VII.
OPETTAJAN MORSIAN.
— Kuka oli ensimmäinen nuori rouva, joka tuli tähän taloon, kapteeni Jim? kysyi Anna heidän käytyänsä illallisen jälkeen istumaan valkean ääreen.
— Kenties hänen vaiheensa kuuluvat tarinaan, jonka kuulin liittyvän tähän taloon, sanoi Gilbert. — Joku mainitsi teidän tuntevan sen, kapteeni Jim?
— Se pitää kyllä paikkansa. Luullakseni olen Neljän tuulen elossaolevista asukkaista ainoa, joka vielä voi muistaa opettajan morsiamen, sellaisena kuin hän oli tullessaan Prinssi Edvardin saarelle. Hänen kuolemastansa on nyt jo kolmekymmentä vuotta, mutta hän oli niitä naisia, joita ei unohda koskaan.
— Kertokaa meille tuo tarina, pyysi Anna. — Tahtoisin niin mielelläni saada tietoja niistä naisista, jotka ovat asuneet tässä talossa ennen minua.
— Niin, niitä on kaikkiaan ollut ainoastaan kolme, viimeksi Elizabeth Russel — ja sitten vielä rouva Ned Russel ja opettajan morsian. Molemmat ensinmainitut olivat kilttejä kunnon ihmisiä, mutta opettajan morsiamelle eivät he vetäneet vertoja.
— Opettaja oli nimeltään John Selwyn. Hän saapui tänne Vanhasta maailmasta opettajaksi The Glenin kouluun, minun ollessani kuudentoistavuotias poika. Hän ei ollut tuota tavallista laatua, jota siihen aikaan pidettiin kyllin hyvänä meille. Ne olivat enimmäkseen olleet nuoria miehiä, joilla tosin kyllä oli joukko tietoja, vaan jotka olivat joutuneet hiukan huonoille jäljille ja hoitivat koulua pohmelojen väliaikoina. Mutta John Selwyn oli kunnon poika, siivo kaikin puolin. Hän asui kotonani täysihoidossa, ja hänestä ja minusta tuli hyvin hyvät ystävät, vaikka hän oli kymmenen vuotta minua vanhempi. Me luimme yhdessä ja teimme pitkiä kävelyretkiä ja keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Luulen että hän tunsi melkein kaiken runouden, mitä on kirjoitettuna, ja kävellessämme illoin rannalla sain aina kuulla mitä kauneinta runonlausuntaa. Isäukon mielestä sellainen oli vain ajanhukkaa, mutta hän ei sentään sekaantunut asiaan, sillä hän toivoi noiden harrastusten parantavan minut halusta mennä merille. No, siihen nähden ei mistään olisi ollut apua — äiti kuului vanhaan merimiessukuun, ja tuon halun olin saanut vereeni. Mutta minusta oli hauskinta mitä tiesin kuulla Johnin lukevan ja lausuvan runoja. Siitä on nyt likimmittäin kuusikymmentä vuotta, mutta osaan vielä tänäkin päivänä ulkoa joukon runoja siltä ajalta. Niin, niin, melkein kuusikymmentä vuotta!
