IX.
NELJÄN TUULEN NIEMESSÄ.
Oli jo ehditty pitkälle syyskuuhun ennenkuin Anna ja Gilbert saivat tilaisuuden käydä lupaamallaan vierailulla Neljän tuulen majakassa. He olivat jo usein olleet aikeissa lähteä sinne, mutta sitten oli aina tullut jokin este. Kapteeni Jim puolestansa oli jo käväissyt lukemattomia kertoja tuossa pienessä vieraanvaraisessa kodissa.
— Minä en välitä muodollisuuksista, rouva Blythe, sanoi hän Annalle. — Minulle tuottavat käyntini täällä suurta iloa, ja siitä en aio kieltäytyä, vaikka te ette vielä ole käynyt vastavierailulla. Minä tulen, milloin voin, ja te tulette, milloin te voitte, ja jos siten voimme saada hauskan jutteluhetken yhdessä, lienee yhdentekevää, kummanko katon alla me istumme.
Kapteeni Jim ihastui suuresti Gogiin ja Magogiin, jotka istuivat täällä kotilieden ääressä yhtä itsetietoisen arvokkaina kuin aikaisemmin Karoliinan majassa.
— Nepä vasta ovat lystikkäitä pikku elukoita, huudahti hän ihastuneena, ja hän tervehti niitä aina ja sanoi niille jäähyväiset yhtä kohteliaasti kuin isäntäväelle. Kapteeni Jim ei suinkaan ollut sellainen henkilö, että hän olisi halunnut loukata kotijumalia kunnioituksen puutteella.
— Te olette tehneet tästä pienestä talosta oikean ihannekodin, sanoi hän kerran Annalle. — Se ei ole vielä koskaan ollut niin hauska. Rouva Selwynillä oli kyllä myöskin erinomainen kaunoaisti, kuten teillä, ja hän sai ihmeitä aikaan, mutta silloin ei vielä ollut olemassa hauskoja kotikutoisia akkunaverhoja ja tauluja ja korihuonekaluja ja sieviä pikku koriste-esineitä — tai ainakaan ei niitä tunnettu täällä. Mitä Elizabethiin tulee, hän eli menneisyydessä. Mutta te olette niin sanoakseni tuoneet tänne tulevaisuuden. Minä viihtyisin täällä niin erinomaisesti, vaikka en saisi jutellakaan. Minulle olisi tarpeeksi siinäkin, että saisin istua ja katsella teitä ja teidän taulujanne. Täällä on kovin kaunista.
Kapteeni Jim oli harras kauneudenihailija. Kaikki kaunis, mitä hän näki, tuotti hänelle sisäistä iloa, joka kirkasti hänen elämänpolkunsa. Mutta hänellä oli varsin selvä käsitys siitä, kuinka vaatimattomalta hän itse näytti maailman silmissä, jos kohta hän olikin pitkä kasvultansa, ja se harmitti häntä.
— Saan kyllä usein kuulla, että olen kiltti ja hyväluontoinen, tuumiskeli hän eräänä päivänä hiukan äreästi, — mutta minulle olisi kyllä ollut enemmän mieleen, jos Herramme olisi antanut minulle kiltteyttä vain puolen määrän ja sensijaan hiukan paremmin huolehtinut ulkomuodostani. Mutta minun on kai uskominen, että hän tiesi mitä teki, kuten hyvältä kapteenilta odottaa sopii. Toisten meistä kaiketi täytyy olla rumia, että viehättävät joukossamme — kuten te, tohtorinna — vaikuttaisivat yhä viehättävämmiltä.
Vihdoinkin eräänä iltana lähtivät Anna ja Gilbert matkaan Neljän tuulen majakalle. Päivä oli alkanut hiukan synkästi, tuoden mukanansa harmaita pilviä ja sumua, mutta se päättyi komeaan purppuraan ja kultaan. Hietasärkät kuvastuivat lahden takana läntiselle taivaalle kalpein kellertävin värivivahduksin, ja kauempana hehkui iltaruskon puna. Pohjoisessa peittivät taivasta heleänkeltaiset pilvenlongat. Lahdensuussa näkyi laiva, joka purjeet iltaruskon värittäminä liukui aavalle ulapalle matkalla palmujen maahan. Auringonlasku vuodatti kirkasta valonhohdetta värittömälle hietasärkkä-alueellekin, jossa ei ollut ruohomätästäkään yksitoikkoisuutta elvyttämässä. Yksin tuokin vanha talo, joka sijaitsi puron varrella piilipuitten ympäröimänä, joutui hetkiseksi tuohon valovirtaan, ja sen akkunat kimmelsivät tuokion vanhaa katedraalia muistuttavassa väririkkaudessa. Ne hehkuivat synkän harmaassa kehyksessään kuin ympäristön kahlehtiman mielen kaihoisan kiihkeät mietteet.
