X.
LESLIE MOORE.
— Tänä iltana emäntänne lähtee pitkälle kävelyretkelle aina niemen tuolle puolen, sanoi Anna Gogille ja Magogille eräänä tyynenä lokakuun iltana.
Ei ollut muita, joiden kanssa hän olisi voinut keskustella, sillä Gilbert oli lähtenyt kalastajakylään. Anna hoiti tuon pienoismaailmansa niin mallikelpoisella tavalla kuin voi odottaa henkilöltä, joka oli Marilla Cuthbertin kasvattama, ja hän voi hyvällä omallatunnolla lähteä pois kotoa. Monta ihanaa kävelyretkeä hän oli jo tehnyt rannikolla, väliin Gilbertin seurassa, väliin kapteeni Jimin kanssa, väliin yksin omine ajatuksinensa ja uusine hempeine haaveinensa. Hän piti rantatiestä, joka johti sataman hiljaa keinuvien, tervalta tuoksuvien veneitten ohi, hän käyskenteli myöskin mielellään hopeanhohtoisilla hietasärkillä, missä raikkaat merituulet puhalsivat, mutta rakkain oli hänelle kallioranta jyrkänteineen ja rotkoineen, aaltojen kiillottamme ja hiomine vierinkivineen ja syvine lahdekkeineen, missä piikivet hohtivat kirkkaassa matalassa vedessä. Ja sille rannalle hän nyt lähti tänä iltana.
Kolme päivää oli syysmyrsky riehunut, tuoden mukanansa kovia sadekuuroja. Jymisten olivat ärjyaallot iskeneet kallioihin, tyrskyjen valkoinen vaahto oli sinkoillut kauas yli aallonhalkaisijan, ja vesi oli käynyt sameaksi tuossa muutoin niin siintävässä ja peilikirkkaan tyynessä Neljän tuulen lahdessa. Mutta nyt oli tuuli tyyntynyt, ja puhtaana hohti ranta huuhtelun jälkeen. Ilmassa ei tuntunut lehahdustakaan, mutta vielä vyöriskelivät mainingit, heitellen kaunista valkoista vaahtoa hiedalle ja kallionlohkareille. Loppumattomana jonona ne lähestyivät rantaa, välittämättä jo kaikkialla vallitsevasta tyynen ja rauhan tunnelmasta.
— Oi, tämä on hetki, jonka takia kyllä kannattaisi pitää viikkomääriä myrskyä ja sadesäätä, huudahti Anna antaen katseensa liukua ylhäältä kallionlohkareelta, missä hän seisoi, yli tuon keinuen liikehtivän vedenkalvon. Sitten hän laskeutui kapeata ja jyrkkää polkua pitkin lahdekkeen luo, missä hän voi nauttia ihanasta yksinäisyydestä kallioitten, meren ja taivaan ympäröimänä.
— Minua niin haluttaisi laulaa ja tanssia, sanoi hän itseksensä. — Minua ei näe ainoakaan ihminen — ja kalalokit eivät juoruile. Täällä voin käyttäytyä niin hassusti kuin ikinä tahdon!
Hän kohotti hamettansa ja jatkoi matkaansa kevyin tanssiaskelin pitkin kovaa ja kiinteätä rantakaistaletta, töin tuskin turvassa mainingeilta, jotka melkein huuhtelivat hänen jalkojansa värehtivällä vaahdollansa. Pyörähdellen ja naureskellen kuin lapsi hän saapui lopuksi pienelle lahden itäpuolella ulkonevalle niemekkeelle. Silloin hän äkkiä pysähtyi, punehtuen kiihkeästi. Hän ei ollutkaan yksin, läheisyydessä oli ollut henkilö, joka oli tarkannut hänen tanssiansa ja kuullut hänen naurunsa.