Kapteeni Jim vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan hiipuvaan hiillokseen, missä muistot piirsivät kuvakirjoitustaan punaan ja harmaaseen. Huoahtaen hän ryhtyi sitten jälleen jatkamaan kertomustansa:
— Muistan erityisesti erään kevätillan, jolloin kohtasin hänet hietasärkkien keskellä. Hän ikäänkuin loisti sisäisestä ilosta — jokseenkin samoin kuin te, tohtori Blythe, tuodessanne tänä iltana rouvanne tänne sisään. Heti teidät nähdessäni muistin hänet. Ja silloin hän kertoi minulle, että hänellä kotimaassaan oli rakastettu, ja että tyttö nyt oli tuleva tänne hänen luoksensa. Minä en tullut siitä juuri erityisen iloiseksi, mutta se johtui pelkästä itsekkyydestä — sillä minä mietin sitä, että tuo uusi suhde tulisi vieroittamaan meidät toisistamme. Mutta minulla oli sentään tarpeeksi älyä salatakseni tuon ajatukseni. Hän alkoi nyt kertoa minulle minkä mitäkin morsiamestansa. Hänen nimensä oli Persis Leigh. Hän olisi jo heti seurannut sulhastaan tänne, mutta ei voinut lähteä vanhan setänsä takia. Tämä oli sairaalloinen ja heikko, mutta hän oli ollut kiltti veljentyttärelleen hänen vanhempiensa kuollessa, ja tyttö ei ollut tahtonut lähteä hänen luotansa. Mutta nyt hän oli kuollut ja nyt oli Persis tuleva sulhonsa luo, mennäkseen avioliittoon hänen kanssaan. Siihen aikaan ei tuollainen matka ollut mikään helppo asia yksinäiselle naiselle. On näet muistettava, ettei höyrylaivoja ollut olemassa.
— "Milloin odotat hänen saapuvan?" sanoin minä.
— "Hän lähtee matkaan Royal William-aluksella kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä", sanoi hän, "ja silloin täytyy hänen ehtiä tänne heinäkuun keskivaiheilla. Minun täytyy pyytää rakennusmestari Johnsonia kyhäämään minulle kokoon tuvan. Hänen kirjeensä tuli tänään. Tiesin jo ennenkuin olin ehtinyt avata sen, että se sisälsi hyviä uutisia. Näin hänet muutama ilta sitten."
— Minä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja silloin hän alkoi selittää — mutta siitä en tullut hullua harmaammaksi. Hän sanoi, että hän omisti hengen lahjan — tai kenties tuota kykyä oli katsottava kiroukseksi. Aivan niin hän sanoi, rouva Blythe. Hyödyksikö se oli vai kiroukseksi, sitä ei hän tiennyt. Hänen isoäidillään oli myöskin ollut sama lahja, ja siitä syystä hänet oli noita-akkana poltettu roviolla. Opettaja kertoi joutuvansa tuon tuostakin ikäänkuin omituiseen unitilaan — muistelin hänen sitä nimittäneen selkeänäköisyydeksi. Onko sellaista olemassa, tohtori Blythe?
— Epäilemättä on olemassa ihmisiä, joilla on selkeänäköisyyden tiloja, vastasi Gilbert. — Mutta tuo asia kuuluu pikemmin sielutieteellisten tutkimusten kuin lääketieteen alalle. Ja mitään lopullista selvyyttä ei siihen nähden ole suinkaan saavutettu. No, millaisia olivat sitten nuo hänen näkynsä?
— Hän näki aivan yksinkertaisesti unta, sanoi vanha tohtori epäilevästi.
— Hän sanoi tuossa tilassa voivansa nähdä tulevaisia asioita, jatkoi kapteeni Jim empivästi. — Minä toistan vain hänen omat sanansa. Hän sanoi, että väliin tuo tuotti hänelle suurta iloa, väliin saattoi hänet pelästyksiin. Neljä päivää sitten oli hän joutunut tuollaiseen tilaan, istuessaan valkean ääressä siihen tuijottaen. Silloin hän näki Persis Leighin edessään Englannissa eräässä vanhassa huoneessa, jonka hän tunsi varsin hyvin entisajoilta, ja tyttö ojensi hänelle kätensä ja näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Silloin opettaja ymmärsi saavansa häneltä hyviä tietoja.
— Niin, niin — olihan se kaunis uni, ilveili vanha tohtori. — Hän istuu siinä valkean ääressä morsiantaan ajatellen ja torkahtaa uneen.
— Sehän on kyllä mahdollista, myönsi kapteeni Jim. — Sitä minäkin heti sanoin. Olihan paljon rauhallisempaa ajatella sillä tavoin. Minua kammotti ajatellessa, että hänellä olisi tuollaisia aavenäkyjä, jotka hänelle ilmaisisivat muilta ihmisiltä salattuja seikkoja.
