VIII.
ENSIMMÄINEN VIERAS.
Syyskuu jatkui, tuoden mukanaan päiviä, joiden kullanhohteinen auer illoin häipyi purppura-usmaan Neljän tuulen satamassa — jälkikesäpäiviä — ja öitä, joita kirkasti kuutamo ja kalvas tähtivalo. Lahdella ei näkynyt mitään myrskyn ajelemia ärjyviä aaltoja, puiden lehdet saivat rauhassa tuulenpuuskilta riippua paikoillaan. Anna ja Gilbert puuhailivat parhaansa mukaan saadaksensa pienen kotinsa kuntoon, purjehtivat lahdella, tekivät pitkiä kävely- ja ajeluretkiä, käyden katselemassa kalastajakylää ja muita lähiseudun pikku kyliä tai nauttien sanajalkain reunustamien metsäteiden yksinäisyydestä. He viettivät sanalla sanoen olemassaoloa, joka olisi saattanut kaikki maailman nuoret rakastavaiset heitä kadehtimaan.
Jos elämämme päättyisi vaikka nyt heti, kuinka rikasta se olisikaan ollut vain siksi, että se on lahjoittanut meille nämä viimeiset neljä viikkoa, sanoi Anna. — Neljää tällaista viikkoa emme varmaankaan saa kokea enää koskaan, mutta mehän omistamme ne muistoina. Kaikki tyynni — tuulet ja sää, kiltit ihmiset, haavemajasemme — on ollut omiansa tekemään tämän ensi kuukauden suorastaan viehättäväksi. Ei ole ollut ainoatakaan sumu- tai sadepäivää siitä saakka kun tänne tulimme.
— Eikä edes sisälläkään, sanoi Gilbert. — Me emme ole joutuneet epäsopuun ainoatakaan kertaa.
— Arvelenkin, että on parasta karttaa sitä mahdollisimman kauan, sanoi Anna. — Ja tiedätkös — olen niin hyvilläni siitä, että päätimme heti asettua tänne. Nyt kaikki avioliittomme ensi aikojen hilpeät muistot tulevat liittymään tähän seutuun, sen sijaan että ne olisivat hajalla lukemattomissa vieraissa paikoissa.
Tuon uuden kodin ilmakehässä tuntui kuin seikkailujen ja romanttisuuden henkäys, jommoista Anna ei ollut koskaan tuntenut Avonleassa. Olihan hän tosin sielläkin asunut niin, että voi kaukaa nähdä meren, mutta sen vaikutus ei ollut koskaan ulottunut mitenkään hänen elämäänsä. Neljän tuulen satamassa se oli alati läheisyydessä, olemassaolostansa muistuttamassa. Uuden kotinsa joka akkunasta hän voi seurata sen tarjoaman kuvan alati vaihtelevia vivahduksia. Sen kohina tai hiljainen aallonloiske täytti yötä ja päivää hänen korvansa. Joka päivä hän näki laivojen laskevan ankkuriin vanhan rasahtelevan hirsisillan luo tai purjehtivan pois iltaruskon kultaamina, matkalla satamiin, jotka voivat olla vastakkaisella puolella maapalloa. Kalastaja-alukset kiitivät pullistunein purjein päivänkoitteessa ulos satamansuusta ja palasivat illan tullen täynnänsä vedenriistaa. Pitkin kiemurtelevia teitä, jotka kulkivat rantaniittyjen ja hietasärkkien välitse, kuljeskeli hilpeitä ja tyytyväisiä merimiehiä ja kalastajaukkoja. Aina siellä tuntui siltä kuin olisi jotakin tekeillä, seikkailut houkuttelivat, ne, jotka jo olivat niitä kokeneet, palasivat kotiin ja heillä oli paljon kertomista ja näyttelemistä… Neljän tuulen tiet eivät olleet niin tarkoin viitoitetut ja tasaiset kuin Avonlean, raikkaat tuulet puhalsivat niillä jäljet umpeen, meri houkutteli ja veti puoleensa, ja nekin, jotka eivät sen kutsua noudattaneet, tunsivat sentään mielessään omituista levottomuutta, joka johti ajatukset tuhansiin salaperäisiin mahdollisuuksiin.