Tuo Annan aikaisemmin näkemä kultakutrinen, sinisilmäinen tyttö istui niemessä kivilohkareella, kallionkielekkeen takana, joka oli estänyt Annan häntä havaitsemasta. Hän katsoi suoraan Annaan, kasvoillaan ilme, jossa yhtyi hämmästys, myötätunto ja — oliko tuo mahdollista? — kateus. Hän oli avopäin, ja muhkea, kiiltävä tukka oli kiedottu hänen päänsä ympäri ja kiinnitetty heleänpunaisella nauhalla. Hänellä oli tumma, hyvin yksinkertainen puku, mutta sitä piti koossa hienorakenteisen, notkean vyötärön ympärillä silkkivyö, joka oli samaa lämpöisen punaista väriä kuin tukkanauhakin.
Kädet, jotka hän oli pannut ristiin polvien ympäri, olivat ruskeat ja ilmeisesti työhön tottuneet, mutta kaulan ja hempeitten kasvojen iho oli kuulakanvalkoinen. Laskeva aurinko loi läntisellä taivaanrannalla purjehtivien pilvien lomitse häipyvän säteen, joka osui muukalaisen tukkaan. Ensi hetkenä voi luulla näkevänsä meren käsittämättömän olennon henkilöitynä — kaikkine salaperäisyyksineen, intohimoineen, houkuttelevine ja pettävine viehätyksineen.
— Te — te varmaankin luulette, että minä olen hiukan päästä sekaisin, sopersi Anna, koettaen tointua mielenhämmennyksestään.
Olipa tosiaankin harmillista, että tuo ylvään juhlallinen olento oli nähnyt hänet sellaisen lapsellisen hilpeyden vallassa — hänet, tohtorinna Blythen, jonka olisi tullut esiintyä läpeensä arvokkaasti kuten naidun naisen sopii.
— En suinkaan, vastasi muukalainen tyttö hänen kysymykseensä, — mitään sellaista en suinkaan ole ajatellut.
Enempää hän ei puhunut. Hänen äänensä oli välinpitämätön, hänen esiintymisensä hiukan torjuvaa. Mutta hänen silmiensä ilme, joka oli kiihkeän kaihoisa, mutta samalla arka, uhmaileva, mutta kumminkin myös rukoileva, saattoi Annan muuttamaan päätöksensä lähteä pois. Hän kävi nyt sen sijaan istumaan kivelle tytön viereen.
— Emmekö voisi tehdä hiukan tuttavuutta? sanoi hän, turvautuen hymyilyynsä, jolla hän aina oli voittanut luottamusta ja ystävyyttä. — Minä olen rouva Blythe ja asun pienessä valkoisessa tuvassa, joka sijaitsee rantatörmällä lahden tuolla puolen.
— Tiedän sen kyllä, sanoi muukalainen. — Minä olen Leslie Moore — rouva Dick Moore, lisäsi hän jäykästi.
Anna istui silmänräpäyksen vaieten, niin ihmeissään hän oli. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut mahdollisuutta, että tuo muukalainen voisi olla naimisissa — hänessä ei ollut mitään rouvamaista. Ja hän olikin tuo naapuri, jonka talossa Anna oli kuvitellut tavallisen toimeliaan ja käytännöllisen maalaisrouvan hyörivän ja puuhailevan. Hänen oli mahdoton tarpeeksi äkkiä muuttaa mielikuvaansa eittämättömän todellisuuden mukaiseksi.
— Siis — siis te asutte tuossa harmaassa talossa, jonka ympärillä kasvaa piilipuita, sopersi hän.
— Niin kyllä. Minunhan olisi kaiketi jo aikoja sitten pitänyt käydä teillä vierailulla…, sanoi rouva Moore.
Mutta hän ei yrittänytkään puolustaa tai selitellä laiminlyöntiänsä.
— Pyydän teitä siis tulemaan varsin pian, sanoi Anna ehdittyään joltisestikin tointua hämmästyksestään. — Me olemme niin läheiset naapurit, että meidän pitäisi tulla hyviksi ystäviksi. Neljän tuulen ainoa vika on se, että ihmiset asuvat niin kaukana toisistansa. Muutoinhan täällä on kaikin puolin ihanaa.