— "Ei", sanoi hän, "unennäköä se ei ollut. Mutta jättäkäämme tuo asia. Jos ajattelet sitä liiaksi, et pysy enää oikein ystävänäni samalla tavoin kuin ennen."
— Sanoin hänelle, että ystävyyttämme ei mikään voisi häiritä. Mutta hän pysyi ajatuksessansa, pudisti päätänsä ja sanoi:
— "Minä tunnen sen asian paremmin, poikaseni. Olen samasta syystä ennenkin menettänyt ystäviä. En suinkaan lue sitä heille viaksi. Mutta väliin tunnen sentään katkeruutta mielessäni. Tuo kyky, jonka omistan, on yliluonnollista laatua, — mutta hyvänkö vai pahan hengen suoma, sitä ei ole helppo sanoa. Ja me kuolevaiset kammomme joutua liian läheisiin kosketuksiin sekä Jumalan että pimeyden ruhtinaan kanssa."
— Juuri niin hän puhui. Muistan hänen sanansa niin selvästi kuin hän olisi lausunut ne eilispäivänä. Mitä arvelette, tohtori, hänen oikeastaan tarkoittaneen?
— Siitä ei hän arvattavasti ollut itsekään selvillä, vastasi tohtori
Dave lyhyesti.
— Minä luulen käsittäväni hänen tarkoituksensa, kuiskasi Anna.
Hän oli kuunnellut kertomusta jännittyneenä, tutussa asennossaan, huulet puoliavoinna ja silmät loistavina. Oivaltaen hänen katseessaan ilmenevän kehoituksen, jatkoi kapteeni Jim kertomustansa:
— Ei tietysti kestänyt kauan, ennenkuin kaikki ihmiset The Glenissä ja Neljässä tuulessa tiesivät, että opettajan morsian oli tulossa sinne, ja kaikki iloitsivat siitä, sillä opettaja oli voittanut kaikkien sydämet. Mielenkiinnolla seurattiin nyt hänen asuntonsa valmistumista — tämän samaisen talon, jossa nyt olemme. Itse hän oli valinnut paikan — sinne piti näkyä lahti kalastajaveneineen ja kuulua aaltojen loiske. Hän laati kuntoon puutarhan käytävineen ja kukkalavoineen sekä kasvistarhan ja poppelikujan. Ja The Glenin koulun pikkutytöt istuttivat käytäväin varsille ruusupensaita, jotka yhä vieläkin ovat paikoillaan, joskin useat niistä ovat hiukan kituvassa tilassa, — iloksi opettajan morsiamelle. Ja opettaja sanoi, että vienon punertavat ruusut kuvasivat hänen morsiamensa poskia ja tummemmat hänen huuliansa ja valkoiset hänen otsaansa… Niin, hän oli niin runoutta tulvillaan, että hän väliin tuskin osasi puhua tavallisen ihmisen tavoin…
— Melkein jok'ikiseltä hän sai jonkin pienen lahjan kotinsa sisustamiseksi. Itsellänsähän hänellä ei juuri ollut liikoja sitä varten varattuna. Mutta rakkauden mitta oli siinä talossa ylitsevuotavainen. Naiset lähettivät virkattuja peitteitä ja kirjailtuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä, muuan ukko veisti piirongin, toinen pöydän, mikä mitäkin. Vanha sokea täti Margaret Boyd palmikoi pienen kopan mausteille tuoksuvasta rantakaurasta, ja siinä säilytti opettajan rouva vuosikausia nenäliinavarastoansa.
