II.
HAAVEKSITTU KOTI.
Vihervaarassa vallitsi suurempi hälinä ja jännitys kuin koskaan koko talon olemassaolon aikana. Yksin Marillakin oli niin hermostunut, ettei hän pystynyt sitä salaamaan, — ja siinäkin seikassa oli jo ihmettä kerrakseen.
— Tässä talossa ei ole vielä koskaan ennen vietetty häitä, sanoi hän kuin puolustukseksensa hyvälle ystävällensä rouva Rakel Lyndelle. — Lapsena ollessani kuulin erään vanhan papin sanovan, ettei mikään talo ole oikea koti ennenkuin sen on siksi pyhittänyt lapsensyntymä, häät ja kuolintapaus. Kuolintapauksia on täällä sattunut — isäni ja äitini kuolivat täällä ja samaten Matthew — ja lapsikin on täällä meidän asuinaikanamme kerran tullut maailmaan. Kauan sitten, juuri tänne muutettuamme, oli meillä jonkun aikaa nainut renki, ja hänen vaimonsa sai täällä lapsen. Mutta häitä ei täällä ole vielä vietetty. On niin omituista ajatella, että Anna nyt menee naimisiin. Hän tuntuu minusta tavallaan samalta pieneltä tytöltä, jonka Matthew toi mukanansa tänne muuanna iltana täsmälleen neljätoista vuotta sitten. Minun on niin vaikea käsittää, että hän nyt on täysikasvuinen ihminen. En koskaan unohda, miltä minusta tuntui, kun Matthew ajoi pihaan, tytöntyllerö rattaillaan… Kuinkahan lienee käynyt sen poikasen, joka olisi tullut meille, jollei tuota erehdystä olisi tapahtunut. Millaiseksi lienee hänen kohtalonsa muodostunut?
— Niin, tuo erehdys oli sentään hyväksi, sanoi rouva Rakel Lynde. — Totta puhuen oli kyllä aika, jolloin minä olin toista mieltä, — muistanet kaiketi tuon illan, jolloin tulin ensi kerran Annaa katsomaan ja tuo tenava käyttäytyi minua kohtaan niin perin sopimattomasti?… Sellaista on tosiaankin vaikea sulattaa.
Rakel rouva huokasi, mutta kävi pian jälleen pirteälle mielelle. Kun häät olivat tulossa, oli hän valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet.
— Aion antaa Annalle kaksi virkattua koristepeitettäni, sanoi hän. — Toisen tupakanlehtimallisen, ja toisen, jossa on omenakukkia ja kiemurtelevia köynnöksiä. Hän sanoi, että sellaiset alkavat jälleen tulla muotiin. Niin, muodit vaihtelevat, niistä minä vähät välitän, mutta se on varmaa, ettei vierashuonevuoteisiin voi saada kauniimpaa koristepeitettä kuin on siisti valkoinen taiteellisesti virkattu peite pumpularipsuineen. Minun täytyy panna ne hiukan valkenemaan. Kirnumaidon ja Jumalan kirkkaan päivänpaisteen avulla se käy oivallisesti. Ne ovat aina Thomaan kuolemasta saakka olleet neulottuina palttinapusseihin ja ne ovat tietenkin kellastuneet aivan kauheasti. Mutta onhan tässä vielä kuukausi aikaa.
— Kuukausi vain! Marilla huokasi ja sanoi sitten ylvästellen:
— Minä annan Annalle kaikki nuo kutomani räsymatot, jotka minulla on ullakon konttorissa. En olisi ikänä uskonut, että hän niistä välittäisi, — nehän ovat niin vanhanaikaisia, ja nykyisin kaikki tahtovat tehtaissa kudottuja juutemattoja. Mutta hän pyysi niitä minulta — sanoi panevansa ne lattioilleen mieluummin kuin mitään muuta. Niin, siistejähän ne ovatkin. Leikkasin niihin kaikkein kauneimmat räsyt ja joukossa oli paljon silkkisiäkin, ja raidat onnistuivat aika hyvin. Tuo työ on ollut minulle kuin hauskana seurana nämä viime talvet. Ja luumuhilloa minä keitän hänelle niin paljon, että hänen ruokahuoneensa hyllyt ovat täynnä koko vuoden. Omituista sentään, — nämä siniluumuiset puut eivät ole edes kukkineetkaan kolmeen vuoteen, ja tuumiskelin jo hiukan antaa kaataa ne. Mutta nyt keväällä ne olivat kuin kukkavihkot, valkoisia kukkia täynnänsä, ja sellaista luumusatoa ei täällä Vihervaarassa minun muistinaikanani ole ollut.
