saari.
Diana Wright, joka viime näkemästämme on käynyt kolme vuotta vanhemmaksi, on tällä välin lihonut hiukan ja saanut olentoonsa jonkunmoista äidillistä arvokkuutta. Mutta hänen silmänsä ovat yhtä mustat ja loistavat, hänen kasvojensa puna yhtä raikas, niiden naurukuopat yhtä viehkeät kuin tuona kaukaisena ajankohtana, jolloin hän ja Anna Shirley vannoivat toisillensa ikuista ystävyyttä Mäntymäen puutarhassa. Hänellä oli nyt sylissänsä pieni mustakiharainen nukkuva olento, joka jo kaksi onnellista vuotta oli Avonlean maailmassa tunnettu nimellä Pikku-Anna Cordelia. Se, että Diana oli antanut tytöllensä nimen Anna, oli kyllä ymmärrettävää, mutta mistä hän oli saanut nimen Cordelia, sitä mietti moni päänsä puhki. Cordeliaa ei tiedetty konsanaan olleen enempää Wrightin kuin Barrynkaan suvussa. Rouva Harmon Andrews otaksui Dianan löytäneen tuon nimen jostakin turhanpäiväisestä romaanista, mutta se häntä ihmetytti, ettei Fredissä ollut miestä panemaan jyrkästi vastaan. Mutta Diana ja Anna katsoivat toisiinsa nauraa myhähdellen. He olisivat kyllä tietäneet selittää, miksi tyttönen oli saanut tuon nimen.
— Niin, geometriaan ei sinulla todellakaan ollut taipumusta, sanoi
Diana, ja tuon asian muisteleminen sai hänen huulensa hymyyn. —
Oivallan hyvin, kuinka mielissäsi olet päästessäsi nyt eroon kaikesta
opetuksesta!
— Itse asiassa pidän varsin paljon opetustyöstä — geometriaa lukuunottamatta. Nämä Summersidessä viettämäni kolme viime vuotta ovat olleet oikein hauskat. Tullessani kotiin sanoi rouva Andrews minulle, että luopuessani opettajanurasta avioliiton takia en kenties hyötyisi vaihdosta niin paljoa kuin kuvittelin. Varmaa hyvää ei pitäisi vaihtaa oletettuun, arveli hän.
Hilpeänä ja vastustamatonna, kuten entisaikoina, joskaan ei enää täysin niin tyttömäisenä, raikahti Annan nauru nyt ilmoille. Marilla, joka paraikaa keitti luumuhilloa alhaalla keittiössä, kuuli sen ja nauroi hänkin. Sitten hän huokasi ajatellessaan, kuinka harvoin tässä talossa tulevina vuosina saataisiin kuulla tuota rakasta naurua. Marilla ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut niin suurta iloa kuin kuullessaan, että Anna aikoi mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, mutta varmaankin täytyi kaikkeen iloon liittyä myöskin hitunen haikeutta. Noina kolmena vuotena, jolloin Anna oli ollut opettajana Summersidessä, oli hän aina viettänyt lupa-ajat kotona ja käväissyt siellä usein sunnuntainkin seutuvilla. Tästäpuoleen ei varmaankaan ollut toivoakaan, että hän kävisi siellä useammin kuin kahdesti vuodessa.
— Ei sinun tarvitse välittää rouva Andrewsin puheista, sanoi Diana nelivuotisen avioliiton suomalla tyynellä luottamuksella. — Voihan tietysti avioliitossakin väliin sattua pieniä vastuksia. Sinun ei pidä odottaa, että kaikki kävisi aina kohdalleen toivomusten mukaan. Mutta voin vakuuttaa sinulle, Anna, että jos vain saa sen, jonka on saava, niin avioliitto tuottaa suurta onnea.
Annan täytyi hymyillä, — oli niin huvittavaa tarkata tuota Dianan esiintymisessä ilmenevää kokeneisuuden sävyä.
— Mutta kenties minäkin esiinnyn samaan tapaan, kun olen ollut neljä vuotta naimisissa, ajatteli hän. —Tosinhan se, jolla on huumorin tajua, pyrkii pitämään varansa.
— Onko kysymys tulevasta asuinpaikastanne jo ratkaistu? kysyi nyt Diana, puristaen Pikku-Anna Cordeliaansa tuollaisella äidillisen hellyyden ilmauksella, joka aina sai Annan sydämen tulvilleen suloisia, sanattomia toiveita.
— On kyllä. Siitä juuri halusin kertoa sinulle, soittaessani sinut tänne tänään. Muutoin voin tuskin uskoa todeksi tuota, että me nyt olemme saaneet puhelimen tänne Avonleahin. Se tuntuu minusta olevan aivan liian uudenaikainen ja ihmeellinen keksintö soveltuaksensa tähän rakkaaseen vanhaan paikkakuntaan, missä elämä aina on ollut niin tyyntä ja hiljaista.