— No niin, lopuksi oli sitten kaikki valmista — yksin halotkin oli asetettu liedelle, — nuorikon tarvitsi vain ottaa tulitikku ja sytyttää ne. Liesi ei ollut aivan sama kuin nyt, mutta se oli samassa paikassa. Neiti Elizabeth muurautti tämän tähän, kun talossa toimitettiin korjauksia kymmenen vuotta sitten. Tuo entinen oli suunnaton, avoin tulisija, joka ulottui syvälle muuriin ja johon olisi mahtunut kokonainen härkä paistumaan. Olen istunut sen edessä lukemattomat kerrat, laivurijuttujani kertoellen — aivan kuten nyt…
Jälleen seurasi hiljaisuus, kapteeni Jimin loitsiessa eteensä rakkaita vieraita, joita Annan ja Gilbertin ei ollut suotu nähdä, — nuo ystävät, jotka entisinä päivinä olivat istuneet tässä lieden ääressä hänen kanssaan, hilpeyden ja elämänhalun väike silmissään, ja jotka jo aikoja olivat vaipuneet lepoon kirkkotarhan multaan tai äärettömän meren kehtoon. Nämä suojat olivat kerran raikuneet lasten naurusta. Talvi-iltoina olivat ystävät kokoontuneet tänne. Täällä oli laulettu ja karkeloitu ja laskettu leikkiä. Täällä olivat nuorukaiset ja neitoset rakennelleet tuulentupia. Kapteeni Jim näki talon täynnä olentoja, jotka pyrkivät esiin, muistuttaaksensa häntä olemassaolostansa.
— Talo valmistui heinäkuun ensi päiväksi. Sitten alkoi opettaja laskea päiviä. Näimme hänen usein astelevan rantaan, ja silloin tuumiskelimme aina keskenämme: "Ajatteles, pian hän käyskentelee yhdessä vaimonsa kanssa!"
— Morsiamen odotettiin saapuvan heinäkuun keskivaiheilla, mutta hän ei saapunutkaan. Levottomaksi ei sentään kukaan siitä käynyt. Tapahtui usein, että laivat myöhästyivät päivä- ja viikkomääriä. Royal William oli viipynyt viikkokauden yli määräajan — se viipyi kaksi ja viipyi kolme. Lopuksi jo aloimme pelätä pahaa — ja tilanne paheni yhä pahenemistaan. Tuli aika, jolloin en enää rohjennut katsoa John Selwyniä silmiin. Tiedättekö, rouva Blythe — tässä alensi kapteeni Jim äänensä — minusta niiden katse oli aivan samanlainen kuin tuon vanhan isoäidin lienee ollut, kun hänet poltettiin roviolla. Sanoja ei hän liioin hukannut ja työnsä koulussa hän hoiti, mutta hän oli kuin unissakävijä, sielu oli toisaalla, ja heti kun hän pääsi koulusta, hän kiiruhti rantaan. Siellä hän välistä voi kuljeksia pimeän tulosta päivänkoittoon. Hänen synkkämielisyytensä alkoi jo tuntua arveluttavalta. Odotettuun alukseen nähden olivat kaikki jo luopuneet toivosta — kahdeksan viikkoa oli jo mennyt menojaan. Oli ehditty syyskuun keskivaiheille, ja opettajan morsian ei ollut vieläkään saapunut — ei ollut saapuva koskaan, niin ajattelimme.
— Sitten nousi kova myrsky, jota kesti kolme päivää, ja sen tyynnyttyä menin illalla rantaan. Siellä seisoi opettaja, käsivarret nojattuina kalliokielekkeeseen, ja hän tuijotti herkeämättä ulos merelle.
— Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut. Hänen katseensa näytti olevan kiintynyt johonkin, jota minä en voinut nähdä. Kasvot olivat jäykät kuin kuolleella.
— "John, John", huusin minä hänelle, tuntien kalmankylmää läpi luiden ja ytimien, sillä niin kummalliselta hän näytti, "herää — herää!"