— Niin, on tosiaankin varsin hauskaa ajatella, että Annasta ja Gilbertistä nyt sittenkin tulee pari. Sitä juuri olen aina rukoillut, sanoi Rakel rouva sellaisella äänensävyllä, kuin olisi hänen rukouksillansa aina aivan erityinen teho. — Olipa vallan erinomaista, ettei tuon kingsportilaisen vintiön onnistunut saada Annan päätä sekaisin. Rikashan hän kyllä oli, se oli ilmeistä, ja Gilbert on köyhä — tai ainakin hän alkaa uransa tyhjin käsin — mutta hän on edes syntynyt ja kasvanut täällä omalla saarellamme.
— Ja on Gilbert Blythe, sanoi Marilla rauhallisen tyytyväisesti.
Mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla pukenut sanoihin tuota ajatusta, jonka Gilbertin näkeminen aina tämän lapsuudenajoista saakka oli herättänyt hänen mielessänsä, — nimittäin että jos silloin entisaikoina hänen oma ylpeytensä ja heltymättömyytensä ei olisi ollut esteenä, olisi Gilbert voinut olla hänen poikansa. Marillasta tuntui, että Gilbertin avioliitto Annan kanssa jollakin ihmeellisellä tavalla sovitti tuon vanhan ristiriidan, ja katkeruus suli pois hänen sydämestänsä kuten lumi päivänpaisteessa.
Ja Anna itse oli niin onnellinen, että hänet valtasi pelästys. Niinhän väitetään, että jumalat kadehtivat kuolevaisilta liikaa onnea. Se ainakin on varmaa, että jotkut inhimilliset olennot sitä katselevat karsain silmin.
Kaksi tämäntapaista vierasta tuli eräänä harmaanpunertavana hämyhetkenä tekemään parastansa hillitäkseen Annan nuoruudenriemua ja hänen pilviähipovia toiveitansa. Nuo kaksi olivat tästä huolimatta varsin kunnianarvoisia ja oikeastaan hyväntahtoisiakin naisia, jotka eivät kantaneet mitään vihankaunaa Annalle, vaan päinvastoin olivat häneen vilpittömästi kiintyneet ja olisivat puolustaneet häntä mitä innokkaimmin, jos joku toinen olisi häntä parjannut. Mutta muutamille luonteille on johdonmukaisuus täysin vieras ominaisuus.
Rouva Inglis — syntyisin Jane Andrews, kuten sanomalehden ylhäisölle omistetussa uutisosastossa sanottiin — tuli vierailulle äitinsä ja rouva Jasper Bellin kanssa. Mutta Janen hyvää sydäntä eivät vuodet olleet muuttaneet, ja hänellä oli sitäpaitsi täysi syy olla tyytyväinen osaansa. Huolimatta siitä tosiseikasta — kuten rouva Rakel Lynde sanoisi — että hän oli naimisissa miljoonamiehen kanssa, oli hänen avioliittonsa onnellinen. Rikkaus ei ollut turmellut häntä. Hän oli yhä edelleen muinaisen neliapilan leppeä ja ystävällinen Jane, joka otti sydämellisesti osaa entisten koulutovereittensa onneen ja osoitti yhtäsuurta mielenkiintoa Annan kapioiden jokaiseen yksityiskohtaan nähden, kuin jos nuo varusteet olisivat voineet kilpailla hänen omien kahisevien silkkipukimiensa ja jalokivikoristeittensa kanssa. Henkistä lahjakkaisuutta ei Jane ollut saanut osaksensa, ja tuskinpa hän vielä koskaan elämässään oli sanonut mitään mieleenpainettavaa. Mutta hän ei myöskään sanonut koskaan mitään, joka olisi loukannut toisten tunteita, — mikä ansio ehkä kyllä oli hiukan kielteistä laatua, mutta silti monen muun veroinen.
