VI.
KAPTEENI JIM.
Vanha tohtori Dave ja hänen rouvansa olivat tulleet tuohon pieneen taloon tervehtämään nuorta avioparia. Tohtori Dave oli kookas ja säyseä vanha herra, jolla oli valkoinen poskiparta, ja rouva oli siro pieni nainen, jolla oli talviomenoita muistuttavat posket ja hopeanharmaa tukka. Hän sulki heti Annan äidillisesti syliinsä.
— Kuinka hauskaa, että nyt olet täällä, pikku ystäväni! Olet varmaankin kovasti väsyksissäsi? Me olemme valmistaneet hiukan illallista, ja kapteeni Jim on onkinut teille forelleja. Kapteeni Jim, missä te olettekaan! Vai niin, hän on kaiketi mennyt huolehtimaan hevosesta. Lähdetään tuonne yläkertaan, niin voit riisua yltäsi päällysvaatteet!
Anna silmäili kaikkea iloisin ja kiitollisin katsein, seuratessaan vanhaa tohtorinrouvaa portaita ylös. Hän oli varsin mieltynyt uuteen kotiinsa. Hänestä tuntui Vihervaaran ilma täällä tulvehtivan häntä vastaan sekä tuo entisyyden lemu, joka häntä niin viehätti.
— Olisin varmaankin sopeutunut hyvin yhteen tuon vanhan neidin kanssa, joka omisti tämän kaiken, kuiskasi hän itseksensä, jäätyään yksin huoneeseensa.
Se oli hauska ullakkohuone, jossa oli kaksi akkunaa. Toisesta näkyi lahti kalastaja veneineen ja hietasärkkineen sekä Neljän tuulen majakka. Toisesta oli näköala laaksonpohjukkaan, missä puro kulki kohisten läpi mehevän ruohikon. Samalla suunnalla, mutta kappaleen matkaa kauempana, sijaitsi ainoa naapurikartano, säännöttömästi rakennettu vanha harmaa talo, jonka akkunat pilkistelivät piilipuitten himmeiden lehdistöjen takaa esiin arasti kuin pimeässä pälyvät silmät. Anna olisi halunnut tietää ketä siellä asui, sillä olivathan nuo ihmiset hänen lähimmät naapurinsa, ja hän toivoi heidän olevan hauskaa väkeä. Äkkiä hän huomasi ajatustensa johtuneen tuohon kauniiseen tyttöön, joka paimensi hanhilaumaa.
— Gilbert ei luullut hänen kuuluvan tänne, ajatteli Anna, — mutta minä olen varma, että hän asuu täällä. Hänen olennossaan oli jotakin, joka osoitti hänen kuuluvan yhteen meren ja taivaan ja lahden ja kalastaja-alusten kanssa. Hän on Neljän tuulen lapsi.
Annan palatessa ullakolta seisoi Gilbert avoimen lieden ääressä, puhellen tuntemattoman miehen kanssa. He käännähtivät molemmat Annan tullessa sisään.
— Kapteeni Boyd — vaimoni, esitteli Gilbert.
Gilbert käytti nyt ensi kerran vierasten ihmisten kuullen nimitystä "vaimoni", ja hän tunsi itsensä perin ylpeäksi ja onnelliseksi niin tehdessään. Tuo vanha merimies ojensi Annalle jäntevän kätensä, he hymyilivät toisillensa, ja samassa he olivat solmineet ystävyydenliiton eliniäkseen. Kiintymyksen tunne voi syttyä äkkiä kuin teräksestä kirpoava kipinä.
— Onpa herttaisen hauskaa saada tutustua tähän pikku rouvaan! Tulkaa yhtä onnelliseksi kuin ensimmäinen morsian, joka tänne tiili! Parempaa en enää voisi teille toivottaa. Mutta miehenne ei esitellyt minua oikealla tavoin. Minua sanotaan arkioloissa kapteeni Jimiksi, ja kun tekin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulette nimittämään minua sillä nimellä, niin voitte yhtä hyvin tehdä sen alun pitäin. Sallikaa minun sanoa, rouva Blythe, että te olette oikein suloisen miellyttävä nuori rouva, jonka näkeminen suorastaan virkistää vanhan erakon mieltä.
Hän näytti aikovan tehdä lähtöä, mutta vanha tohtorinrouva pyysi, että hän jäisi syömään illallista yhdessä heidän toisten kanssa.
— Kiitän nöyrimmästi — siinä asiassa minä en pane vastaan, rakas rouva Dave. Minähän saan enimmäkseen syödä ateriani yksin — ainoana seuranani on vanhan naamani kuva, jonka näen vastakkaisella seinällä riippuvassa peilissä. En saa usein tilaisuutta istua kahden niin herttaisen ja rakastettavan naisen seurassa.
