III.
HÄÄVALMISTELUJA.
— Oletko jo miettinyt, ketkä kaikki on kutsuttava häihin, Anna? kysyi rouva Rakel Lynde, joka päärmäsi ruokaliinoja pikajunanvauhdilla. — Varmaankin sinun jo täytyy lähettää kortit, vaikka kaikki käykin mahdollisimman yksinkertaisesti.
— Minä en välitä liioista vieraista, sanoi Anna. — Ainoastaan ne,
joista pidämme eniten, saavat tulla katsomaan, kun meidät vihitään.
Siis kutsumme Gilbertin läheisimmät sukulaiset, pastori ja rouva
Allanin ja setä Harrisonin rouvineen.
— Muistan vielä varsin hyvin sen ajan, jolloin sinä et suinkaan olisi lukenut herra Harrisonia lähimpiin ystäviisi kuuluvaksi, sanoi Marilla.
— Niin tosiaankin — hi hi — ensi kertaa kohdatessamme ei hän minusta tuntunut erityisen viehättävältä, myönsi Anna. — Mutta lähemmin tutustuessamme hän esiintyi paljoa enemmän eduksensa, ja rouva Harrison on suunnattoman herttainen ihminen. — Neiti Lavendelin tietysti myöskin kutsumme sekä Paulin.
— Ovatko he päättäneet tänä kesänä käydä saarellamme? Luulin heidän matkustavan Eurooppaan.
— He luopuivat siitä tuumasta kuullessaan minun aikovan mennä naimisiin. Sain tänään kirjeen Paulilta. Hän sanoo, että minun häihini hänen täytyy tulla, — Eurooppa saa huolehtia itsestänsä parhaansa mukaan.
— Tuo pojannaskali on aina jumaloinut sinua, Anna, sanoi rouva Lynde.
— Pojannaskali on nyt yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, täti Rakel.
— Siunatkoon, kuinka aika sentään rientää! sanoi Rakel rouva, puraisten säikeen poikki.
— Charlotta Neljäs liittyy kenties heidän seuraansa. Hän lähetti Paulin kautta tervehdyksen, että hän tulee, jos saa miehensä suostumuksen. Olisipa hauska tietää, vieläkö hän koristaa tukkaansa sinisillä jättiläisruusukkeilla… Minusta olisi tosiaankin varsin hauskaa saada Charlotta tänne — mehän olemme jo kerran ennen yhdessä olleet häissä… Heitä odotetaan ensi viikolla Kaikurantaan. Sittenhän meidän on vielä kutsuttava Phil ja hänen papinpätkänsä…
— Varo toki puhumasta hengen miehestä noin epäkunnioittavaan tapaan,
Anna! sanoi Rakel rouva nuhtelevasti.
— Hänen omalla rouvallansa on tapana sanoa, että hän taputtaa pientä lihavaa herttaista papinpätkäänsä…
— Eikö hän sitten ollenkaan tunne kunnioitusta tämän pyhää virkaa kohtaan?… Hyi, minä en pidä tuollaisesta kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Lynde.
— Minä olen kuullut täti Rakelin itsensä antavan pappismiehille ympäri korvia, kiusoitteli Anna.
— Voihan kirkon miestä arvostella kaikessa ystävyydessä — se ei ole hänelle haitaksi. Mutta et koskaan ole kuullut minun nimittelevän ketään sanan julistajaa liikanimillä, olipa hän nyt kirkkoherra tai pelkkä vaatimaton apupappi.
— Sitten täytynee kaiketi minunkin varoa sitä tekemästä, sanoi Anna nauraa myhähdellen. — No niin, lisäksi tulee sitten vielä Diana ja hänen Fredinsä ja pikkaraisen pieni Fred ja Pikku-Anna Cordelia — ja Jane Andrews. Varsin kernaasti olisin myöskin halunnut saada tänne kiltin opettajattareni neiti Staceyn ja täti Jamesinan ja Priscillan sekä Stellan — mehän vietimme niin monet hauskat hetket yhdessä Karoliinan majassa! Mutta Stella on Vancouverilla ja Pris Japanissa ja neiti Stacey on Kaliforniassa naimisissa ja täti Jamesina on matkustanut Intiaan — niin pahoin kuin hän pelkääkin käärmeitä — tytärtänsä tervehtimään. Ihme sentään, kuinka ihmiset hajaantuvat yli koko maapallon!
