V.
KOTIINTULO.
Tohtori David Blythe oli lähettänyt hevosensa rillarattaineen nuorta avioparia vastaan, ja keskenkasvuinen poika, joka oli ylvästellyt kuskinistuimella, livahti nyt tiehensä ymmärtäväinen virnistely huulillaan, jättäen tulijat nauttimaan huvista saada matkata kahden illan ihanuudessa.
Anna ei koskaan unohtanut viehättävää näköalaa, joka aukeni heille, kun he ehtivät kylän toisessa päässä olevalle mäelle. Tulevaa kotiansa hän ei tosin vielä voinut erottaa, mutta hän näki edessään Neljän tuulen sataman vaalean punan ja hopean hohteessa, suuren kiiltävän peilin kaltaisena. Kauempana häämötti satamansuu, kellanharmaa hietasärkkien muodostama töyrämä toisella puolen ja toisella korkea äkkijyrkkä punainen hietakivikallio, joka loi synkän varjon veteen. Hietasärkkien takana hohti meri haaveellisena, tyynenä ja mahtavana kuulakassa iltavalaistuksessa. Lahdenpohjukassa, missä hietasärkät yhtyivät sataman rantamatalikkoon, sijaitsi pieni kalastajakylä ranta-aittoineen ja varastohuoneineen, ja noiden pikku mökkien akkunat välkkyivät kodikkaan ystävällisesti mailleen menevän auringon kirkastamina. Suolaisen meriveden ja levien lemu täytti ilman, ja koko maisema oli kuin hienoon hopeaharsoon verhottu. Himmeästi hohtavin valkopurjein ajelehti pari alusta pitkin pimentoon vaipuvia honkametsän reunustamia rantoja. Lahden vastakkaiselta rannalta kuului pienen valkoisen kirkon tornista kellonsoittoa. Vienon haaveellisena väreili tuo ääni yli vetten, sulaen maininkien hiljaiseen solinaan. Satamansuun viereisellä kalliolla loistava kirkas kullankeltainen valopilkku kuvastui säteilevänä pohjoisen taivaan helmiäishohteeseen, sitten se himmeni hehkuvaksi pisteeksi, joka jälleen laajeni, kasvaen hitaasti, kuin empien, jälleen tuikkivaksi tähdeksi, merenkulkijoille oppaaksi ja lohduksi. Kaukana taivaanrannalla näkyi ohikulkevan aluksen muodostama koukeroinen harmaa savuviiru.
— Kuinka kaunista, oi, kuinka kaunista! kuiskasi Anna. — Minä tulen rakastamaan Neljää tuulta, Gilbert! Missä meidän talomme sijaitsee?
— Emme voi vielä nähdä sitä — koivuhaka, joka lahden rannasta laajenee maallepäin, on sen edessä. Sieltä on melkein kilometrin matka Glen S:t Maryyn, ja yhtä pitkälti on meiltä majakalle. Naapureita ei meillä ole monta, Anna. Aivan lähellä on vain yksi ainoa talo, enkä tiedä, kuka siinä asuu. Tuleekohan sinun ikävä minun matkoilla ollessani, niin että mielesi käy apeaksi?
— Ei suinkaan — tässä ihanassa ympäristössä ja iltailonani tuo tuikkava tähtönen. — Kuka asuu tässä talossa, Gilbert?
— En tiedä. Ei näytä juuri siltä, että siellä voisimme toivoa tapaavamme sukulaissieluja — vai mitä ajattelet?
Rakennus, josta he puhuivat, oli tilava ja suuri ja maalattu vihreällä värillä, niin räikeän silmäänpistävällä, että ympäröivä maisema sen rinnalla näytti haalistuneelta. Talon takana sijaitsi kasvitarha hedelmäpuineen, etualan peitti tasaiseksi leikattu ja huolellisesti siistitty ruohokenttä, mutta kaikki tyyni vaikutti omituisen autiolta ja epäkodikkaalta. Riihet, ladot, navetat, tallit — kaikki näytti täällä olevan erinomaisessa kunnossa, huolellisesti puhdistettua ja hoidettua.
— Ei tosiaankaan tunnu erityisen luultavalta, että henkilö, jolla on tuollainen väriaisti, voisi olla sukulaissielumme, sanoi Anna. — Ellei talo nimittäin ole saanut väriänsä jonkun erehdyksen johdosta, kuten Avonlean käräjätalo. Olen varma, ettei siellä ole ollenkaan lapsia. Minne katsookaan, on kaikki niin kiusallisen hyvässä järjestyksessä, että tuntee kylmänväreitä sieluun saakka.