— Tuo vanha piilipuiden suojustama talo vaikuttaa minusta aina niin yksinäiseltä ja autiolta, sanoi Anna. — Vieraita ei sinne koskaan näy menevän. Tosinhan sen kujatie eroaa suuresta maantiestä, jota emme näe täältä, mutta minusta tuntuu sittenkin siltä, kuin ei sinne menisi eikä sieltä tulisi koskaan ainoatakaan ihmistä. Ja kuinka ihmeellistä, ettemme koskaan satu yhteen sen asukasten kanssa, kun ei sinne sentään ole kuin neljännestunnin matka. Kenties olen nähnyt heidät kirkossa, mutta siinä tapauksessa en ole osannut heitä erottaa kirkkovierasten joukosta. Ikävää, että he ovat tuollaista seuraa karttavaa väkeä, kun he ovat ainoat läheiset naapurimme.
— Oletko koskaan päässyt selville siitä, kuka tuo hanhia paimentava tyttö oli, joka sinun mielestäsi oli niin kaunis? kysyi Gilbert.
— En. Kuinka lienee sattunut niin, etten ole koskaan muistanut keneltäkään pyytää tietoja hänestä. Mutta tuosta ensi päivästä saakka en ole koskaan nähnyt häntä, niin että hän varmaan sittenkin oli jokin muukalainen. Voi sentään — nyt aurinko vaipui kukkulain taa — mutta katsos, tuolla tuikkaa majakka!
Illan yhä hämärtyessä ilmestyi heidän silmissänsä majakan lyhdyn ympärille aina väririkkaampia renkaita, ja joka suuntaan levisi valkoisia säteitä, jotka muodostivat laajan valoympyrän yli loivasti yleneväin kenttien, sataman, hietasärkkien, joiden ääriviivat jo olivat häipyneet hämyyn, sekä loitolle pimeään vaipuvalle merelle.
— Minusta tuntuu kuin voisi tuo valo käydä minuun käsiksi ja heittää minut peninkulmien päähän merelle, sanoi Anna, kun tuollainen kirkas säde jälleen verhosi heidät häikäisevään valoon.
Ja hän tunsi kuin helpotusta heidän tultuansa niin lähelle majakkaa, ettei heihin enää sattunut tuo kiusallinen kirkas valo, joka näytti ikäänkuin halkovan pimeyttä, tuikahtaessaan aina määräajan jälkeen heidän ylitsensä kautta avaran ympäristön.
Kääntyessään kapeammalle tielle, joka kenttien poikki johti majakalle, kohtasivat he tuntemattoman miehen, joka näytti tulevan majakalta päin ja jonka ulkomuoto vaikutti niin omituiselta, että he ehdottomasti tulivat katsoneeksi häntä kiinteämmin. Oikeastaan hänellä oli varsin komea ulkomuoto — hän oli pitkä ja harteikas ja hänellä oli tarmokkaat, säännölliset piirteet, vahvasti kaartuva nenä ja harmaat avokatseiset silmät. Pukunsa puolesta hän oli kuin varakas maanviljelijä pyhätamineissaan, ja sen puolesta hän olisi voinut olla kuka tahansa kalastajakylän tai The Glenin asukkaista. Mutta hänen rintaansa peitti vyötärölle saakka ulottuva tuuhea ruskea parta, ja selkäpuolella aaltoili tummanruskea tukka harmaan vihreän huopahatun alta esiin yhtä tuuheina kiharoina.
— Onkohan hän jokin hiusvoiteen kaupitsija, joka arvelee tuollaista ilmoittamistapaa soveliaimmaksi tässä vaatimattomuuden maailmassa? kuiskasi Gilbert, vastaantulijan ehdittyä kuuluvista.
