IV.
VIHERVAARAN ENSIMMÄINEN MORSIAN.
Herätessään hääpäivänsä aamuna Anna näki päivänpaisteen virtaavan sisään tuon pienen päätyhuoneen akkunasta ja syyskuun tuulahdusten liehuttelevan ohuita akkunaverhoja.
— Kuinka hauskaa, että aurinko tahtoo olla kiltti ja paistaa minulle! oli hänen ensi ajatuksensa.
Hän muisteli ensi aamua, jolloin hän oli herännyt tässä samassa ullakkokamarissa, auringon siivilöidessä valoaan sisään vanhan Lumikuningattaren tiheäkukkaisen latvuksen lomitse. Onnea ei hän ollut tuona hetkenä liioin tuntenut, sillä herääminen toi mukanaan muiston edellisen illan suuresta pettymyksestä. Mutta sittemmin oli tuo pieni huone käynyt hänelle rakkaaksi ja mieluisaksi noina onnen vuosina, jolloin hän lapsena oli siellä luonut itselleen oman iloisenraikkaan haavemaailmansa ja neitosena antaunut houkuttelevien tulevaisuudenkuvien lumoihin. Vanhan ystävän tavoin oli se ottanut hänet hellästi huomaansa, kun hän pitkän poissaolon jälkeen taasen palasi sinne. Sen akkunajakkaralle oli hän polvistunut tuona polttavan tuskan yönä, jolloin hän luuli Gilbertin olevan kuolemaisillansa, ja tuon saman akkunan ääressä oli hän istunut, ennen aavistamattoman onnentunteen vallassa, iltana, jolloin hän oli Gilbertille antanut uskollisuudenlupauksensa. Monet yönhetket hän oli siellä viettänyt valveilla, milloin ilon, milloin surun vallassa, ja tänään oli hänen jätettävä se ainaiseksi. Nyt ei se enää ollut oleva hänen omaisuuttansa, viidentoistavuotias Dora oli perivä sen häneltä hänen muutettuansa. Eihän Anna toivonutkaan, että olisi toisin — tuo pieni huone oli pyhitetty nuoruudelle ja tyttövuosille — tuolle ajanjaksolle, joka oli päättyvä tänään hänen seuratessaan sulhastansa yhteiseen uuteen kotiin.
Sinä aamupäivänä vallitsi Vihervaarassa touhu ja kiire ja riemu. Diana tuli hyvissä ajoin, Fred-poikanen ja Pikku-Anna Cordelia mukanansa, auttaaksensa tarpeen mukaan. Davy ja Dora, Vihervaaran kaksoset, ottivat heti pienokaisia kädestä ja livahtivat heidän mukanansa puutarhaan.
— Varokaa vain, ettei Pikku-Anna turmele hienoa pukuansa! huusi
Diana heidän jälkeensä.
— Sitä sinun ei tarvitse pelätä, kun hän on Doran hoteissa, sanoi Marilla. — Se tyttö on huolellisempi ja ymmärtäväisempi kuin monet äidit, joita olen nähnyt. Hän on todellakin omalla tavallaan ihailtava — aivan toista laatua kuin tuo hulivilineitonen, joka myöskin on ollut kasvattinani.
Marilla loi kanamajoneesin takaa hymyilevän katseen Annaan. Tuosta katseesta päättäen oli hulivili sentään ollut hänelle rakkaampi kuin kukaan muu.
— Kaksosten kehitys on tosiaankin käynyt erinomaisen ilahduttavaan suuntaan, sanoi rouva Lynde, ehdittyään vakuuttautua, että he jo olivat poissa kuuluvista. — Dora on niin avulias ja toimelias, ja Davysta tulee oikea reimapoika, jos kaikki käy hyvin. Mutta herrainen aika, millainen rasavilli hän ensi aikoina oli! Kärsivällisyyteni joutui silloin usein kovalle koetukselle.
— En eläessäni ole tuntenut sellaista levottomuutta kuin ensimmäisenä puolena vuotena hänen tänne tultuansa, sanoi Marilla. — Mutta kaikkeenhan sentään tottuu. Viime aikoina hän on alkanut kovasti harrastaa maanviljelystä, ja nyt hän tahtoo, että ensi vuodeksi uskoisin talon hoidon hänelle. Kenties se ei olisi niinkään tyhmää, sillä Dianan isä haluaisi päästä arennista, joten tuo asia kumminkin on järjestettävä uudelleen jollakin tavoin.
— Kylläpä saatkin, Anna kulta, ihanan sään hääpäiväksesi, sanoi Diana, piilottaen silkkisen komeutensa suunnattoman hihallisen esiliinan suojaan. — Sehän on kuin suorastaan tilattu.
— Kunpa vain onnesi tulisi kestävämmäksi kuin kaunis sää, huokasi rouva Lynde.