Silloin katosi tuo omituinen ilme hänen katseestansa. Hän käänsi päätään ja katsoi minuun. En koskaan unohda hänen kasvojansa — en ennenkuin lähtiessäni viimeiselle matkalle…
— "Kaikki on hyvin, poikaseni", sanoi hän. — "Olen nähnyt Royal William'm kiertävän East Pointin niemeä. Päivänkoitteessa se laskee maihin. Huomisiltana istun morsiameni kanssa oman lieteni ääressä."
— Luuletteko, että hän todella näki sen? keskeytti kapteeni Jim äkkiä kertomuksensa.
— Jumala tiesi, vastasi Gilbert hiljaisella äänellä. — Ken pystyy sanomaan, mitä ihmeitä suuri rakkaus ja suuri kaipaus yhdessä voivat saada aikaan.
— Minä olen varma siitä, että hän näki sen, sanoi Anna vakavasti.
— Kaikki riippuu uskosta, sanoi tohtori Dave, mutta hänen äänensävynsä ei ollut enää niin ivallinen kuin aikaisemmin.
— No niin, nyt saatte kuulla ihmeellisiä asioita, sanoi kapteeni Jim juhlallisesti. — Seuraavana aamuna näkyi Royal William päivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa, kaikki purjeet pystyssä, ja pian laski alus satamassa ankkuriin. The Glenistä ja koko rannikolta oli joka kynsi sitä vastassa. Opettaja oli istunut koko yön rannalla odottamassa. Kuinka me hurrasimmekaan laivan lähetessä rantaa!
Kapteeni Jimin silmät loistivat. Hän näki edessään Neljän tuulen sataman tuona päivänä kuusikymmentä vuotta sitten, jolloin muuan kulunut vanha englantilainen laiva saapui sinne päivännousun hohteessa.
— Ja Persis Leigh oli myöskin laivassa? kysyi Anna.
— Niin oli — se on tietty — kapteenin vaimon seurassa. Heillä oli ollut kauhea matka — myrskyä myrskyn jälkeen — ja lopuksi olivat ruokavaratkin loppuneet. Mutta nyt he olivat vihdoinkin perillä! Kun Persis Leigh nousi maihin, silloin otti John Selwyn hänet syliinsä — ja ihmiset eivät enää saaneet hurratuksi kyyneliltänsä. Minäkin itkin, vaikka tosin olisin mieluummin puraissut kieleni poikki kuin myöntänyt sen. Eikös olekin hullunkurista tuo, että pojat niin häpeävät sitä, jos ovat joskus itkeneet?
— Oliko Persis Leigh kaunis? kysyi Anna.
— En oikein luulisi, sanoi kapteeni Jim miettiväisesti,— että häntä voisi sanoa nimenomaan kauniiksi. Oikeastaan ei koskaan tullut harkinneeksi, oliko hän kaunis vai ei. Sillä kysymyksellä ei ollut mitään merkitystä. Hänen olennossaan oli jotakin niin suloista ja viehkeätä, että hänestä täytyi pitää. Mutta hän oli hyvin miellyttävä ulkomuodoltaankin. Hänellä oli suuret kirkkaat ruskeat silmät ja tuuhea ruskeankiiltävä tukka sekä englantilainen marjamaitohipiä. Heidät vihittiin meidän talossamme samana iltana, juuri kun hämärissä alettiin sytyttää valkeita, ihmisiä tuli idästä ja lännestä heitä katsomaan, ja sitten me saatoimme kaikki tyyni heitä tänne uuteen kotiin. Nuori rouva Selwyn sytytti itse valkean heteen ja me lähdimme pois ja jätimme heidät tänne istumaan, juuri kuten John oli nähnyt näyssänsä. Ihmeellistä se vain oli — tosiaankin perin ihmeellistä! Mutta minä olen elämässäni nähnyt paljon ihmeellistä.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä, näyttäen uhkuvan salattua viisautta.
— Tuopa oli sievä kertomus, sanoi Anna, tuntien liikkuvansa miellyttävän romanttisessa ilmakehässä. — Kuinka kauan he sitten saivat elää täällä yhdessä?