— Siltä melkein näyttää, kuiskasi Anna vastaan, pidättäen nauruansa, — kuka kumma hän mahtanee ollakaan?
— Sitä en tiedä, mutta jos kapteeni Jim kokoaa tänne majakkansa seutuville tuollaisia kummituksia, niin en tule tänne enää koskaan varaamatta taskuuni hiukan terästä niiden karkottamiseksi. Kotiutunut merimieskään hän ei ollut — siinä tapauksessahan hänen omituinen ulkomuotonsa kenties olisi käsitettävissä. Varmaankin hän kuuluu johonkin noista vanhoista suvuista, jotka asuvat lahden tuolla puolen, — setä Dave sanoo, että niissä on tavattavissa paljon ihmeellisiä olentoja.
— Setä Dave on hiukan yksipuolinen, olen ollut huomaavinani. — Oi,
Gilbert, oletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?
Neljän tuulen majakka oli rakennettu merestä äkkijyrkkään kohoavan punaisen hietakivikallion kielekkeelle. Toisella puolen, juuri sataman suulla, sijaitsi hopeanhohtoinen hietasärkkä, toiseen suuntaan jatkui miellyttävin kaarroksin kauas ulottuva jono jyrkkiä punaisia kallioita, joiden välille meri muodosti sileiden piikivien reunustamia pieniä lahdekkeita. Se oli ranta, ylvään suurenmoinen sekä myrskyn vyörytellessä kirkkaan vihreitä hyökyaaltoja sitä vastaan että sen levitessä tyynenä ja liikkumatonna tähtivalossa. Sellainen ranta saa hereille voimakkaan yksinäisyydentunteen. Metsä ei koskaan käy koleaksi — siellä on aina iloista, salaperäistä sipinää ja supinaa. Mutta meri on jättiläinen, joka huokailee ja voihkii ainaisessa tuskassa jostakin haikeasta ja salaisesta surusta, jonka se kätkee poveensa aikojen loppuun saakka. Sen syvimmistä salaisuuksista emme koskaan pääse täysin selville — pintapuolisinkin kosketus niiden kanssa saattaa meidät mielenjärkytyksen ja kauhun valtaan. Metsä kutsuelee meitä sadoin äänin, mutta meren ääni on alati yksi ja sama — mahtava kohina, joka tempaa sielun sävel virtaansa. Metsät ovat inhimillisiä, mutta meri merkitsee arkkienkelien seuraa.
Anna ja Gilbert tapasivat kapteeni Jimin istumassa penkillä majakan edustalla, viimeistelemässä ihmeellistä, täydessä taklauksessa olevaa leikkikalukuunaria. Hän nousi ja lausui vieraansa tervetulleiksi hänelle ominaisella herttaisella kohteliaisuudella.
— Tämä on ollut kauttaaltaan ihana päivä, rouva Blythe, ja nyt tuo ilta mukanaan ihanimman kaikesta. Istuisimmeko ehkä vielä hetkisen täällä ulkona, kun on vielä hiukan päivänvaloa? Minä olen juuri valmistanut tämän lelun eräälle pikku sukulaiselleni, joka asuu The Glenissä. Kaduin heti, että olin luvannut sen tehdä, sillä pojan äiti ei ollut hyvillään asiasta. Hän pelkää, että poika jonakin kauniina päivänä lähtee merille, ja hänen mielestänsä tuo halu on pahasta. Mutta mitä muuta jäikään minulle neuvoksi, rouva Blythe, kuin pitää lupaukseni? Minusta on anteeksiantamatonta rikkoa lapselle annettu lupaus. Tulkaa nyt tänne ja käykää istumaan ja hoitakaa mukavuuttanne.
Tuuli kävi maalta päin, ja hopeanhohteiset pienet laineet synnyttivät vain hiljaista loisketta. Hämärä levitti punervansinisen vaippansa yli hietasärkkien ja niemien, joita lokit käyttivät pesimispaikkoinansa. Taivaanrannalle oli kokoontunut joukko yhä laajenevia, ihmeellisiä pilvenlonkareita. Iltatähti oli vartiossa aallonhalkaisijan luona.