— Nyt käsitän hyvin, miksi monen täytyy lähteä merille, sanoi Anna. — Tuo kaipaus, jota jokainen meistä väliin tuntee, halu liitää poikki tunturin, joka sulkee näköalan, purjehtia taa iltaruskon, — se on epäilemättä mahdoton vastustaa, jos se on synnynnäistä ja pysyy alati vireillä mielessä. En ollenkaan ihmettele, että kapteeni Jim karkasi kotoansa, siksi ettei voinut sitä vastustaa. Joka kerran kun näen laivan liukuvan ulos satamansuusta tai kalalokin lentävän poikki särkkien, herää minussa toivomus, että olisin tuossa laivassa tai omistaisin siivet — ei lentääkseni kuin kyyhky pesään, vaan liitääkseni kalalokin tavoin sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.
— Sinä pysyt kauniisti minun luonani, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert, rauhallisena ja tyytyväisenä kuin pasha. — En tahdo, että lennät sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.
Oli myöhäinen iltahetki, ja he istuivat ulkona punaisella hietakiviportaallansa. Ääretön rauha vallitsi maalla ja merellä ja taivaan avaruudessa. Heidän päänsä ylitse lenteli hopeanvalkoisia lokkeja. Loppumaton jono punertavia hattaroita vaelsi hitaasti edelleen pitkin taivaanrantaa. Hiljaisessa ilmassa kuului vain lepoon laskeutuvain laineiden ja tyyntyväin tuulahdusten lempeä suhina. Asterit hohtivat kalpeassa valossa tuvan ja merenlahden välisillä niityillä, jotka nyt usman takaa paistoivat ruskeilta.
— Lääkärit, jotka ovat olleet valveilla koko yön pitääksensä silmällä sairaita, eivät tietenkään voi olla niin erityisen seikkailuhaluisia, sanoi Anna säälivästi. — Jos olisit nukkunut yhtä hyvin kuin minä, olisit varmaankin yhtä valmis retkeilyihin mielikuvituksen siivin.
— Minun onnistui viime yönä suorittaa eräs hyvä työ, Anna, lausui Gilbert. — Jumalan avulla pelastin ihmishengen. On ensi kerta, jolloin todella rohkenen väittää sitä. Olenhan tosin muulloinkin voinut olla siinä suhteessa avullisena, mutta jos en olisi jäänyt Allonbylle taistelemaan vasten kasvoja kuoleman kanssa, olisi vaimo aamun tullen jo maannut kalman saaliina. Turvauduin erääseen kokeeseen, jota varmaankaan ei ole vielä koskaan tehty täällä. Luulisin melkein, ettei tuota keinoa ole koetettu vielä muualla kuin sairashuoneissa. Kingsportin sairaalassa käytettiin sitä viime talvena ensi kerran. En ikinä olisi uskaltanut tuota yritystä, jos en olisi tiennyt, ettei mitään muuta neuvoa enää ollut jäljellä. Rohkenin siis sitä koettaa — ja onnistuin. Hyvä puoliso ja äiti on nyt, kuten toivon, pelastettu vuosikausiksi jatkamaan onnellista ja siunausta tuottavaa elämää. Ajaessani aamulla kotiinpäin ja nähdessäni auringon nousevan tyynen ja kirkkaan ulapan takaa kiitin Jumalaa siitä, että hän oli sallinut minun joutua lääkärin uralle. Olen taistellut hyvän taistelun ja saanut voiton elon vihamiehestä. Jotakin sentapaista haaveksin aina, kun entisaikoina puhuimme siitä, mitä elämässä aioimme saada aikaan. Se haave toteutui tänä aamuna.
— Onko tuo ainoa haaveesi, joka on toteutunut? tiedusteli Anna.
Hän tiesi varsi hyvin, millainen vastaus olisi, mutta hän halusi kuulla sen kerran jälleen.
— Sen tiedät sinä itse parhaiten, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert katsoen hymyillen häntä silmiin. Ja tuona hetkenä istui kaksi täysin onnellista nuorta ihmistä The Glenin lahden rannalla sijaitsevan valkoisen pikku talon porraskivellä.
Eräänä päivänä sanoi Gilbert Annalle:
— Nähnenköhän ehkä näkyjä, sillä minusta on kuin poppelikujaamme pitkin purjehtisi täydessä taklauksessa oleva alus.
Anna katsahti tielle päin ja hypähti pystyyn.
— Varmaankin saamme joko neiti Cornelia Bryantin tai rouva Mooren luoksemme vierailulle, sanoi hän.