— Se ei ikinä ole ollut meidän Herramme tarkoitus, sen minä sanon, vakuutti Rakel rouva järkkymättömällä vakaumuksella. — Minun nuorena ollessani ihmiset kasvoivat ja ylenivät ja menivät naimisiin siellä, missä olivat syntyneet, ja asettuivat sitten asumaan sinne tai ainakin jonnekin aivan lähelle. Jumalan kiitos, että sinä ainakin jäät tälle saarelle, Anna. Olin niin peloissani, että Gilbert valmistuttuaan lääkäriksi kuljettaisi sinut täältä jonnekin maitten ja merten taa.
— Jos kaikki jäisivät sinne, missä ovat syntyneet, tulisi pian tilanahtaus, täti Rakel.
— En aio suinkaan ryhtyä väittelyyn kanssasi, Anna, minähän en valitettavasti ole saanut akateemista sivistystä… No, mihin aikaan päivästä tapahtuu vihkiminen?
— Kello kaksitoista päivällä, niin olemme ajatelleet. Kenties lukuunottaen akateemisen neljänneksen, koska täti mainitsi sen sanan… Silloin ehdimme iltajunalla Glen S:t Maryyn.
— Ja tuo! juhlallinen toimitus tapahtuu vierashuoneessa?
— Ei millään muotoa — ellei vain sattuisi satamaan. Meidät vihitään puutarhassa, puiden latvojen ja sinisen taivaan alla ja keskellä päivänpaistetta. Tiedätkö, kuinka järjestäisin vihkimisen, jos voisin menetellä aivan oman mieleni mukaan? Se tapahtuisi päivänkoitteessa — kesäkuun aamuna, auringon noustessa kaikessa ihanuudessaan ja ruusujen kukkiessa. Ja minä hiipisin hiljaa puutarhaan kohtaamaan Gilbertiä, ja me menisimme käsi kädessä kauas pyökkimetsään — ja siellä, vihreässä lehtiholvissa, meidät vihittäisiin, kuin muhkeassa tuomiokirkossa.
Marilla päästi suuttuneen äännähdyksen, ja rouva Lynde näytti loukkaantuneelta.
— Sinulla on aina ollut sellaisia pilviähipovia päähänpistoja, Anna. Jumala tiesi, tokko sellaista vihkimistä edes voitaisiin katsoa lailliseksikaan. Sillätavoin menettelevät kenties villit, jotka eivät ole saaneet oppia parempaa, mutta sivistyskansat noudattavat yleisiä tapoja. Ja ajatteles, kuinka ihmiset sinua siitä parjaisivat!
— Niin, siinäpä se! sanoi Anna. — Ajatelkaa, kuinka paljon hauskaa elämässä saisi nauttia, ellei tuo "parjaaminen" aina olisi uhkaamassa.
— Annalla on aina ollut romanttisia päähänpistoja, senhän hyvin tiedät, sanoi Marilla sovitellen.
— Niistä päähänpistoista avioliitto kyllä hänet parantaa, vastasi
Rakel rouva rauhoittavasti.
Anna nauroi ja pujahti huomaamatta Rakastavaisten polulle, mistä Gilbert hänet löysi. Kumpikaan heistä ei näyttänyt pelkäävän tai toivovan, että heidän tuleva avioliittonsa karkoittaisi kaiken romantiikan heidän elämästänsä.
Kaikurannan perhe tuli seuraavalla viikolla ensivierailulleen, ja koko Vihervaara raikahteli jälleennäkemisen riemusta. Neiti Lavendel ei ollut sanottavasti muuttunut niinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet hänen käynnistänsä saarella, mutta Paulin nähdessään joutui Anna hämmästyksiinsä. Voiko tuo komea kolme kyynärää täyttävä nuorukainen olla pieni hento suurisilmäinen poika, joka mieluimmiten seurusteli Luotoihmisten, Merimieskaksosten ja Kultaisen rotkonaisen kanssa? — Sehän oli aivan uskomatonta.
— Katsoessani sinuun, Paul, tunnen olevani vanha, sanoi Anna. —
Minun täytyy myöskin tunnustaa, että sinä olet isompi.
— Tuollainen opettajaneiti kuin sinä ei tule koskaan vanhaksi, sanoi Paul. — Et sinä eikä neiti Lavendel. En voi myöskään ikinä nimittää sinua rouvaksi — minuun nähden pysyt aina opettajaneitinä, joka on opettanut minulle kaiken hyvän, mitä tiedän. Minulla on muutoin sinulle hiukan näytettävää.