— Eikö todella kannatakin tulla katsomaan tätä näköalaa? sanoi kapteeni Jim, luoden ympärilleen katseita, joissa kuvastui omistamisen iloa ja ylpeyttä. Täällä on erillään kaikesta maailman touhusta ja puuhasta ja omanvoitonpyynnöstä. Pääsymaksua ei myöskään tarvitse suorittaa — saa ilmaiseksi taivaan ja meren. Nyt nousee kuu pian, ja minä en väsy koskaan katsomasta, miltä näyttää, kun kuu nousee näiden kallioitten ja mastojen ja tuon aavan ulapan takaa. Joka kerta tuottaa vaihtelua ja uusia yllätyksiä.
He jäivät katsomaan kuunnousua, ja vaipuen äänettömyyteen, joka todisti täydellisestä tyydytyksestä, he ihailivat kuutamon esiinloitsimaa uutta maisemakuvaa. Senjälkeen menivät he majakkaan ja kapteeni Jim selitti heille siellä vilkkuvalokoneen rakenteen. Lopuksi he joutuivat alakerran suureen huoneeseen, missä avoimella liedellä paloi meren kuljettamista puista laadittu leimuava roihu.
— Tämän tulisijan olen itse muurannut, kertoi kapteeni Jim. — Valtio ei kustanna majakanvartijoille sellaista ylellisyystavaraa. Katsokaapa kuinka väririkkaan loimun noista puista saa! Jos tahdotte hiukan ajopuita, lämmittääksenne arkihuonettanne, rouva Blythe, niin minä varsin kernaasti jonakin päivänä tuon teille niitä kärryllisen. Käykääpä nyt istumaan, niin minä keitän hiukan teetä.
Kapteeni Jim tarjosi tuolin Annalle, ajettuaan siitä ensin pois suuren punakeltaisen kissan ja pantuaan pois sanomalehden.
— Laittaudupa siitä pois, Ensi perämies, ukko kulta! Sinullahan on oma paikkasi sohvalla. Minun täytyy panna tämä sanomalehti talteen, kunnes ehdin lukea siitä kertomuksen. Se on nimeltään "Rakkauden harhatiet". Tuollainenhan ei nyt oikeastaan ole minun ikäisiäni varten, mutta minä luen sen kumminkin, nähdäkseni kuinka pitkälle kirjailija voi venyttää kertomustansa. Me olemme nyt ehtineet kuudenteenkymmenenteenkahdenteen lukuun, ja minun nähdäkseni häät eivät ole nyt sen lähempänä kuin alussakaan. Kun pikku Joe tulee, annan hänen aina lukea minulle ääneen merirosvojuttuja. Eikös ole hullunkurista, kuinka ahnaita tuollaiset pienet viattomat olennot ovat vertatihkuville jutuille?
— Aivan kuten Davy-poikanen minun kotonani, sanoi Anna. — Hän tahtoo myöskin aina sellaisia kertomuksia, jotka ovat täynnä konnankoukkuja ja verenvuodatusta.
Kapteeni Jimin tee osoittautui erinomaiseksi juomaksi. Hän iloitsi lapsen tavoin Annan kehuskelusta, mutta koetti salata tyytyväisyyttään.
— Salaisuus on siinä, etten minä koskaan hutiloi kermaan nähden, selitti hän. — Kerman pitää olla kunnollista ja väärentämätöntä tavaraa. Ja teeveden täytyy kiehahtaa aivan äkkiä.
— Me kohtasimme äsken tiellä ihmeellisen olennon, joka näytti tulevan teidän tyköänne, sanoi Gilbert, heidän syödä naperrellessaan pikkuleipiä, jotka kapteeni Jim oli poiminut esiin läkkitötteröstä. — Kuka tuo tulija oli?
Kapteeni Jim nauraa virnisteli.
— Hän oli Marshall Elliott, muuan oiva mies, joka on vain aivan hiukan päästä vialla. Ihmettelitte kaiketi, mitä hän on tarkoittanut sillä, että aikojen kuluessa on muuttanut itsensä jonkinmoiseksi museo-esineeksi.
— Onko hän jokin uudenaikainen nasiiri tai heprealainen profeetta, joka on jäänyt elämään aikojen alusta? ihmetteli Anna.