— Minä menen odotushuoneeseeni, mutta jos tulija on neiti Cornelia, panen korvani ovenraolle voidakseni kuunnella, sanoi Gilbert. — Sen perusteella, mitä olen kuullut puheenalaisesta neidistä, voin ennustaa, että keskustelu on käyvä erittäin virkistäväksi.
— Mutta ehkäpä tulija onkin rouva Moore?
— Luullakseni rouva Moore ei ole tuota mallia. Näin hänet eräänä päivänä työssä puutarhassaan, ja vaikka olin liian kaukana erottaakseni hänet selvästi, sain kumminkin sen käsityksen, että hän oli jokseenkin solakka ja hoikka. Hän ei liene liioin seuraa rakastava, koska hän ei vielä ole välittänyt käydä meillä, vaikka on lähin naapurimme.
— Rouva Lynden tapainen ei hän ainakaan liene, muutoin olisi uteliaisuus jo aikoja tuonut hänet tänne, sanoi Anna. — Tämä tulija on epäilemättä neiti Cornelia.
Hän oli oikeassa — mutta älköön luultako, että neiti Cornelia oli tullut vain lyhyelle, kohteliaisuuden vaatimalle vierailulle. Kaukana siitä. Hänellä oli mukanansa käsityö, suunnattomassa, käsivarrelta riippuvassa käsityöpussissa, ja kun Anna pyysi häntä istumaan, otti hän heti päästään leveälierisen hattunsa, joka syyskuun vallattomista vihureista huolimatta oli pysynyt hänen päässään, ollen kiinnitettynä tiukalla kuminauhalla, joka kulki hänen pienen, kiinteälle kierretyn harmaankirjavan hiusnutturansa alitse. Neiti Cornelia ei koskaan käyttänyt hattuneuloja. Sitä nyt vielä olisi puuttunut! Kuminauha oli kelvannut hänen äidillensä, ja se kelpasi hänelle myöskin. Hänellä oli raikkaat, pyöreät, punakat kasvot ja pirteät ruskeat silmät. Hän ei muistuttanut vähääkään sananparreksi käynyttä vanhaapiikaa, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli sävy, joka tuota pikaa valtasi Annan mielen. Annan synnynnäinen kyky tajuta heti sielujen sukulaisuus saattoi hänet nyt tuntemaan, että hän tulisi pitämään neiti Corneliasta tämän omituisista mielipiteistä ja ulkonaisista omituisuuksista huolimatta.
Ei kenellekään muulle kuin neiti Cornelialle olisi voinut pälkähtää päähän lähteä vierailulle sinivalkoviiruinen esiliina vyötäröllä ja yllään höllä suklaanvärinen aamupuku, jonka ruskeata pohjaa koristivat kankaaseen painetut suuret vaaleanpunaiset ruusut. Ei myöskään kukaan muu kuin neiti Cornelia olisi voinut näyttää muhkealta ja kunnianarvoiselta sellaisessa puvussa. Jos neiti Cornelia olisi mennyt kuninkaalliseen linnaan vierailulle kruununprinsessan luo, olisi hänen esiintymisensä ollut aivan yhtä arvokasta ja tyyntä. Välinpitämättömästi hän olisi antanut ruusukoristeisen laahuksensa lakaista marmorilattioita ja aivan empimättä hän olisi ryhtynyt päästämään prinsessaa harhaluulosta, että miehen omistaminen, olipa tämä talonpoika tai prinssi, olisi ylvästelyn arvoista.
— Olen ottanut mukaan käsityöni, rakas pikku rouva Blythe, sanoi hän, ottaen esiin hyvin harsean ja utuisen käsityön. — Minun on kiire saada tämä valmiiksi enkä voi hukata vähääkään aikaa.
Anna katsoi hiukan ihmeissään valkoista kangasta, jonka neiti Cornelia oli levittänyt leveään syliinsä. Hän valmisteli lastenmekkoa, ja se oli koristettu erinomaisen sievästi hienoilla laskoksilla ja poimuilla. Neiti Cornelia asetti silmälasinsa paikoilleen ja alkoi ommella variksenpistoja erinomaisen huolellisesti.