— Viisitoista vuotta. Minä karkasin merille heti heidän mentyään naimisiin — minähän olin parantumaton poikaviikari. Mutta matkoilta palatessani kiiruhdin aina heitä tervehtämään, ennenkuin edes olin käväissytkään kotona, ja silloin tahtoi rouva Selwyn aina kuulla kaikista seikkailuistani. Viisitoista onnellista vuotta! He olivat kuin luodut olemaan onnellisia — oletteko huomanneet, että on sellaisia ihmisiä? He eivät voineet olla kauan onnettomia, mitä sitten tapahtuikin. Pari kertaa he joutuivat epäsopuun, sillä olihan heillä kummallakin sentään oma päänsä. Mutta kerran rouva Selwyn sanoi minulle — nauraen omaan herttaiseen tapaansa: "Minusta oli kauheata, kun John ja minä muuanna päivänä jouduimme kiistaan, mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni niin onnelliseksi siitä, että minulla oli niin viehättävä mies, jonka kanssa voin riidellä ja sopia." Sitten he muuttivat Charlottetowniin, ja Ned Russell osti tämän talon ja toi vuoroonsa tänne nuoren rouvansa. Silloin alkoi täällä elo ja touhu, sen voin vakuuttaa. Tämän talon seinien täytyy olla suorastaan naurulla ja leikillä kyllästettyjä! Te olette kolmas morsian, jonka olen nähnyt käyvän tämän kynnyksen ylitse, rouva Blythe, ja aivan empimättä voin vakuuttaa, että te olette niistä kaunein.
Tuo suorasukainen kohteliaisuus, jota sanamuotonsa puolesta lähinnä voisi verrata koreaan auringonruusuun, vaikutti kapteenin lausumana, omituista kyllä, vienon viehkeältä kuin orvokin lemu ja tuotti Annalle mielihyvää. Nuori rouva olikin tänä iltana aivan erityisesti eduksensa, ruusunpuna poskillaan ja rakkauden hohde katseessaan. Yksin juro vanha tohtori Davekin loi häneen hyväksyvän katseen, mutisipa vielä kotimatkalla vaimolleen, että poika nähtävästi ei ollut valinnut niinkään huonosti.
— Nyt täytyy minun lähteä kotiin majakkaani, lausui kapteeni Jim. —
Tämä ilta on ollut harvinaisen hauska.
— Sittenhän tulette varmaankin usein meitä tervehtimään, sanoi Anna.
— Olisipa hauska tietää, kehoittaisitteko te minua sitä tekemään, jos tietäisitte, kuinka halukas olen tulemaan, sanoi kapteeni Jim, luoden Annaan tutkivan katseen.
— Luuletteko kenties, ettei tulonne olisi minulle mieleen? hymyili Anna. — Vakuutan, että se minusta on hauskaa — ja tämä on niin totta, niin totta, niin toden totta, kuten koulussa aina sanoimme.
— Siinä tapauksessa tulen kyllä. Tulen vaivaamaan teitä käynneilläni mihin aikaan päivästä milloinkin sattuu. Toivon, että tekin miehenne kanssa joskus käväisette luonani. Minulla ei yleensä ole muuta puhetoveria kuin Ensi perämies, mirri-kissani, ja se kyllä on hyvä kuuntelemaan, mutta vastaukset ovat hiukan vähissä. Te olette nuori, minä olen vanha jöröjukka, mutta luulisin sittenkin, että meidän sielumme ovat jokseenkin yhdenikäiset.
Annan saattaessa vieraita veräjälle oli kuu juuri kohonnut taivaalle. Neljän tuulen lahti kuvastui haavemaisessa hohteessa — kuin tyyni satama tarumaassa, minne tuulet eivät löydä tietä. Kujaa reunustavat poppelit vaikuttivat synkän ylväiltä kuin ylimmäiset papit, päässä suipot, kuunhohteen hopeoimat hiipat.