— Ei kumpikaan. Kaikki johtuu luonnollisesti politiikasta. Koko tämän seudun asujamisto on politiikan läpitunkemaa. Täällä ovat ihmiset syntyänsä vanhoillisia tai edistysmielisiä, kuinka kunkin osaksi on tullut, ja sellaisina he myöskin elävät ja kuolevat. Ja mihin he ryhtyvät taivaassa, jossa politikoiminen luultavasti on kiellettyä, sitä minä en tosiaankaan pysty käsittämään. No, tämä Marshall Elliott kuuluu edistysmielisiin. Niihin minäkin lukeudun — joskin maltillisimpiin joukosta. Mutta malttia ei Marshallilta koskaan käynyt odottaminen. Noin viisitoista vuotta sitten olivat puolueriidat erityisen kiihkeät, ja vaalit olivat tulossa. Marshall taisteli hengenheimolaistensa puolesta kynsin ja hampain, ja hän oli niin vakuutettu heidän voitostansa, että hän eräässä julkisessa kokouksessa vannoi juhlallisesti, ettei hän ajaisi partaansa eikä leikkaisi tukkaansa, ennenkuin edistysmieliset olivat päässeet valtaan. No, he eivät päässeetkään voitolle eivätkä ole päässeet vielä tänäkään päivänä — hahaha — ja nyt hän saa kuljeskella tuollaisena kummituksena. Mutta sanassaan pysyvä mies hän on, sitä ei käy kieltäminen.
— Mitä hänen rouvansa siitä sanoo? kysyi Anna.
— Hän on poikamies. Mutta jos hänellä olisikin vaimo, niin olen vakuutettu, ettei tämä saisi häntä rikkomaan lupaustaan. Hän kuuluu muutoin tunnetusti itsepäiseen ja taipumattomaan sukuun. Marshallin veljellä Aleksanterilla oli pihakoira, josta hän piti paljon, ja kun koira oli kuollut, tahtoi tuo mies saada sen haudatuksi kirkkotarhaan vihittyyn maahan, "yhteen toisten kristittyjen kanssa", kuten hän sanoi. Siihen ei luonnollisesti suostuttu, ja silloin hän hautasi koiran aivan kirkkotarhan aidan viereen eikä enää koskaan astunut jalkaansa kirkkoon. Mutta sunnuntaina hän ajoi perheineen kirkolle ja kävi istumaan koiran haudalle, joka oli huolellisesti hoidettu ja kukilla koristettu, ja sitten he lukivat Raamattua ja rukoilivat koko jumalanpalveluksen ajan. Väitetään hänen kuolinvuoteellaan pyytäneen vaimoansa hautaamaan hänet koiran viereen. Vaimo oli muutoin varsin säyseä olento, mutta tällä kertaa hän tuimistui. Hän sanoi, että hän puolestansa ei aikonut maata koiran rinnalla, niin valpas ja herttainen kuin se oli ollutkin, mutta jos niin oli, että mies itse mieluummin halusi saada viimeisen leposijansa koiran viereen kuin hänen viereensä, niin hänen tahtonsa kyllä saisi tapahtua. Aleksanteri Elliott oli muutoin itsepintainen kuin aasi, mutta hän piti vaimostansa, ja niin hän antoi myötä ja sanoi: "No, hautaa minut sitten, tuhat tulimaista, minne ikinä haluat. Mutta minä odotan, että kun enkeli Gabriel toitottaa torveansa, uskollinen koirani on kavahtava pystyyn yhtä valppaana kuin minäkin, sillä sielua oli sillä ainakin yhtä paljon kuin kaikilla noilla kaksijalkaisilla hölmöillä, olivatpa ne sitten nimeltään Elliott tai Crawford tai Mac Allister." Nuo sanat olivat hänen viimeisensä. — Mitä Marshalliin tulee, niin olemme me kaikki jo ehtineet tottua häneen, mutta voinhan ymmärtää, että hän muukalaiseen vaikuttaa peräti hullunkuriselta. Olen tuntenut hänet kymmenvuotiaasta saakka — nyt hän on viidenkymmenen vuoden vanha — ja minä pidän hänestä. Me olemme tänään olleet yhdessä turskankalastuksella. Enhän minä pystykään enää juuri muuhun — kuin pyydystämään silloin tällöin turskan tai forellin. Mutta sellaista ei ole aina ollut — ennen oli minulla kyllä tapana tehdä muutakin.