— Ompelen tätä rouva Fred Proctorille, joka asuu The Glenissä, selitti hän. — Hän odottaa näinä päivinä kahdeksatta lastansa, eikä hänellä ole varattuna sille mitään. Toiset seitsemän ovat kuluttaneet kaikki, mitä hän ompeli ensimmäiselle, ja nyt ei hän ehdi eikä jaksa valmistaa mitään uusia vaatteita. Tuo nainen on marttyyri, sen saatte uskoa aivan sananmukaisesti. Kun hän meni naimisiin Fred Proctorin kanssa, tiesin kyllä kuinka kävisi. Hän oli noita ilkeitä, viehättäviä miehiä. Naimisiin mentyänsä hän lakkasi olemasta viehättävä, mutta ilkeys, se oli pesunkestävää, se ei kulunut pois. Hän juo eikä välitä perheestänsä. Mutta sellaisiahan ne ovat. En käsitä, kuinka rouva Proctorin voisi onnistua pitää lapsiparkansa ehyinä ja puhtaina, jos eivät naapurit tuon tuostakin avustaisi häntä hiukan.
Mikäli Anna myöhemmin kuuli, oli neiti Cornelia ainoa naapuri, joka erikoisemmin välitti Proctorin nuoren herrasväen eheydestä ja puhtaudesta.
— Kuullessani, että numero kahdeksan oli tulossa, päätin ommella sille hiukan, ja tämä vaatekappale on viimeinen, jatkoi neiti Cornelia. — Siksi tahdonkin saada sen valmiiksi tänään.
— Se on tosiaankin erinomaisen sievä, sanoi Anna. — Minäkin menen noutamaan työni, niin pidämme pientä ompeluseuraa kahden kesken. Kuinka taitava te olettekaan käsitöissä, neiti Bryant.
— No niin, olenhan kyllä taitavin näillä seuduin, myönsi neiti Bryant, teeskentelemättä mitään turhaa vaatimattomuutta. — Luonnollistahan se onkin. Olen valmistellut enemmän tämänlaatuisia vaatteita kuin jos minulla olisi sata omaa lasta. Oikeastaanhan on hassua, että minä vaivaudun kirjailemaan mekkoa kahdeksannelle tenavalle! Mutta mitä tuo pieni raukka taitaa siihen, että se on kahdeksas — ja minusta tuntui suotavalta, että se saisi edes yhden ainokaisen sievän puvun. Tuo kurja pikku olento on kaikkea muuta kuin tervetullut, ja siksi minä laitoin tähän muutaman rivin variksenpistoja ja tavallista enemmän reikäompelusta, niin että tuo uusi tulokas voisi hiukan hienostellakin.
— Tuollaisesta mekosta mikä vauva tahansa olisi iloinen ja ylpeä, sanoi Anna, saaden aina varmemman vakaumuksen, että hän tulisi pitämään neiti Corneliasta.
— Olette kaiketi ihmetelleet, etten minä ole tullut tänne vierailulle, jatkoi neiti Cornelia, — mutta elonkorjuun takia on ollut sellainen kiire, että minä olen saanut panna parastani. Ylimääräisiä apulaisia on minun myöskin täytynyt hankkia kuinka paljon tahansa, ja ne ovat pitäneet paljoa enemmän ruoasta kuin työstä, kuten miehet ainakin. Oikeastaan olin aikonut tulla eilen, mutta sitten meninkin rouva Mac Allisterin hautajaisiin. Minulla oli niin kova päänpakotus, että pelkäsin, ettei minulla olisi siellä hauska. Mutta tuo ihminen oli sadan vuoden vanha, ja minä olin aina ajatellut, että hänen hautajaisiinsa minä menisin aivan varmasti.
— Olivatko pidot onnistuneet? kysyi Anna, joka oli huomannut, että odotushuoneen ovi oli auennut raollensa.