Tuo "hiukka" oli muistiinpanokirja täynnä runoja. Paul oli pukenut runomuotoon muutamat kauneimmista haaveistansa, ja sanomalehtien toimittajat eivät olleetkaan osoittautuneet niin taipumattomiksi kuin heidän väliin väitetään olevan. Paulin runot herättivät Annan mielessä todellista ihastusta. Ne henkivät ylevää, vienoa tunteellisuutta, suoden runsaita lupauksia tulevaisuuteen nähden.
— Sinä tulet vielä saavuttamaan kuuluisuutta, Paul. Minulla oli aina haaveena saada edes yksi ainoa kuuluisa oppilas. Hänestä piti tulla korkeakoulun rehtori, — mutta suuri runoilija on vielä parempi. Jonakin päivänä minä vielä voin kerskua sillä, että olen lyönyt kuuluisaa Paul Irvingiä näpeille. Mutta kuinkas onkaan — minä en taitanut koskaan tulla sitä tehneeksi, vai kuinka, Paul? Minkä oivan tilaisuuden olenkaan auttamattomasti päästänyt käsistäni!
— Sinä voit itse vielä tulla kuuluisaksi, opettajaneiti. Olen nähnyt varsin paljon tuotteita, jotka kolmena viime vuotena ovat lähteneet kynästäsi.
— Valitettavasti tunnen varsin hyvin kykyni rajoituksen. Voin kyllä päästää mielikuvitukseni valloilleen ja kirjoittaa aika sieviä pikku kyhäelmiä, jotka miellyttävät lapsia ja joista lehtien toimittajat lähettävät minulle tervetulleita postiosoituksia. Mutta mitään suurta en pysty saamaan kokoon. Ainoa keino, millä voisin saavuttaa kuolemattomuuden täällä maan päällä, on että sinä omistaisit minulle muistelmissasi jonkun sanan.
Charlotta Neljäs oli luopunut mahtavista sinisistä ruusukkeistaan, mutta kesakot olivat yhtä lukuisat kuin ennenkin.
— En ikinä olisi uskonut, että minun voisi käydä niin, että menisin naimisiin yankeen kanssa, neiti Shirley, sanoi hän. — Mutta kukaan ei tiedä tulevia vaiheitansa, ja sitäpaitsi ei mieheni taida mitään sille, että on yankee, se on hänessä synnynnäistä.
— Ja sinähän olet itsekin nyt muuttunut yankeeksi, Charlotta, kun kerran olet mennyt naimisiin yankeen kanssa.
— Älkäähän toki, neiti Shirley, — siksi en tule, vaikka menisin kymmenesti naimisiin yankeen kanssa. Mutta hän on kiltti kunnon mies, ja minä mietin mielessäni, ettei minun käynyt liiaksi valikoiminen — ken tiesi, vaikka lopuksi olisin jäänyt ilman. Tom ei juo, eikä hän myöskään murise, vaikka panen hänet tornittamaan kaikenmoisia askareita, niin että oikeastaan minä itse asiassa olen varsin tyytyväinen olooni. Ja nyt neitikin on niissä puuhissa. Niinpä niin… Minä olen aina ajatellut, että olisi kovin mukavaa olla naimisissa tohtorin kanssa. Ei hätää mitään, vaikka lapset sattuisivatkin saamaan ripulin tai hinkuyskän! Tom on vain putkenlaskija, mutta hän on niin kiltti ja hyvä. Kun sanoin hänelle: "Tom, saanko matkustaa neiti Shirleyn häihin? Aion kyllä lähteä, sanoitpa niin taikka näin, mutta minusta olisi hauskempi saada sinulta lupa", — silloin hän sanoi: "Mene vain, Lotta kulta, jos sinulla on hauska, niin on minullakin." Onhan hän aika kiltti ukko, kun puhuu noin, vai mitä neiti sanoo?
Philippa ja hänen arvoisa pastorinsa saapuivat Vihervaaraan häitten edellisenä päivänä. Jälleennäkeminen saattoi Annan ja Philippan myrskyisän riemun valtaan, joka vähitellen hiljeni kodikkaan tuttavalliseksi jutteluksi — kaikesta, mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan.