Ensi perämies muistutti nyt olemassaolostansa hypähtämällä kapteeni Jimin syliin. Se oli oikea kissasuvun loistoedustaja, täysikuuta muistuttavine pyöreine naamoinensa, vilkkaine vihreine silminensä ja mahtavine käpälöinensä, jotka se loikoessaan aina käänsi koukkuun. Kapteeni Jim silitteli hiljaa sen sametinpehmoista turkkia, ja se kohotti velttona ja tyytyväisenä häntänsä pystyyn.
— Minä en ole juuri koskaan ollut ihastunut kissoihin, ennenkuin löysin Ensi perämiehen, puheli kapteeni säestäen mirrin äänekästä kehruuta.
— Minä olen pelastanut sen kuolemasta, ja kun on tehnyt eläimelle tuollaisen palveluksen, täytyy siihen myöskin kiintyä. Sehän on melkein sama kuin jos olisi lahjoittanut sille elämän'. Tässä maailmassa on kauhean ajattelemattomia ihmisiä. Muutamat noista kaupunkilaisista, joilla on kesäasuntonsa lahden tuolla puolen, ovat niin ajattelemattomia, että se jo lähenee julmuutta. Ne pitävät kesällä kissoja ja hemmottelevat niitä, ruokkivat niitä makupaloilla ja laittavat niille kaulaan silkkiruusukkeita ja kulkusia. Sitten ne syksyllä matkustavat tiehensä ja jättävät kissat nälkään ja viluun. Minä aivan kiukustun tuota ajatellessani… Viime talvena löysin eräänä päivänä rannalta kuolleen kissaemoraukan, painautuneena kolmea pientä poikastansa vastaan, jotka olivat niin laihat, että niissä oli vain luut ja nahka. Kuollessaankin oli emo vielä koettanut niitä lämmittää. Sen jäykistyneet käpälät olivat niiden ympärillä. Minä itkeä tillitin, niin vanha kuin olenkin. Ja sitten kiroilin. Lopuksi otin sitten nuo kolme pientä poikasta mukaani kotiin ja ruokin niitä ja hankin niille hyvät kodit. Minä tunsin tuon matamin, joka oli jättänyt kissan hoidotta, ja kun hän jälleen palasi tänne keväällä, menin hänen luoksensa ja silloinkos hän sai kuulla kunniansa!
— Mitä hän siihen sanoi? tiedusteli Gilbert.
— Hän itki ja sanoi, että "sitä hän ei ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi." Mutta minä sanoin hänelle: "Luuletteko te, että tuo kelpaa puolustukseksi, kun teidän tuomiopäivänä on vastattava tuon emoparan hengestä? Mitä varten on Herra antanut teille aivot, jos ei siksi, että käyttäisitte niitä ajattelemiseen?" Toiste hän varmaan varoo jättämästä kissoja oman onnensa nojaan.
— Oliko Ensi perämieskin tuollainen hylätty kissaparka? kysyi Anna, tehden lähestymisyrityksen, jonka asianomainen suvaitsi armollisesti pitää hyvänänsä.
— Oli kyllä. Minä löysin sen eräänä kirpeän kylmänä talvipäivänä. Silkkinauha, jonka jokin hölmö oli sitonut sen kaulaan, oli tarttunut puun latvassa kiinni oksaan, ja paitsi sitä, että kissa oli nälkään nääntynyt, oli se myöskin kuristumaisillaan. Olisittepa nähnyt sen silmät, rouva Blythe! Sehän oli vain poikanen, mutta varmaankin se oli voinut jo pitää huolta itsestänsä, kunnes se tarttui puuhun. Kun minä olin saanut sen irti, nuolaisi se nopeasti minun kättäni terävällä punaisella pikku kielellänsä. Silloin ei se ollut tuollainen roteva merijätkä kuin nyt. Se oli lempeä ja hurskas kuin karitsa. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ollaksensa kissa se on tullut aika pitkäikäiseksi. Aika muhkea mirri, tämä minun Ensi perämieheni!