— Ihme, että Gilbert kaikesta huolimatta pysyi sinulle uskollisena, sanoi rouva Harmon Andrews, ihmettelevä sävy äänessään. — Mutta Blytheillä on tapana pitää sanansa, kun kerran ovat antaneet lupauksensa. Kuinkas onkaan — sinähän olet nyt viidenkolmatta vuoden vanha, Anna? Minun tyttönä ollessani pidettiin viidenkolmatta vuoden ikää Kyöpelin alarinteenä. Mutta sinähän näytät vielä oikein nuorelta. Se etu punatukkaisilla on meidän toisten rinnalla. Ja kesakkosikaan eivät ole enää niin silmäänpistäviä kuin ennen.
— Punainen tukka on nykyisin hyvin muodikas, sanoi Anna koettaen hymyillä, vaikka hänen äänensä kajahtikin kylmähköltä. Elämä oli hänessä kehittänyt taipumusta leikillisyyteen, joka auttoi häntä monissa vastuksissa, mutta tukkaansa nähden oli hän yhä edelleen varsin arkatuntoinen.
— On, on kyllä, myönteli rouva Andrews. — Tuskinpa lienee olemassa mitään niin käsittämätöntä ja oikullista kuin muoti. Niin, Anna kulta, kapiosi ovat oikein sievät ja asemasi mukaiset, vai mitä sanot, Jane? Toivon, että tulet onnelliseksi — lausun nyt onnitteluni jo etukäteen. Pitkät kihlaukset eivät useinkaan ole hyväksi. Mutta eiväthän olosuhteenne ole jättäneet mitään valitsemisen varaa.
— Gilbert näyttää harvinaisen nuorelta ollaksensa lääkäri. Jumala tiesi, voiko hän herättää ihmisissä mitään luottamusta, lausui rouva Jasper Bell kuolonkolkolla äänellä.
Sitten hän puristi huulensa lujasti yhteen, kuin olisi lausumalla nuo sanat täyttänyt velvollisuutensa ja pelastanut sielunsa. Hän kuului siihen naislajiin, joilla aina on kähertämätön musta sulka hatussa ja niskassa joukko tukkalaitteesta erinneitä suortuvia.
Nuo pisteliäät huomautukset häiritsivät jossakin määrin iloista mielialaa, jonka vallassa Anna oli yrittänyt ryhtyä näyttelemään häiksi hankkimiansa kauniita esineitä, mutta ne eivät pystyneet samentamaan syviä onnenlähteitä, jotka pulppusivat hänen sydämessään. Kun Gilbert vihdoinkin saapui, olivat kunnon rouvien pienet neulanpistot jo aikoja unohduksissa. Kihlautuneet lähtivät nyt astelemaan kohden puron varrella kasvavia koivuja, jotka Annan tullessa Vihervaaraan olivat olleet hentoja vesoja vain, mutta nyt häämöittivät heille vastaan lempeästä iltahämärästä ja tähtivalosta muovaellun keijukaislinnan soleiden valkohohteisten pilareiden kaltaisina. Niiden suojassa keskustelivat Anna ja Gilbert nuorten rakastavaisten tapaan uudesta kodistansa ja elämästänsä siellä.
— Olen löytänyt meille pienen sopukan, Anna.
— Mitä sanotkaan! Mistä ihmeen paikasta? Toivottavasti et sentään keskeltä kylää. Se ei olisi erikoisesti minulle mieleen.
— Siitä ei ole pelkoa — kylässä ei ollut mitään saatavissa. Se on pieni valkoinen huvila lähellä merenrantaa, puolitiessä Glen S:t Maryn ja Neljän tuulen niemen välillä. Se on hiukan syrjässä, mutta mehän saamme puhelimen, joten se ei merkitse suuria. Paikka on viehättävä. Kuistilta voimme ihailla auringonlaskua, edessämme on aava siintävä ulappa satamineen. Hietasärkät eivät ole kovinkaan kaukana, — tyrskyt huuhtelevat niitä ja pirskottavat suolaräiskettä aina meille saakka.