— No se on varmaa — oikein suurenmoiset… Hänellähän oli niin hirveän paljon tuttavia. Ruumissaatossa oli yli satakaksikymmentä vaunua. Sattui myöskin pari hullunkurista kohtausta. Luulin menehtyväni siihen paikkaan nähdessäni vanhan Joe Bradshawin, joka on vapaa-ajattelija eikä koskaan käy Herran huoneessa, avaavan kitansa ja veisaavan "Jeesuksen armohelmassa", niin että kirkko kaikui. Hän on näet niin ylpeä komeasta äänestänsä — siksi hän aina käy hautajaisissa. Vaimo parka — hän ei suinkaan korottanut ääntänsä liiaksi — rasittunut ja rääkätty kun on. Väliin matkustaa ukko kaupunkiin, muka ostamaan vaimollensa jonkun lahjan, ja sitten hänellä tullessaan on lantatadikko tai jokin uudenaikainen separaattori. Sellaisia miehet ovat. Mutta kuten sanottu, mitä voi odottaakaan ihmiseltä, joka ei käy koskaan kirkossa, ei edes metodistienkaan kirkossa. Mieleni oikein lämpeni nähdessäni teidät ja nuoren tohtorinne ensimmäisenä sunnuntaina presbyteriläisten kirkossa. En koskaan antaisi minkään tohtorin, joka ei tunnusta oikeata uskoa, iskeä suontani tai tirkistää kurkkuuni.
— Me olimme äskettäin metodistikirkossa iltajumalanpalveluksessa, sanoi Anna viattomasti.
— Voinhan hyvin käsittää, että tohtori Blythen täytyy väliin käydä sielläkin, muutoinhan hän voisi menettää kaikki metodistipotilaansa. Mutta jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin varokaa joutumasta liiaksi tekemisiin senkaltaisten ihmisten kanssa!
— Ettekö sitten usko, että metodistit pääsevät taivaaseen yhtä hyvin kuin presbyteriläisetkin? kysyi Anna.
— Sen asian ratkaiseminen ei kuulu meille. Se on korkeamman olennon käsissä kuin meidän, sanoi neiti Cornelia juhlallisesti. — Mutta maan päällä minä en aio seurustella heidän kanssaan, joskin ehkä, paha kyllä, joudun pakosta siihen taivaassa. Tämä nykyinen metodistipastori on naimaton. Edellinen oli nainut mies, ja varjelkoon millaisen typerän kanan hän oli hankkinut ristikseen. Sanoin hänelle kerran, että hänen olisi pitänyt antaa hänen ensin tulla aikaihmiseksi, ennenkuin meni naimisiin hänen kanssaan. Tiedättekö mitä hän vastasi? Hän tahtoi itse kasvattaa hänet, sanoi hän. Mutta sellaisia ne ovat.
— Mutta lieneekin ehkä hiukan vaikea ratkaista, milloin itsekukin on aikaihminen.
— Siinä sanoitte toden sanan, rakas ystäväni. Toiset ovat aikaihmisiä jo syntyessään, ja toiset eivät ole siksi ehtineet vielä kahdeksankymmentä vuotta täyttäessäänkään, — sen saatte uskoa! Näihin viimemainittuihin kuului tuo rouva Mac Allister, jonka eilen saatoimme hautaan. Hän oli samanlainen hepsukka täyttäessään sata vuotta kuin lienee ollut kymmenvuotiaana.
— Ehkä hän juuri siksi eli niin kauan.
— Ehkä kyllä. Mutta minä puolestani elän mieluummin viisikymmentä vuotta täysijärkisenä kuin sata hassahtavana.
— Mutta ajatelkaas, kuinka maailma olisi hirveän yksitoikkoinen, jos kaikki ihmiset olisivat noin tavattoman ymmärtäväisiä, tuumiskeli Anna rukoilevalla äänensävyllä.
Neiti Cornelia ei ollut kuulevinaankaan tuota puolustelua, vaan jatkoi:
— Mutta kas, hänen suvussansa on aina ollut paljon hassahtavia tai täysihulluja ihmisiä. Hänen oma sisarenpoikansa, Ebenezer Milgrave, luuli olevansa kuollut ja torui aina vaimoparkaansa siitä, ettei tämä tahtonut häntä haudata. Olisipa ollut minun asiani, niin minä olisin siekailematta täyttänyt hänen tahtonsa.
Neiti Cornelian ilme oli niin tarmokas, että Anna jo oli näkevinään hänet lapio kädessä.
— Ettekö sitten tunne ainoatakaan kilttiä aviomiestä, neiti Bryant?
— Epäilemättä — koko joukon — mutta ne ovat tuolla! sanoi neiti Cornelia herttaisesti, ja hän viittasi avoimesta akkunasta kohden kirkkotarhaa, joka sijaitsi lahden toisella puolen.
— Mutta minä tarkoitan ilmi eläviä? tiedusteli Anna.