— Anna, sinulla on yhä vieläkin täydelleen kuningattaren ryhti ja eleet. Minä olen laihtunut niin kauheasti pikkulasten synnyttyä. En ole enää puoleksikaan niin hyvännäköinen kuin ennen, mutta herttainen papinpätkäni pitää minusta siitä huolimatta. Kuinka olenkaan ihastuksissani siitä, että sinä hyväksi lopuksi kumminkin menet naimisiin Gilbertin kanssa! Roy Gardner ei olisi ollenkaan sopinut sinulle — sen käsitän nyt varsin hyvin, vaikka silloin, kun tuo kaikki tapahtui, tunsin suuresti pettyneeni sinun suhteesi. Ja kyllä minun täytyy sittenkin sanoa, että sinä kohtelit Roy-parkaa aika pahoin.
— Hänhän kuuluu jo sentään voittaneen surunsa, hymyili Anna.
— Olet oikeassa. Hänellä on miellyttävä rouva, joka ihailee häntä. Silloin kyllä kaikki käy hyvin. Niin sanoo sekä Joeni että Raamattu, ja ne tietävät kyllä kumpikin, mitä puhuvat.
— Ovatko Alec ja Alonzo jo naimisissa?
— Alec on kyllä, mutta ei Alonzo. Kuinka tuo hauska aika jälleen kuvastuu elävästi mieleeni sinun kanssasi jutellessa, Anna! Ajatteles, kuinka meillä sentään oli äärettömän hauskaa!
— Oletko äskettäin käynyt Karoliinan majalla?
— Olen kyllä, käyn siellä varsin usein. Neiti Karoliina ja neiti
Maria istuvat kuten ennenkin avoimen lieden ääressä sukkaa kutoen.
Olipa hyvä, että puhe johtui heihin, — minullahan on sinulle
häälahja heiltä, Anna. Arvaapa, mikä se on!
— Siihen en pysty. Kuinka he tiesivät minun aikovan mennä naimisiin?
— Minä kerroin heille. Kävin siellä viime viikolla. Asia tuntui heistä perin mielenkiintoiselta. Kaksi päivää sitten kirjoitti neiti Karoliina minulle pienen lipun, pyytäen minua käymään heillä. Hän kysyi sitten, ottaisinko tuodakseni lahjan sinulle. Mitä tahtoisit kaikkein kernaimmiten muistoksi Karoliinan majasta, Anna?
— Eihän liene mahdollista, että tarkoittaisit neiti Karoliinan lähettäneen minulle nuo molemmat posliinikoirat?
— Pilkulleen! Ne ovat molemmat matka-arkussani. Ja minulla on myöskin kirje sinulle. Odota hiukan, niin juoksen noutamaan sen.
"Rakas neiti Shirley", kirjoitti neiti Karoliina. "Maria ja minä olemme suurella mielenkiinnolla vastaanottaneet tiedon Teidän aiotusta avioliitostanne. Me lähetämme Teille sydämellisimmät onnentoivotuksemme. Maria ja minä emme ole itse menneet naimisiin, mutta meillä ei ole mitään vastaan, jos muut tekevät sen. Nyt lähetämme me Teille posliinikoiramme. Aikomukseni oli jättää ne Teille perinnöksi, siksi että Te vilpittömästi olitte niihin kiintynyt. Mutta Maria ja minä toivomme Jumalan avulla saavamme elää vielä kauan, ja siksi minä olen päättänyt antaa Teille koirat Teidän vielä nuorena ollessanne. Arvelen Teidän kyllä vielä muistavan, että Gog katsoo oikealle ja Magog vasemmalle."
— Kuvittele noiden molempien herttaisten koirien istuvan valkean ääressä minun haavemajassani, sanoi Anna haltioissaan. — En ikinä olisi aavistanut sellaisen onnen tulevan osakseni!
Sinä iltana puuhailivat Vihervaarassa monet toimeliaat kädet, valmistellen huomispäivän merkkitapahtumaa, mutta hämärän tultua pujahti Anna kenenkään huomaamatta pois. Hän aikoi tehdä pienen toivioretken tyttöaikansa viime päivänä, ja sille retkelle hän ei halunnut ketään seuralaista. Hän meni Matthew'n haudalle, Avonlean pienelle, poppelien varjostamalle kirkkotarhalle, ja siellä hän omisti hiljaisen hartaushetken vanhoille muistoille ja rakkaille vainajille.