— Mutta entä itse talo, Gilbert — meidän uusi kotimme? Millainen se on?
— Ei juuri iso, mutta tarpeeksi tilava meille. Alakertaan sisustamme muhkean arkihuoneen, jossa on avoin liesi, sekä hauskan ruokasalin, joka on rantaan päin, sekä pienemmän huoneen, joka tulee vastaanottohuoneekseni. Talo on kuutisenkymmentä vuotta vanha — vanhin koko seudulla. Mutta se on säilynyt varsin hyvässä kunnossa, ja kymmenen vuotta sitten toimitettiin siellä perinpohjainen korjaus, — katto katettiin uudelleen, huoneisiin pantiin uudet lattiat ja talo maalattiin sisältä ja ulkoa. Se oli alun pitäin erityisen huolellisesti rakennettu. Siihen näyttää liittyvän jokin romanttinen tarina — se rakennettiin jostakin erityisestä syystä — mutta vuokraaja ei tuntenut tuota asiaa sen tarkemmin. Hän sanoi, että kapteeni Jim oli ainoa, joka vielä muisti nuo vanhat tapahtumat.
— Kuka on kapteeni Jim?
— Hän on vanha merikarhu, joka hoitaa Neljän tuulen niemen majakkaa. Tuo valo sinua varmasti miellyttää, Anna. Se on vilkkumajakka ja se tuikkaa komean tähden tavoin sumusta ja yön pimeästä. Voimme nähdä sen arkihuoneemme akkunasta ja kuistiltamme.
— Kuka tuon talon omistaa?
— Se on Glen S:t Maryn seurakunnan omaisuutta, ja minä vuokraan sen kirkon isännöitsijältä. Mutta aivan viime aikoihin saakka on sen omistanut muuan hyvin vanha nainen, neiti Elizabeth Russell. Hän kuoli keväällä, ja kun hänellä ei ollut mitään läheisiä sukulaisia, jätti hän tuon pienen kiinteimistönsä perinnöksi seurakunnalle. Hänen huonekalunsa ovat siellä vielä jäljellä, ja minä ostin suurimman osan niistä — hintaa sinäkin tulet pitämään varsin huokeana, sillä ne olivat niin vanhanaikaisia, ettei kirkon isännöitsijä ollut toivonutkaan saavansa niitä myydyiksi. S:t Maryn asukkaat pitävät enemmän plyyshihuonekaluista ja peililasilla ja sorvatuilla palloilla koristetuista astiakaapeista. Mutta neiti Russellin huonekalut ovat oivallista tekoa ja hyvässä kunnossa, ja minä olen varma siitä, että sinä tulet niistä pitämään.
— Niin minäkin luulen, sanoi Anna, nyökäten miettiväisesti. — Mutta, Gilbert, ihminen ei elä pelkistä huonekaluista. Et ole maininnut sanaakaan eräästä varsin tärkeästä asiasta. Kasvaako talon ympärillä ollenkaan puita?
— Oi sinä pikku metsänneito — aivan riittämään asti. Talon takana on oikea kuusimetsikkö, pääovelle johtavaa ajotietä reunustaa kaksinkertaiset poppelirivit, ja valkorunkoiset koivut muodostavat piirin viehättävän puutarhan ympärille. Portti on kahden hongan välillä. Saranat ovat kiinnitetyt toiseen ja säpin sinkilä toiseen. Honkien oksat muodostavat holvikaaren tulijan pään yläpuolelle.
— Oi, kuinka olen iloinen! Kuinka kauniilta tuo kaikki kuuluu! En voisi asua paikalla, missä ei olisi puita — minussa kuihtuisi ja menehtyisi jotakin elämisen arvoista. Niin, kuultuani tuon kaiken en enää rohjenne kysyä, onko siellä missään lähellä puroa?…Olisi kaiketi liikaa sitä enää vaatia.
— Armaani, siellä on puro, ja se viiltää suorastaan puutarhastamme yhden nurkkauksen pois.
— Niinkö, sanoi Anna, vetäen tyydytyksen vallassa syvään henkeä, — siinä tapauksessahan tuo löytämäsi talo on minun oma ilmetty haavemajaseni!