— Olisin pikemminkin odottanut, että te olisitte pitänyt koiraa, sanoi Gilbert.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Minulla oli kerran koira. Se merkitsi minulle niin paljon, etten sen kuoltua voinut hankkia toista sijaan. Se oli ystävä — ymmärrättekö, rouva Blythe? Perämies on vain hyvä toveri. Minä pidän Perämiehestä — ja suureksi osaksi juuri sentähden, että se on niin taitava keksimään kepposia — niinhän kissojen laita aina on. Mutta koiraani minä rakastin. Oikeastaan voin varsin hyvin käsittää nuo tunteet, joita Aleksanteri Elliottilla oli koiraansa kohtaan. Kunnon koirassa ei ole mitään vilppiä. Siksi ne kaiketi ovat rakastettavampia kuin kissat. Mutta kissat ovat, kissa vieköön, paljoa mielenkiintoisempia. Ei, tässä minä istun laverrellen turhaa lorua. Miksikä te ette käske minua vaikenemaan! Mutta koska nyt olette juoneet teenne, niin ehkä saan näyttää muutamia pikkukapineita, joita teistä kenties olisi hauska katsella — olen koonnut ne ihmeellisiltä seuduilta, joita ennen maailmassa huvikseni kävin katselemassa.
Kapteeni Jimin "pikkukapineet" osoittautuivat kokoelmaksi monenmoisia harvinaisuuksia — jotkut kammottavia, jotkut eriskummaisia tai kauniita. Ja melkein jokaiseen niistä liittyi jokin ihmeellinen kertomus.
Anna ei unohtanut koskaan, millä ihastuksella hän tänä kuutamoiltana kuunteli noita vanhoja kertomuksia ihmeellisen ajopuu-roihun ääressä, hopeahohteisen meren puhuessa heille tenhokieltänsä avoimen akkunan takana ja laineiden loiskiessa kallioiden juurella.
Kapteeni Jim ei lausunut ainoatakaan kerskuvaa sanaa, mutta oli mahdoton olla oivaltamatta, mikä sankari tuo mies oli ollut — rohkea, vilpitön, neuvokas ja epäitsekäs. Siinä hän nyt istui pienessä huoneessansa, loitsien kuulijoittensa eteen silminnähtävinä kaikki nuo ihmeelliset seikat. Kulmien värähdys, lystikkään vallaton irvistys, sana, liike valaisivat mitä havainnollisimmalla tavalla jonkin tapahtuman tai luonteen esitystä.
Muutamissa kapteeni Jimin seikkailuissa tapahtui niin ihmeellisiä käänteitä, että kuulijat miettivät mielessänsä, eikö hän ehkä hiukan liiaksi käyttänyt hyväksensä heidän herkkäuskoisuuttaan. Mutta tuo epäluulo oli täysin aiheeton, se selveni heille myöhemmin. Hänen kertomuksensa olivat aivan pilkullensa totuudenmukaisia. Kapteeni Jimillä oli synnynnäiset satukirjailijan lahjat, jotka saattavat menneisyyden ja unhon usmaan vaipuneen jälleen kohoamaan esiin, saamaan muotoa ja väriä, menettämättä silti houkuttelevaa ja salaperäistä luonnettansa.
Kapteenin kertomukset vuoroin naurattivat Annaa ja Gilbertiä, vuoroin värisyttivät heitä, ja kerran tunsi Anna silmiensä tulevan tulvilleen kyyneleitä. Kapteeni Jim näki niiden vierivän pitkin hänen poskiansa ja luki ne erityiseksi tunnustukseksi kertomataidollensa.
— Minulle on mieleen, jos ihmiset tällaisina hetkinä panevat hiukan itkuksi, sanoi hän. — Katson sitä kohteliaisuudenosoitukseksi. Mutta sittenkään en ole pystynyt esittämään kokemiani ja näkemiäni seikkoja oikeassa valaistuksessa. Minulla on ne kaikki merkittyinä muistiin "elämänvaiheissani", kuten tuota kokoelmaa olen nimittänyt, mutta en pysty saamaan niitä oikeaan muotoon. Jos voisin keksiä oikeat sanat ja panna ne paperille, sukeutuisi siitä oikein mukava kirja. Se veisi voiton "Rakkauden harhateistä", ja luulen, että Joekin lukisi sitä yhtä mielellään kuin merirosvojuttuja. Niin, minä olen elämässäni ollut mukana monenmoisissa seikkailuissa, ja tiedättekös, rouva Blythe, vanhus ikävöi yhä uusia. Minähän olen nyt ainoastaan vanha ja hyödytön ukkorähjä, joka jo on joutunut istumaan kuivalle maalle, mutta väliin tunnen niin valtavaa halua saada lähteä purjehtimaan — saada purjehtia kauas auringonlaskun taa ja — jäädä sille matkalle.