He eivät olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä kostealla punaisella tiellä, joka seurasi rannan mutkia. Mutta juuri kun he tulivat koivuhakaan, jonka takana heidän kotinsa sijaitsi, huomasi Anna nuoren tytön, joka ajoi lumivalkoista hanhiparvea edellään tien oikealla puolen kohoavaa ruohopeitteistä rinnettä pitkin. Ylempänä kasvoi siellä täällä jokunen mahtava honka. Niiden runkojen välitse voi erottaa huojuvia laihoja, kullanhohtoisia, rantakauran koossapitämiä hietasärkkiä ja kaistaleita auringossa kimmeltävää, siintävää mertä. Tuo tyttö oli pitkä ja hänellä oli yllään vaaleansininen karttuunipuku. Hän asteli ryhdikkäänä, joustavin askelin. Hän tuli hanhinensa ulos rinteen juurella olevasta veräjästä, juuri kun Anna ja Gilbert ajoivat ohitse. Käsi veräjän säpillä hän tuijotti heihin herkeämättä, kasvoillaan ilme, jonka tuskin voi sanoa kuvastavan mielenkiintoa, mutta ei myöskään pelkkää uteliaisuutta. Silmänräpäyksen ajan tuntui Annasta kuin olisi siinä tuikahtanut esiin villan välähdys. Mutta valtavimmin vaikutti häneen tytön kauneus, joka sai hänet suorastaan säpsähtämään — kauneus, piirteiden ja värien puolesta niin häikäisevä, että sen kaikkialla täytyi herättää huomiota. Tyttö käyskenteli hatutta, ja hänen raskaat, kypsyvän vehnän väriset palmikkonsa olivat kiedotut pään ympäri kruunun tavoin. Silmät olivat syvät ja siniset kuin alppijärvi. Yksinkertainen karttuunipuku verhosi ylvästä, soreata vartta, ja hänen huulensa olivat yhtä upean punaiset kuin valmukimppu, jonka hän oli pistänyt vyönsä alle.
— Gilbert, kuka oli tuo tyttö, jonka ohi ajoimme äsken? kysyi Anna hiljaa.
— En minä nähnyt mitään tyttöä, sanoi Gilbert, jonka huomio oli tykkänään kiintynyt nuorikkoon.
— Hän seisoi tuolla veräjän luona — ei, älä katso sinnepäin! Hän seisoo siellä vielä ja katsoo meidän jälkeemme. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin kauniita kasvoja.
— En muista nähneeni mitään kauniita tyttöjä täällä asuessani. The Glenissä on kyllä muutamia sieviä typyköitä, mutta eivät ne ole senlaatusia, että niitä tulisi erityisesti huomanneeksi.
— Mutta tähän tyttöön kiintyy huomio aivan ehdottomasti. Et varmaankaan ole nähnyt häntä koskaan, sillä muutoin kyllä hänet muistaisit. Häntä ei unohda niin helposti. Tuollaisia kasvoja en ole ikinä nähnyt muualla kuin kuvissa. Ja entä tukka sitten! Hän voisi hurmata sekä runoilijaa että maalaajaa.
— Varmaankin hän on täällä tervehtimässä jotakin tuttua — asuu kenties lahden tuolla puolen sijaitsevassa suuressa kesähotellissa.
— Se ei voi olla mahdollista — hänellä oli valkoinen esiliina ja hän kuljetti hanhiparvea.
— Sen hän voi ehkä tehdä huviksensa. Katsos, Anna — tuolla on meidän talomme!
Anna katsoi katsomistaan, unohtaen hetkiseksi tykkänään tytön, jolla oli niin komeat, uhmaa uhkuvat silmät. Hänen uuden kotinsa näkeminen oli omiansa ilahduttamaan silmää ja mieltä — se muistutti siinä yksinäisyydessään suurta kermanväristä simpukkaa, jonka laineet ovat heittäneet rannalle. Soleiden lombardilaisten poppelien kahdenkertaiset rivit kuvastuivat taivaalle tumman purppuran värittäminä. Matalan talon takana, suojaten puutarhaa liian navakalta merituulelta, kohosi tiheä, tumma honkametsä, missä tuulet voivat virittää kaikki kolkon hurmaavat sävelensä. Kuten kaikki metsät näytti se syvimmissä sopukoissaan säilyttävän salaisuuksia, joiden selvittäminen houkuttelee kärsivällistä tutkijaa. Uteliailta ja välinpitämättömiltä katseilta suojaa niitä itsepintaiset, pauloihin kiehtovat vihreät käsivarret.
Öiset tuulenpuuskat alkoivat jo vallattoman karkelonsa hietasärkillä ja rantaniityillä, ja lahden toisella puolen sijaitsevasta kalastajakylästä näkyi tuikkivia valopilkkuja, kun Anna ja Gilbert saapuivat poppelikujan päähän. Pienen talon ovi aukeni ja pesävalkean loimu tunki tervehtäen ulos hämärään. Gilbert nosti Annan alas kevyistä vaunuista ja ohjasi hänet sisään puutarhaan veräjästä, jonka molemmin puolin kohosi vaalein uusin lehvin koristetut hongat, ja he astelivat nyt siistiä, punaisella hiedalla peitettyä polkua pitkin eteisen portaille.
— Tervetuloa kotiin, kuiskasi Gilbert, ja käsi kädessä astuivat he yli uuden kotinsa kynnyksen.