— Avonlean nuoria "Yhteiskunnanparantajia" meidän on kiittäminen puhelimen saannista, sanoi Diana. — Emme ikinä olisi saaneet johtoa taikka pylväitä, jolleivät he olisi ottaneet asiaa ajaaksensa ja vieneet sitä perille. Ja sen tiedätkin, että kovasti siinä pantiin vastaan. Mutta he eivät hellittäneet. Teit Avonlealle ihanan palveluksen perustaessasi tuon yhdistyksen. Kuinka hauskaa meillä olikaan kaikissa kokouksissamme! Muistathan kaiketi vielä tuon räikeänsinisen käräjätalon ja Judson Parkerin maantieaitaan maalattavan kauhean pilleri- ja laastari-ilmoituksen?
— En tiedä sentään, olenko Parantajille niin erikoisen kiitollinen puhelimen hankkimisesta, sanoi Anna. — Tosinhan se on mukava käyttää — paljon mukavampi kuin meidän vanha merkkijärjestelmämme palavine kynttilöineen ja kaihtimen kohotuksineen — siitä ei kyllä ole epäilemistäkään! Ja totta on sekin, mitä rouva Lynde sanoo: "Miksikä Avonlean aina pitäisi olla jäljellä muusta maailmasta?" — Mutta sittenkin minusta tuntuu, etten tahtoisi idyllimäistä Avonleatamme turmeltavan "nykyajan epämukavuuksilla", kuten setä Harrisonin on tapana sanoa. Haluaisin säilyttää sen aina sellaisena kuin se oli entisaikoina. Mutta sehän on typerää — hempeämielistä ja mahdotonta. Minusta on vain niin kiusallista, että heti kun soittaa jollekin hyvälle ystävälle, kymmenkunta ihmistä kiiruhtaa linjan varrella kuuntelemaan.
— Niin, eikö se ole kauheata, huokasi Diana. — On niin harmillista kuulla, kuinka kuulotorviin tartutaan heti kun soittaa jollekin. Kuulin juuri, että rouva Andrews välttämättömästi tahtoi puhelimensa keittiöön, niin että hän voi kuunnella heti kun huomaa keskustelun linjalla olevan käynnissä, ja samalla pitää silmällä päivällisruokiansa… Eikö tuo ole katalaa? Ja tänään, kun sinä soitit minulle, kuulin selvästi Pyen kellon kukkuvan. Tietysti Gertie oli kuuntelemassa.
— Vai niin — senkövuoksi sinä sanoitkin: "Olette taitaneet saada uuden kellon Vihervaaraan?" En voinut käsittää, mitä sinä tarkoitit. Mutta juuri kun olit sanonut nuo sanat, kuulin kovaa kalinaa. Tietenkin Pyen perheen kuulotorvi asetettiin paikoilleen, vieläpä aikamoista vauhtia! Mutta puhutaan nyt hauskemmista asioista. Niin, ystäväiseni, nyt on jo päätetty täysin varmasti, missä uusi kotini tulee olemaan.
— Mitä sinä puhut, Anna! Teidänhän täytyy asettua näille seuduin!
— Ei — tuo asia tuotti minulle suuren pettymyksen… Gilbert aikoo asettua asumaan jonnekin lähelle Neljän tuulen satamaa. Sinne on täältä aika pitkä matka, varmaankin satasen kilometriä.
— Sata! Yhtä hyvin sitten voisi olla kuusisataa, sanoi Diana pahoitellen. — Minähän nykyisin töin tuskin pääsen kotoa edes Charlottetowniinkaan saakka.
— Mutta Neljää tuulta sinun täytyy kumminkin tulla katsomaan. Se on koko saaren kaunein satama. Lahden pohjukassa on pieni kylä, Glen S:t Mary nimeltään, ja siellä on tohtori David Blythe harjoittanut lääkärinammattia viidenkymmenen vuoden ajan. Hänhän on, kuten tiedät, Gilbertin isän setä. Hän aikoo nyt luopua toimestansa, ja Gilbert ryhtyy sitä jatkamaan. Mutta tohtori Blythe jää kumminkin asumaan sinne, joten meidän täytyy koettaa laatia itsellemme kuntoon oma asunto. En tiedä vielä ollenkaan, missä tai millainen se on, mutta olen mielikuvituksessani jo sisustanut mitä sievimmän tuulentuvan — pienen haavelinnan, jota koristavat sirot tornit ja harjat!
— Rakas lapsi… No, minne te lähdette häämatkalle?