— Tunnen kyllä — parikin — jotka ovat todisteena siitä, että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, tunnusti neiti Cornelia vastahakoisesti. — En tahdo kieltää, että jostakin yksityisestä miesolennosta, joka hamasta nuoruudesta on ollut erityisen silmälläpidon alaisena ja kasvatettu kurissa ja Herran nuhteessa, on voinut tulla aivan mukiinmenevä ihminen. Teidän miehenne, esimerkiksi, tuntuu kuulemani mukaan olevan tuollainen poikkeus. Arvatenkin te siksi kuvittelettekin — tässä loi neiti Cornelia silmälasiensa ylitse läpitunkevan katseen Annaan — että hänen vertaistansa ei ole koko avarassa maailmassa?
— Kuten ei olekaan, vastasi Anna aivan empimättä.
— Ah, niin kuulin erään toisenkin nuoren rouvan äskettäin sanovan, huokaili neiti Cornelia. — Kun Jennie Dean meni naimisiin, luuli hänkin tietysti, että toista sellaista miestä ei ollut maailmassa. Eikä hän tiennyt, kuinka hän oli oikeassa… Mieslurjus teki hänet onnettomaksi ja hakkaili täyttä päätä toista rouvaansa, Jennien maatessa kuolinvuoteellaan. Toivon vain, että teidän luottamuksenne olisi paremmilla perusteilla, rakas ystäväni. Nuori tohtori näyttää rupeavan menestymään oikein hyvin. Aluksi minä pelkäsin, ettei hän saisi potilaita, sillä tämän seudun ihmiset ovat tottuneet pitämään vanhaa tohtori Davea ainoana, joka kelpaa johonkin. Ei silti, että hienotuntoisuus juuri liioin kuuluisi tohtori Daven ominaisuuksiin — hän ottaa ihmisten kanssa aina puheiksi heidän arimmat asiansa. Mutta loukkaukset unohdettiin, kun saatiin vatsanväänteitä. Jos hän olisi ollut pastori eikä tohtori, ei hänelle ikinä olisi annettu anteeksi. Mutta jouduttuamme puheisiin papeista ja istuessamme tässä näin tuttavallisesti kahdenkesken — ilman metodisteja läheisyydessämme — haluaisin kysyä teiltä avomielisesti, mitä te pidätte meidän papistamme.
— Katsokaas — tuo kysymys… alkoi Anna epäröivästi.
Neiti Cornelia nyökkäsi.
— Aivan niin. Minä olen aivan samaa mieltä. Oli suuri erehdys, että hän sai kutsun tänne. Hyvä Jumala, en unohda koskaan ensimmäistä saarnaa, jonka hän piti tässä seurakunnassa. Aiheena oli se, että jokaisen pitäisi valita se ala, joka soveltui hänelle parhaiten. Aihe oli siis hyvä kyllä, mutta taivas sentään, millä tavoin hän sitä käsitteli! Hän sanoi: "Jos teillä olisi lehmä ja omenapuu, ja jos te sitoisitte omenapuun navettaanne ja panisitte lehmän sorkat pystyssä kyökkitarhaanne, paljonko maitoa te saisitte omenapuusta ja kuinka monta omenaa lehmästä?" Oletteko elämässänne kuullut sellaista höpsötystä? Olin niin iloinen siitä, ettei ollut ainoatakaan metodistia tuota kuulemassa — he tietysti eivät ikinä voisi olla meitä pistelemättä tuollaisen saarnan takia. Muutoin en myöskään voi sietää tuota hänen tapaansa olla yhtä mieltä kaikkien ihmisten kanssa, mitä ikinä hänelle sanookin. Jos hänelle sanoisi: "Te olette aika lurjus!" niin hän yhtyisi tähän ja sanoisi imelästi hymyillen kuten aina: "Niin kyllä — olette aivan oikeassa." — Papin täytyy olla mies puolestansa. Mutta tämän kaiken sanon teille vain suurimmassa salaisuudessa — jos metodisteja on läheisyydessä, ylistelen häntä pilviin saakka. Jotkut ovat sitä mieltä, että hänen vaimonsa pukeutuu liian koreasti, mutta minä puolestani sanon, että kun hänen kerran täytyy aina nähdä rinnallaan tuollainen tuonentanssi-naama, niin on luonnollista, että hän hankkii itsellensä toisaalta hiukan hauskaa. Minä en koskaan parjaa ketään naista siitä, että hän on ihastunut koreihin vaatteisiin. Olen vain niin hyvilläni huomatessani, ettei mies ole mikään kitupiikki, vaan sallii hänen pitää hiukan hauskaa. Ei silti, että minä itse vähääkään välittäisin vaatteista! Naiset pukeutuvat hienoiksi ollaksensa miesten silmäruokana, mutta minä puolestani en ole koskaan vajonnut niin syvälle. Olen aina viettänyt onnellista ja hauskaa elämää, ja se johtuu siitä, etten ole koskaan välittänyt hitustakaan noista heittiöistä, jotka nimittävät itseänsä luomakunnan herroiksi.