Kapteeni Jimin kohteliaisuudet vaikuttanevat kenties painettuina esiintyessään hiukan liian rohkeilta, mutta hän lausui ne niin vaatimattomasti ja niin kunnioittavin ilmein ja äänensävyin, ettei se nainen, jolle ne omistettiin, koskaan raskinut pahastua noista ihailun ilmauksista.
Kapteeni Jim oli oikea valiomies, hienoluonteinen, vilpitön ja suora, katse ja sydän täynnä ikuista nuoruutta. Hänellä oli kookas ja hiukan järeä varsi ja hän käveli vähän kumarassa, mutta koko hänen olentonsa todisti suurta voimaa ja kestävyyttä. Sileiksiajellut kasvot olivat täynnä ryppyjä ja ahavoituneet ja päivän paahtamat, ja tuuhea raudanharmaa harja valui melkein hartioille saakka. Mutta jokaisen huomio kiintyi eniten hänen ihmeellisiin sinisiin syvällisiin silmiinsä, joiden katse oli väliin säteilevä, väliin haaveellinen, ja jotka väliin suuntautuivat ulapalle raskasmielisin, salaperäisin ilmein, kuin hakien jotakin kallisarvoista, joka häneltä oli joutunut kadoksiin. Oli vielä tuleva päivä, jolloin Anna sai tietää, mitä kapteeni Jim mereltä tähysteli.
Ei käy kieltäminen, että kapteeni Jim oli jokseenkin ruma mies. Hänen karkearakenteinen alaleukansa, tuima suunsa ja kupera otsansa eivät olleet vähääkään kauneudensääntöjen mukaisia, ja hän oli kokenut paljon suruja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat jättäneet jälkiä sekä hänen ruumiiseensa että sieluunsa. Mutta vaikka Anna ensi hetkenä pitikin häntä jotenkin rumana, ei hän myöhemmin koskaan ajatellut koko asiaa — asustihan tuossa karkeassa kuoressa niin paljon sydämen hyvyyttä.
Hilpein mielin istuuduttiin nyt illallispöytään. Avoimella liedellä palava valkea levitti lämpöä syysillan koleuteen, ruokasalin akkuna oli auki ja merituuli sai vapaasti puhaltaa sisään. Näköala oli ihana, ulappa verhoutui haaveelliseen hämärään ja hietasärkkien epämääräiset ääriviivat häipyivät usmaan. Rantakallioiden punaisenruskea väritys oli vaihtunut harmaaseen. Pöytä oli täynnä vanhan tohtorinrouvan herkkuja, mutta forellivati oli sentään saanut kunniasijan.
— Ajattelin, että ne kenties maistuisivat matkan jälkeen, sanoi kapteeni Jim. — Ne ovat aivan tuoreita, hyvä rouva. Kaksi tuntia sitten ne vielä hypiskelivät reippaina ja iloisina koskessa.
— Kuka hoitaa majakkaa tänä iltana, kapteeni Jim? kysyi tohtori Dave.
— Sen tekee veljenpoikani Alec. Hän pystyy kyllä siihen yhtä hyvin kuin minä. Mutta nyt voin kertoa, että olen oikein iloissani siitä, että herrasväki pyysi minua jäämään illalliselle. Olen aika nälkäinen — päivälliseni laita oli tänään varsin kurjasti.
— Te ette varmaankaan pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestänne siellä majakassanne, sanoi vanha rouva. — Teillä on niin paljon muuta puuhaa, että tuskin tulette koskaan nauttineeksi kunnon aterian.
— Te erehdytte aivan, pani kapteeni Jim vastaan.
— Enimmäkseen elän vallan herkullisesti. Olin eilisiltanakin kylässä ostamassa kaksi kiloa luutonta häränlihaa — aioin siitä saada oivan vatkulipäivällisen ja vielä muutakin.
— No, kuinka häränlihan sitten kävi? kysyi tohtorinna.
— Kadotitteko sen kotimatkalla?
— Enhän toki — Kapteeni empi hämillään. — Juuri kun aioin mennä levolle, tuli muuan kurja koiraparka anomaan minulta yömajaa. Varmaankin se oli jonkun kalastajan koira. Enhän voinut ajaa pois tuota raukkaa — sillä oli yksi käpälä kipeä ja se juosta hölkytti kolmen varassa. Siksi päästin sen sisään pieneen ulkoeteiseeni, annoin sille vanhan säkin makuu-alukseksi ja palasin sisään. Mutta kuinka olikaan, en saanut unta silmiini. Tulin ajatelleeksi, että koira oli näyttänyt niin nälkäiseltä.