— Kuinka iloinen Matthew olisikaan huomenna, jos hän vielä olisi keskuudessamme, kuiskasi hän. — Mutta minä luulen, että hän tietää kaikki ja iloitsee — jossakin muualla. Olen lukenut jostakin, että vainajamme eivät ole todella kuolleita, ennenkuin me olemme heidät unohtaneet. Minuun nähden ei Matthew tule koskaan olemaan kuollut, sillä en voi unohtaa häntä koskaan.
Anna laski hänen hautakummullensa kukat, jotka hän oli tuonut mukanansa, ja lähti sitten kulkemaan hitaasti loivaa rinnettä alas. Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli purppuranpunasta merivahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti sopusuhtaisin värivivahduksin vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla kimmelsi meri, auringonlaskua kuvastaen, ja tuulenhenkäysten mukana tuli helakanvihreiden levävallien ja hietasärkkien reunustamasta rannasta vuoroin vahvenevaa, vuoroin heikkenevää aallonkohinaa. Maaseudun tyynen hiljaisuuden ympäröiminä kuvastuivat nyt Annalle kaikki nuo ympäristön metsäiset harjut, kummut ja kedot, jotka olivat hänelle niin rakkaita vanhoja tuttavia.
— Kaikki toistuu tässä maailmassa, sanoi Gilbert, joka tuli ulos ja liittyi häneen, Annan kulkiessa hänen veräjänsä ohitse. — Muistatko, kun ensi kerran kuljimme tätä rinnettä alas? Se oli muutoin ensimmäinen kävelyretki, jonka teimme kahdenkesken.
— Minä tulin hämärissä Matthew'n haudalta — aivan kuten nytkin — ja sinä tulit kotisi veräjästä. Ja minä nielaisin ylpeyteni, jota vuosimääriä olin povessani säästänyt ja säilyttänyt, ja antauduin puheisiin kanssasi.
— Ja minun poveni vavahti ilosta, sanoi Gilbert. — Kun sinä iltana erosin sinusta sinun veräjälläsi ja sitten kuljin kotiin, tuntui minusta elämäni alkaneen uudelleen. Olihan Anna antanut minulle anteeksi.
— Itselläsi sinulla oli eniten anteeksiannettavaa… Minä olin ilkeä ja kiittämätön pieni marakatti — ja kumminkin sinä olit pelastanut henkeni, kun minä lummeneitona olin kiivennyt vihreälle, niljakalle sillanpylväälle. Oi, mikä kammottava hetki se oli… Ja sitten sinä tulit soutaen sillan alitse Harmon Andrewsin ruuhessa. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka tuo kiitollisuudenvelka minua vaivasi! Minä en ole ansainnut niin paljon onnea, kuin nyt olen saanut osakseni.
Gilbert nauroi ja puristi kiinteämmin tuota pehmeätä pientä kättä, jossa hänen sormuksensa kimmelsi. Annan kihlasormusta koristi sen ympäri ulottuva helmirivi, timanttikoristeista hän ei ollut tahtonut.
— Timanteista en ole välittänyt senjälkeen kun minulle selveni, etteivät ne ole ihanan purppuravärisiä, kuten aina olin kuvitellut. Ne muistuttavat minua aina tuosta muinoisesta pettymyksestäni.
— Mutta helmien sanotaan merkitsevän kyyneliä, oli Gilbert vastustellut.
— Niitä minä en pelkää. Kyyneliä voi vuodattaa sekä ilosta että surusta. Onnellisimpina hetkinäni ovat silmäni aina olleet kyynelissä, — kuten silloin, kun Marilla sanoi minulle, että saisin jäädä Vihervaaraan, taikka silloin, kun Matthew antoi minulle ensimmäisen kauniin puvun, minkä koskaan olin omistanut, ja silloin, kun kuulin, että kovassa kuumeessasi oli tapahtunut käänne ja että pahin vaara oli ohitse. Anna minulle siis kihlasormus, jossa on helmiä, Gilbert, ja minä otan kernaasti kantaakseni ne surutkin, jotka elämällä voi olla minulle varattuina.
Mutta tänä iltana ajattelivat nuo nuoret, jotka olivat toisiinsa niin hartaasti kiintyneet, ainoastaan iloa eikä surua. Olihan seuraava päivä heidän hääpäivänsä, ja haaveksittu koti odotti heitä terhenisen, vienon purppurahohteisen Neljän tuulen niemen nenässä.