— Miksikä te olette niin vihoissanne kaikelle miesväelle?
— Vihoissani? Vieläkö mitä! Sen arvoisia eivät ne ole. Minä vain halveksin niitä. Mutta teidän miehestänne voisin luullakseni ruveta pitämään, jos hän jatkaa, kuten on alkanut. Muutoin on maailmassa ainoastaan kaksi miestä, joille minä annan arvoa, nimittäin vanha tohtori ja kapteeni Jim.
— Niin, kapteeni Jim on todellakin oikea valiomies, sanoi Anna.
— Kapteeni Jim on oiva mies, mutta hänellä on eräs virhe. Häntä ei saa ikinä suuttumaan. Minä olen nyt kahdenkymmenen vuoden aikana parhaani mukaan koettanut ärsyttää häntä, mutta en ole nähnyt hänen vielä koskaan nostavan harjaksiansa. Se aivan suututtaa. Se nainen, joka hänen olisi pitänyt saada, sai arvatenkin miehen, joka äkämystyi seitsemästi päivässä.
— Kuka se sitten oli?
— Sitä en suinkaan tiedä sanoa, rakkaani. En muista ikinä kuulleeni, että kapteeni Jim olisi hakkaillut ketään. Ja nyt hän on kuudenkahdeksatta vuotias. En ole koskaan kuullut syytä, miksi hän on pysynyt naimatonna, mutta tietenkin siihen on jokin syy. Hän on purjehtinut kaiken ikänsä, viittä viimeistä vuotta lukuunottamatta, ja tuskinpa lienee sellaista maailmankolkkaa, jonne hän ei olisi pistänyt nokkaansa. Hän ja Elizabeth Russel olivat aina hyvin hyvät kumppanukset, mutta rakkaudesta ei tuossa suhteessa ollut milloinkaan kysymys. Elizabeth ei mennyt naimisiin, vaikka monikin häntä kosi. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar. Sinä vuonna, jolloin Walesin prinssi kävi saarellamme, oleskeli Elizabeth setänsä luona Charlottetownissa, ja tämä oli valtionvirkamies, joten Elizabethkin sai kutsun noihin juhlallisiin tanssiaisiin. Hän oli viehkein tyttö koko salissa, ja prinssi tanssi hänen kanssaan, ja kaikki toiset naiset, joiden kanssa hän ei tanssinut, olivat menehtyä kateudesta, sillä heidän isänsä ja veljensä olivat yhtä arvoastetta Elizabethia ylempänä, ja nyt oli tuo kunnia aivan aiheettomasti tullut hänen osaksensa. Elizabeth oli aina hyvin ylpeä noista tanssiaisista. Pahat ihmiset sanoivat, että hän pysyi naimatonna siksi, ettei hän enää voinut tyytyä tavalliseen mieheen tanssittuansa prinssin kanssa. Mutta se oli tuulesta temmattua. Kerran hän uskoi minulle syyn ja se oli se, että hän pelkäsi ettei voisi pahan luontonsa takia elää sovussa avioliitossa. Tottahan onkin, että hän oli kauhea äkäpussi. Väliin hänen täytyi mennä huoneeseensa ja järsiä piironkinsa syrjää purkaaksensa kiukkunsa jollakin tavoin… Mutta minä sanoin hänelle, ettei hänen tuon takia suinkaan tarvinnut olla menemättä naimisiin. Miksi miesten yksin tarvitsisi saada äkäillä ja näyttää kiukkuansa — voitteko sanoa sen pikku rouva tohtorinna?
— Kyllä minäkin olen väliin jokseenkin närkäs, sanoi Anna.
— No se ei haittaa. Sitten ette myöskään salli tallata itseänne…
Mutta katsokaapa, kuinka kaunis teidän puutarhanne on! Se tuotti
Elizabeth paralle paljon iloa ja huvia.