— Ja te nousitte ja annoitte koiralle pihvilihan, koko tuon suuren pihvilihapalan, sanoi tohtorinrouva vitkaan ja omituisella riemukkaan nuhtelevalla äänensävyllä.
— Niin, hyvä rouva — mitäs muuta minä olisin sille antanut? vastasi kapteeni Jim nöyrästi. — Eihän minulla ollut muuta — ainakaan koiran maun mukaista. Ja nälissään se epäilemättä oli, sillä muistan että lihasta tuskin tuli enempää kuin kaksi suupalaa. Minä nukuin oivallisesti loppuyön, mutta päivälliseni laita oli hiukan huonosti — minulla oli vain perunoita, eikä edes kastiketta. Mutta koira lähti aamulla hyvillä mielin kotiin. Kasvissyöjä ei se ainakaan ollut, se on varmaa.
— Sehän on hirveätä, että teidän täytyy paastota viheliäisen juoksukoiran takia! kauhisteli tohtorinrouva.
— Kenties se on hyvinkin arvokas omistajalleen, sanoi kapteeni Jim. — "Ei ole koiran karvoihin katsomista." Ensi perämiestä se tosin ei ollenkaan miellyttänyt. Se ilmaisi tunteensa perin pontevasti — sähisi ja syljeskeli. Mutta Ensi perämies on niin ennakkoluuloinen. Ei kissasta ole koiran tuomariksi… No niin, päivälliseni meni sitä tietä, joten tämä herkullinen illallisateria miellyttävässä seurassa oli minulle perin mieluisa, kuten sanottu. Kuinka ihana asia onkaan omistaa hyviä naapureita!
— Kuka asuu tuolla puron viereisessä talossa, jonka ympärillä kasvaa piilipuita? kysyi Anna.
— Rouva Dick Moore, sanoi kapteeni Jim. — Sekä hänen miehensä, lisäsi hän, kuin olisi hän äkkiä tullut ajatelleeksi jotakin erikoista.
— Monta naapuria ei teillä ole, rouva Blythe, jatkoi kapteeni Jim. — Tämä puoli lahtea on hyvin harvasti asuttua. Suurin osa maasta kuuluu eräälle herra Howardille, joka asuu The Glenin tuolla puolen, ja hän vuokraa sen muille laidunmaaksi. Mutta sen enemmän väkeä asuu kalastajakylässä — ja totta puhuen se on varsin sekalaista seurakuntaa.
Tohtori Dave, joka nelikymmenvuotisen virkauransa kestäessä oli saanut käydä monet kovat ottelut tuon itsepintaisen kalastajaväestön kanssa, veti suunsa nauruun ja nyökkäsi.
— Kukas asuu tuossa hirvittävässä ruohonvihreässä talossa noin neljänneskilometrin päässä täältä?
Kapteeni Jimin suu vetääntyi makeaan hymyyn.
— Siellä asuu neiti Cornelia Bryant. Hän tulee kyllä pian tänne vierailulle, koska herrasväki kuuluu presbyteriläiseen seurakuntaan eikä metodisteihin. Jos olisitte metodisteja, ei hän koskaan astuisi jalkaansa taloonne.
— Peräti itsenäinen luonne, hihitti tohtori Dave. — Piintynein miestenvihaaja, joka koskaan on käynyt naisten kengissä — 42 numeron, luullakseni.
— Ovatko pihlajanmarjat sattuneet olemaan happamia? tiedusteli
Gilbert nauraen.
— Ei, ei mitenkään, vastasi kapteeni Jim vakavasti. — Cornelia olisi nuorena ollessaan voinut valita mielensä mukaan. Ja nytkin tarvitsisi hänen vain sanoa sana, saadaksensa vanhat leskimiehet liikkeelle. Hänellä on terävin kieli ja parhain sydän koko Neljässä tuulessa. Kun joku joutuu pulaan, on hän heti valmis tarjoamaan apuansa mitä ystävällisimmällä tavalla. Toisesta naisesta hän ei ikinä sanoisi pahaa sanaa, ja jos hän sättiikin meitä miespahuksia, niin olemme me kyllä niin paksunahkaisia, että sen kestämme.
— Teistä hän aina puhuu hyvää, kapteeni Jim, sanoi vanha tohtorinrouva.
— Niin, pelkään kyllä niin olevan. Se ei ole minulle ollenkaan mieleen. Se herättää minussa sellaisen tunteen, kuin olisi minussa jotakin eriskummallista, suorastaan luonnonvastaista.