— Pidättekö te seudustamme?
— Pidänkö siitä! Minä rakastan sitä. En ole vielä koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin Neljän tuulen niemi ja sitä ympäröivä näköala.
— Minulla ei ole ollut tilaisuutta nähdä paljoa maailmaa, sanoi Leslie Moore hitaasti, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että täällä on hyvin kaunista. Minäkin — rakastan tätä seutua.
Kuten koko hänen olentonsa, kuvasti hänen puheensävynsäkin samalla arkuutta ja voimakasta sisäistä tunnetta. Anna sai omituisen vakuutuksen, että tuolla muukalaisella tytöllä — tuosta käsitteestä ei hän voinut vapautua — olisi varsin paljon sanottavaa, jos hänelle johtuisi mieleen avata sydämensä.
— Minä tulen usein tänne rantaan, sanoi rouva Moore edelleen.
— Niin minäkin, vastasi Anna. — Kuinka ihmeellistä, ettemme ole ennen sattuneet täällä yhteen.
— Varmaankin te käytte täällä varhemmin illalla kuin minä. Tavallisesti on jo myöhäinen — melkein pimeä, kun minä tulen. Ja minä tulen tavallisesti heti myrskyn jälkeen — kuten tänään. Meri ei miellytä minua samassa määrin silloin, kun se lepää uneliaana ja tyynenä. Minä pidän taistelusta — kuohusta ja pauhusta.
— Minä pidän aina merestä, olkoonpa se millä mielellä tahansa, vastasi Anna. — Meri merkitsee minulle täällä Neljässä tuulessa samaa, mitä minulle Avonleassa oli eräs tie, jota minä nimitin "Rakastavaisten poluksi". Tänä iltana se vaikutti minusta niin huolettomalta ja hilpeältä — aaltojen kuohussa oli kuin laulua ja soittoa — ja sentähden minunkin täytyi antautua hilpeyteni valtaan — pelkästä myötätunnosta. Sentähden tanssin hietarannalla kuin mikäkin hupakko. En tietysti voinut aavistaakaan, että joku näkisi sen. Jos neiti Cornelia Bryant olisi nähnyt minut, olisi hän tietenkin ennustellut kovia aikoja tohtori Blythelle.
— Te tunnette siis neiti Cornelian? sanoi Leslie nauraen.
Hänen naurunsa oli viehättävää — se helmeili esiin äkkiä ja odottamattomasti ja siinä raikahti kuin pikkulapsen viattomuutta. Se vaikutti Annaan vastustamattomasti, niin että hänkin tyrskähti nauruun.
— Tunnen kyllä! Hän on käynyt monta kertaa tervehtimässä minua haavekodissani.
— Haavekodissanne?
— Niin, se on typerä ja herttainen nimi, jonka Gilbert ja minä olemme antaneet meidän majasellemme. Me käytämme sitä vain kahdenkesken. Se pääsi epähuomiossa pujahtamaan huuliltani.
— Neiti Russellin pieni valkoinen talo on siis teidän haavekotinne, sanoi Leslie, hämmästyksen sävy äänessään. — Minulla oli myöskin kerran haavekoti, — mutta se oli palatsi, lisäsi hän nauraen jälleen, mutta nyt naurua, jossa soinnahti katkera iva.
— Ah, voitte uskoa, että minäkin kyllä olen haaveksinut palatsista, kuten varmaankin useimmat tytöt. Ja sitten me muutamme ilolla pieneen majaseen, jossa on kolme huonetta ja keittiö, mutta joka lahjoittaa meille kaikki mitä sydämemme halajaa — vain siksi, että meidän prinssimme suvaitsee asua siellä. Mutta teidän paikkanne olisi tosiaankin ollut palatsissa, tehän olette niin kaunis. Se teidän täytyy sallia minun sanoa — muutoin ei käy hyvin — minun täytyy saada lausua ilmi ihailuni. Te olette hurmaavin ilmiö, minkä elämässäni olen nähnyt, rouva Moore.