— Olen niin ihastunut siihen. Nuo vanhanaikaiset kukat ovat juuri minun makuni mukaiset. Mutta kun nyt puhumme puutarhanhoidosta, niin voisittekohan neuvoa meille jonkun, joka voisi kuokkia honkametsikön takana olevan alan ja istuttaa sinne puutarhamansikoita. Gilbertillä on niin paljon työtä, ettei hän varmaankaan ehdi ryhtyä siihen nyt syksyllä.
— Henry Hammond, joka asuu The Glenissä, suorittaa tuollaista tilapäistä työtä. On parasta, että otatte hänet. Tosinhan häntä paljoa enemmän huvittaa maksu kuin työ, — mutta sellaisiahan miehet ovat. Hänen ymmärryksensä laita on myöskin huonosti — hänen isäukkonsa heitti kerran halon hänen päähänsä hänen pienenä ollessaan. Näppärä ja hauska kuritus väline, eikö totta? Mutta mitä muuta mieheltä voi odottaa! Henry on joka tapauksessa ainoa, jota tiedän ehdottaa. Hän maalasi keväällä minun taloni. Ja sehän näyttää oikein siistiltä ja hauskalta — eikö totta?
Anna pelastui vastaamasta, kun kello samassa löi viisi.
— Mitä ihmettä! — onko kello jo niin paljon? ihmetteli neiti Cornelia. — Kuinka nopeasti aika kuluukaan, kun on hauska! Ei, nyt minun täytyy kiiruhtaa kotiin.
— Eihän toki! Te jäätte juomaan teetä meidän kanssamme, sanoi Anna sydämellisesti.
— Pyydättekö minua viipymään, siksi että katsotte sitä asiaankuuluvaksi vai siksi, että todella tahdotte vielä pitää minua luonanne? kysyi neiti Cornelia.
— Siksi, että minusta olisi hauskaa, jos te viipyisitte. Tunnen luonnossani, että meistä tulee hyvät ystävät, sanoi Anna hymyillen miellyttävintä hymyänsä.
— Johan me olemmekin ystävät, herttainen pikku tohtorinnani. Ystävänsä voi, Jumalan kiitos, itse valita. Sukulaiset saa muitta mutkitta pitää hyvänänsä ja saa olla kiitollinen, jos niiden joukossa ei ole mitään nimenomaisia mätämunia. Ei siltä, että minulla niitä olisi kovinkaan monta — eivätkä ne ole sen läheisempiä kuin pikkuserkkuja. Tiedättekös, rouva Blythe — minä olen oikeastaan varsin yksin maailmassa.
Neiti Cornelian ääni soinnahti surunvoittoiselta.
— Ettekö voisi sanoa minua Annaksi? huudahti Anna vilkkaasti. — Se tuntuisi paljoa kodikkaammalta. Jok'ikinen täällä, paitsi mieheni, nimittää minua rouva Blytheksi tai tohtorinnaksi, ja minä tunnen itseni perin muukalaiseksi. Muutoin on teidän oma nimenne, yhden kirjaimen erotuksella vain, juuri se nimi, johon minä lapsena olin enin ihastunut. Minä inhosin "Annaa", ja ajatuksissani nimitin itseäni aina Cordeliaksi.
— Minä pidän Anna-nimestä. Se oli äitini nimi. Vanhanaikaiset nimet pysyvät sentään alati parhaina. Jos teidän nyt täytyy mennä laittamaan teetarjotin järjestykseen, niin voisitte lähettää nuoren tohtorinne hetkeksi juttelemaan minun kanssani. Hän on maannut odotushuoneensa sohvalla aina siitä saakka kun minä tulin tänne ja on nauranut makeasti melkein kaikille minun puheilleni.
— Mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? huudahti Anna niin kauhistuksissaan neiti Cornelian melkein kammottavasta kaikkitietäväisyydestä, ettei hän tullut saaneeksi esiin laimeatakaan vastaväitettä tuohon neiti Cornelian mainitsemaan tosiseikkaan nähden.
— Näinhän minä tänne tullessani, että hän oli teidän seurassanne, ja ettekö luule minun olevan selvillä miesten kujeista? vastasi neiti Cornelia. — No niin, nyt on mekko valmis, ja nyt saa kahdeksas lapsi tulla milloin tahtoo.