— Poppelit ovat aina olleet minun lempipuitani, sanoi kapteeni Jim, viitaten niihin pitkällä käsivarrellansa. — Ne ovat puita, joiden alla prinsessojen sopii kulkea haaveilemassa. Mutta ne eivät ole nykyisin muodissa. Ihmiset väittävät että ne kuihtuvat latvasta eivätkä pysy tuuheina. Sehän kyllä voi olla mahdollista, mutta jos panee henkipahasensa kaupalle ja kiipee keväällä kevyitten tikapuitten varassa niitä puhdistamaan, niin ei niistä sitten enää ole huolta mitään. Niin tein minä aina neiti Elizabethin poppeleille, ja ne eivät koskaan yrittäneetkään kuihtua. Hän oli erityisen ihastunut niihin — hän sanoi, että niillä oli oman arvon tuntoa ja että ne aina pysyttelivät erillään roskajoukosta. Ovathan vaahterat kyllä hauskoja, mutta poppelien parissa tuntee liikkuvansa hienoimmassa seurapiirissä.
— Miten ihana ilta, sanoi vanha tohtorinrouva noustessaan tohtorin kieseihin ja levittäessään huopapeitteen polvillensa.
— Niin, sanoi kapteeni Jim, — kun lahti tuolla tavoin väreilee laajalti kuun hohteen hopeoimana, silloin tuskin tietäisin sanoa, mitä ihanampaa taivas enää voi tarjota. Kas kuu, se on minun ystäväni, rouva Blythe. Sitä olen rakastanut kaiken muistinaikani. Ollessani viisivuotias palleroinen nukuin eräänä iltana puutarhaamme, eikä kukaan huomannut, etten ollut tullut sisään. Keskellä yötä heräsin sitten ja pelästyin melkein järjiltäni. Huh, miten mustia varjoja ja outoa rapinaa! En uskaltanut hievahtaakaan paikaltani — makasin siinä käppyrässä ja vavisten, lapsipahanen. Minusta tuntui kuin ei maailmassa olisi ainoatakaan elävää sielua paitsi minä ja maailma oli niin hirvittävän suuri… Mutta silloin huomasin äkkiä kuun katsovan minuun vanhan omenapuun ryhmyisten oksien välitse, herttaisesti kuin vanha ystävä. Tuostakos ihastuin ikihyväksi. Rohkeus palasi rintaani ja astelin taloon uljaana kuin leijona ja tuijottaen herkeämättä kuuhun. Monet yöt olen vaeltanut edestakaisin laivani kannella, kaukaisilla merillä, silmäillen kuuta ja sille nyökkäillen. — Mutta miksikä te, hyvät ihmiset, ette käske minua vaikenemaan vihdoinkin ja menemään tieheni!
Nauru ja hyvästelyt olivat vaienneet. Anna ja Gilbert käyskentelivät hetkisen puutarhassa käsi kädessä. Puutarhan nurkkauksessa virtaava puro keinutteli karehtien kiemurtelevilla laineillansa kuutamoa, ja valkorunkoisten koivujen latvat suhisivat hiljaa. Tummina punoittivat unikukat varjossa pitkin puron rantoja. Ilman täytti sulotuoksu, — ehkäpä lähtöisin kukkasista, joita tänne alkuaan oli istuttanut tuo nuori, kaukaa tullut morsian. Menneitten aikojen muistot tuntuivat leijailevan nuoren avioparin ympärillä. Anna pysähtyi puolipimentoon,'tahtaaksensa kukkivan oksan.
— On niin miellyttävää hengittää kukkien tuoksua pimeässä, sanoi hän. — Silloin saavuttaa helpommin niiden sielun. Oi Gilbert, tämä pieni talo on juuri sellainen kuin olin kuvitellut! Ja iloitsen siitä, että täällä jo ennen meitä on asunut kaksi rakastavaista, jotka pitkän odotuksen jälkeen lopuksi olivat löytäneet toisensa.