— Te tahtoisitte Odysseuksen tavoin:
"Kulkua auringon seuraten, retken purtenne johtaa
Läntisten tähtien teille — karttaen kuoloa maalla,"
sanoi Anna haaveksivalla äänensävyllä.
— Odysseus? Hänestä olen kyllä lukenut! Hänellä oli siivo vaimo, joka kutoi kangastansa ja oli hänelle uskollinen. — Niin, siltä juuri minusta tuntuu. Siltä tuntuu kaikista vanhoista merimiehistä, luullakseni. Mutta arvatenkin minä saan kuolla kuin mikäkin maamoukka. Minkä on tapahtuminen, se tapahtuu. Oletteko kuulleet puhuttavan vanhasta William Fordista, joka ei koskaan suostunut menemään veneeseen, siksi että hän pelkäsi hukkuvansa. Muuan povari oli ennustanut hänelle niin käyvän. Eräänä päivänä hän sai sitten pyörtymyskohtauksen ja kaatuessaan hän joutui suin päin vesialtaaseen, joka oli tallin edustalla, ja hän tukehtui. — Täytyykö teidän nyt jo lähteä? Tulkaa pian toiste ja käykää usein minua katsomassa! Ensi kerralla on tohtorin vuoro pitää puhetta. Hän tietää monenmoista, josta haluaisin päästä selville. Täällä minä hiljakseen puuhailen päivät päästään, ja aika käy väliin varsin pitkäksi. Tässä suhteessa pahenivat asiat Elizabeth Russellin kuoltua. Me sopeuduimme niin hyvin yhteen.
Kapteeni Jimin äänessä soinnahti tuo syvällinen ja liikuttava tunne, joka täyttää vanhuksen mielen, hänen menettäessään hyvät ystävänsä toisen toisensa jälkeen — ystävät, joiden paikkaa nuorempi sukupolvi ei voi koskaan täysin täyttää, miten herttaisesti ja ymmärtämystä osoittavasti se esiintyneekin. Anna ja Gilbert lupasivat molemmat tulla pian jälleen käymään ja uudistaa käyntinsä usein.
— Hän on herttainen vanhus, sanoi Gilbert, kun he nyt astelivat kotiinpäin.
— Hyvin herttainen. Minusta on vain niin vaikeata saada nuo hänen hurjat seikkailunsa soveltumaan yhteen hänen vaatimattoman ja sydämellisen olentonsa kanssa, sanoi Anna miettiväisesti.
— Niin et ajattelisi, jos olisit, kuten minä, nähnyt hänet äskettäin eräänä päivänä kalastajakylässä. Muuan Peter Gautier'in venekuntaan kuuluva nuorukainen sanoi jonkin raakuuden eräästä tämän seudun tytöstä. Olisitpa silloin nähnyt kapteeni Jimin! Hänen silmänsä kipinöivät, kun hän iski ne tuohon poikaan! Hän oli kuin toinen ihminen! Paljoa hän ei sanonut — mutta hän sanoi sanottavansa tarpeellisella tarmolla. Kuinka tuo toinen olikaan häpeissään! Ei, kapteeni Jimin kuullen ei pidä puhua rumasti kenestäkään naisesta hänen selkänsä takana.
— Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt naimisiin, sanoi Anna. — Hänellähän pitäisi oikeuden mukaan tässä iässä olla poikia, jotka ohjaisivat aluksia, ja lapsenlapsia, jotka tarrautuisivat hänen polviinsa, pyytäen häntä kertomaan jotakin… Se tuntuisi paljoa luonnollisemmalta. Mutta hänellä on ainoastaan "muhkea mirrinsä".
Mutta Anna erehtyi. Kapteeni Jim omisti muutakin. Hän omisti erään muiston.