— Emme minnekään. Älä toki näytä noin kauhistuneelta! Muistutat aivan rouva Andrewsia. Hän tulee kyllä sanomaan alentuvaisella äänellä, että sellaisten ihmisten, joilla ei ole varaa lähteä häämatkalle, on kyllä viisainta olla lähtemättä, ja sitten hän samassa hengenvedossa muistuttaa minua siitä, että Jane oli häämatkalla Euroopassa. Minä tahdon viettää avioliittoni ensi ajat omassa rakkaassa haavemajasessani Neljän tuulen niemellä.
— Ja olet päättänyt olla ilman morsiusneitoja?
— Täällähän ei ole ainoatakaan saatavissa. Sinä ja Phil ja Priscilla ja Jane olette kaikki tyyni ehtineet rouviksi ennen minua, ja Stella on opettajattarena kaukana Vancouverilla. Muita sukulaissieluja ei minulla ole, ja morsiusneidoiksi en tahdo ketään muita.
— Mutta tottakai sentään hankit morsiushunnun myrtteineen? kysyi
Diana levotonna.
— Se on selvää. En tuntisi olevani morsian, jollei minulla olisi huntua ja kruunua. Muistan vielä, kuinka tuona iltana, jolloin Matthew'n rattailla ajoin tänne Vihervaaraan, sanoin, etten luullut koskaan joutuvani naimisiin, koska olin niin ruma, ettei varmaankaan kukaan huolisi minusta — jollei kenties joku ulkomaalainen lähetyssaarnaaja. Mietin näet mielessäni, että lähetyssaarnaajat eivät voineet olla niin vaativaisia ulkomuotoon nähden, jos he halusivat julmien ihmissyöjien parissa säilyttää valittunsa hengissä. Mutta olisitpa vain nähnyt tuon lähetyssaarnaajan, jonka kanssa Priscilla meni naimisiin. Hän oli yhtä kaunis ja sorea kuin ne kosijat, joiden lapsuudenpäivinämme haaveksimme tulevan anomaan oikeutta tehdä meidät onnellisiksi. Niin komea hän oli, ettet sinä ikinä ole nähnyt hänen vertaistansa, Diana, ja hän oli aivan hurmaantunut Priscillan "hentoon" kauneuteen. Mutta Japanissa ei tiettävästi olekaan ihmissyöjiä. —
— Sinun morsiuspukusi on viehättävä, huokasi Diana. — Tulet siinä olemaan aivan kuin kuningatar — sinähän oletkin niin pitkä ja solakka. Mitä sinä oikeastaan teet, pysyäksesi noin hoikkana, Anna? Minä lihon lihomistani — pian ei minulla ole enää lainkaan vyötäröä.
— Tuollaisiin seikkoihin nähden — lihooko vai pysyykö hoikkana — on turhaa pyristellä kohtaloaan vastaan, sanoi Anna. — Ennen sain aina Summersidestä palatessani kuulla: "Kas vain, Anna kulta, sinä olet yhä vielä samanlainen kuikelo kuin ennenkin." Sinä valitset sanasi oivallisesti, — "kuikelo" kuuluu pahalta, mutta "pitkä ja solakka" soinnahtaa aivan toisenmoiselta. — Janen äiti puhui sinun kapioistasi. Hän myöntää, että ne ovat melkein yhtä kauniit kuin Janen, vaikka Jane, kuten hän sanoo, meni naimisiin miljoonamiehen kanssa, ja sinä saat mieheksesi köyhän nuoren lääkärin, jolla on tyhjä odotushuone.
Anna nauroi.
— Pukuni ovat aika hauskat. Minä pidän kauneista vaatteista. Muistan niin hyvin ensimmäisen kauniin puvun, jonka elämässäni sain, — tuon sammalenvihreän villapuvun, joka oli koristettu samanvärisillä silkkiruusukkeilla ja jonka Matthew lahjoitti minulle koulujuhlaan. Kaikki mitä sitä ennen olin saanut, oli niin rumaa. Oli kuin tuona iltana olisin joutunut aivan uuteen maailmaan.
— Sinä samana iltanahan Gilbert lausui runon "Reinin linna" ja katsoi sinuun, lausuessaan sanat: "Viel' tyttö toinen on, ei läheinen kuin sisko…" Ja sinä suutuit niin kovin, kun hän pisti povitaskuunsa vaaleanpunaisen silkkipaperiruusun, joka sinulta oli pudonnut keijukaiskuningatarkuvaelmassa. Etpä tainnut silloin aavistaa, että vielä menisit hänen kanssaan naimisiin.
— Se oli kai sallimuksen määräys, naurahti Anna heidän laskeutuessaan yhdessä portaita alas.