Hän toivoi sitä koko sydämestään ja uskoi myöskin niin käyvän, mutta hän pelkäsi liian julkisen menestymisenilon ehkä yllyttävän sallimusta muuttamaan menettelynsä. Hän luuli tekevänsä tytölle vain palveluksen hillitsemällä hänen ylitsevuotavaa riemuansa.
Mutta tuo tähtisilmä, solakka neitonen — Vihervaaran ensimmäinen morsian — säteili onnesta astellessaan ihanana syyskuun päivänä, lyönnilleen kahdeltatoista, vanhoja kotikutoisilla matoilla peitettyjä portaita alas, utuinen huntu päälaella hulmuavana, syli täynnä ruusuja. Gilbert, joka odotti häntä alhaalla eteisessä, kohotti ihaillen katseensa häneen. Vihdoinkin hän sai hänet omaksensa, tuon aran, kauan kaihoamansa Annan, jonka hän oli voittanut vuosia kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen. Nyt Anna lähestyi häntä hänen hellänä ja lempeänä morsiamenansa. Oliko hän tuollaisen morsiamen arvoinen? Voiko hän tehdä Annan niin onnelliseksi kuin toivoi? Jollei hän voisi vastata Annan odotuksia — jollei hän miehenä ja puolisona täyttäisi mittaa — kuinka silloin kävisikään?… Mutta silloin Anna ojensi hänelle kätensä, heidän katseensa yhtyivät ja kaikki epäilykset väistyivät iloisen varmuuden tieltä. He olivat luodut toisiansa varten — se oli epäämätöntä — mitä elämä sitten heille tarjoaisikin. Kummankin onni oli hyvässä tallessa toisen huostassa, ja kummankin mielen täytti rohkeus ja alttius.
Ympärillään rakkaat vanhat ystävät leppeinä, kasvot ilosta loistavina, vihittiin morsiuspari päivänpaisteessa tuossa vanhassa puutarhassa. Pastori Allan suoritti juhlatoimituksen, ja Priscillan lämminsydäminen Jonas piti, kuten rouva Lynde sittemmin sanoi, "kauneimman häärukouksen, minkä hän koskaan oli kuullut". Linnut eivät usein laula syyskuussa, mutta puutarhassa oli yksi ainoa väsymätön laulaja, joka hopeanheleällä äänellänsä viserteli syrjäisellä oksalla Annan ja Gilbertin lausuessa pyhät lupauksensa. Anna kuuli sen ja tunsi vienon ilonväreen povessansa, Gilbert kuuli sen myöskin ja ihmetteli, miksi eivät kaikki maailman lintuset liittyneet yhteen riemuitsevaksi kuoroksi, Paul kuuli sen ja sepitti myöhemmin runon, joka henki keväimen viehkeyttä, Charlotta Neljäs tarkkasi sitä, onnellisena varmasta tiedosta, että se merkitsi suurta menestystä rakkaalle neiti Shirleylle. Lintu lauloi, kunnes vihkimistoimitus oli lopussa, ja päätti sitten virtensä elämäniloa uhkuvaan, riemukkaasti helmeilevään crescendoon.
Ei koskaan tuo harmaa vanha talo suojaavine puutarhoineen ollut nähnyt niin iloista iltapäivää. Kaikki vanhat pilat ja kepposet, jotka ammoisista ajoista ovat kuuluneet häähuvitteluun, toistettiin nyt taas kerran ja vaikuttivat niin uusilta ja raikkailta ja lystikkäiltä, kuin olisivat ne olleet uuden uutukaisia keksintöjä. Juteltiin ja pidettiin hauskaa, ja kun Anna ja Gilbert, ehtiäksensä ajoissa Carmodyn junalle, lausuivat jäähyväiset ja lähtivät Paulin kyyditseminä matkaan, olivat kaksoset jo varanneet riisisuurimoita ja vanhoja kenkiä, joiden heittämisessä Charlotta Neljäs ja setä Harrison melkein veivät voiton kaikista. Marilla seisoi veräjällä, katsoen vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat näkyvistä tuon pitkän kujatien kultapiiskureunustuksen taa. Anna käännähti liehuttaakseen viime hyvästit. Hän oli poissa — Vihervaara ei ollut enää hänen kotinsa, ja Marillan kasvot näyttivät vanhoilta ja väsyneiltä, kun hän nyt palasi takaisin taloon, jonka Anna neljäntoista vuoden aikana, yksin poissaollessaankin, oli täyttänyt valolla ja elolla.
Mutta Diana pienokaisineen, Kaikurannan perhe ja pastori Allan rouvineen jäivät noiden kahden vanhan naisen luo, auttaaksensa heitä voittamaan ensi illan yksinäisyydentunteen. Sitten seurasi oikein hauska illallisateria, jolloin he istuen kaikki pöydän ympärillä juttelivat päivän merkkitapauksista. Ja heidän siinä vielä istuessaan, toisilleen seuraa pitäen, laskeutuivat Anna ja Gilbert junasta Glen S:t Maryn asemalla.