— Jos meistä on tuleva ystävät, täytyy teidän kutsua minua
Leslieksi, sanoi toinen, omituisen kiihkeä sävy äänessään.
— Sen teen mielelläni. Ja minua ystävät nimittävät Annaksi.
— Sanoitte minua kauniiksi, jatkoi Leslie, jääden synkkänä tuijottamaan merelle. — Ehkä niin lienee, mutta se ainakin on varmaa, että minä vihaan kauneuttani. Toivoisin, että olisin aina ollut yhtä ruskeaksi päivettynyt ja ruma kuin rumin ja päivettynein tyttö tuolla kalastajakylässä. — No, mitä te pidätte neiti Corneliasta?
— Neiti Cornelia on hyvin herttainen minun mielestäni, sanoi Anna. — Gilbert ja minä olimme viime viikolla kutsutut hänen luoksensa tee-illalliselle. Oletteko te kuullut puhuttavan pöydistä, jotka notkuvat?
— Muistelen lukeneeni sanomalehdistä, että niitä väliin on nähty lasten kesäsiirtoloissa, sanoi Leslie, ja hänen kasvoillensa levisi hymyilyn kajastus.
— Niin, neiti Cornelian pöydät notkuivat — luulen, että ne suorastaan huokailivat, niin suunnaton taakka oli niillä kannettavana. En voi vieläkään käsittää, kuinka hänelle oli johtunut mieleen laittaa niin paljon ruokaa kahdelle tavalliselle ihmiselle, kuten mieheni ja minä olemme. Hänellä oli muun muassa monta erilaista kaakkua, mutta ei kumminkaan sitruunakaakkua. Hän kertoi saaneensa sitruunakaakusta kerran kymmenen vuotta sitten ensimmäisen palkinnon keittonäyttelyssä Charlottetownissa, mutta sen päivän jälkeen hän ei ole uskaltanut valmistaa sitruunakaakkua, ettei vain epäonnistuisi ja menettäisi kuuluisuuttaan.
— Jaksoitteko te syödä hänen ruokiansa niin paljon, että hän oli tyytyväinen?
— Minä puolestani en siihen pystynyt, mutta Gilbert voitti hänen sydämensä sullomalla sisäänsä niin paljon, että minä häpesin… Neiti Cornelia sanoikin, ettei hän ollut koskaan nähnyt miestä, joka ei pitäisi enemmän savustetusta lohesta pinaatin kera kuin Raamatustansa. Tiedättekö, minä olen oikein ihastunut neiti Corneliaan.
— Niin minäkin, sanoi Leslie. — Hän on paras ystävä, joka minulla on tässä maailmassa.
Anna ihmetteli mielessänsä, miksikä neiti Cornelia ei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan rouva Mooresta, jos he kerran olivat ystävykset. Muutoinhan neiti Cornelia oli ottanut puheeksi melkein jokaisen elävän olennon Neljän tuulen niemellä ja sen ympäristössä.
— Eikös tuo ole kaunista? kysyi Leslie hetken vaitiolon jälkeen, huomauttaen Annaa erinomaisesta valovaikutuksesta, jonka kallionhalkeaman lomitse siivilöityvä auringonsäde sai aikaan syvän tummanvihreän veden pinnalla. — Jos en olisikaan tällä retkelläni nähnyt muuta kuin tuon, olisin kumminkin katsonut saaneeni tarpeeksi korvausta käynnistäni.
— Varjo- ja valoilmiöt tällä kalliorantamalla ovat ihmeellisiä, sanoi Anna. — Pieni huoneeni, jossa tavallisesti istun ompelemassa, on lahdelle päin, ja minä istun siellä akkunan ääressä ja nautin nauttimistani. Värivivahdukset ja varjojen muodot vaihtelevat hetki hetkeltä.
— Eikö teidän ole koskaan ikävä? kysyi Leslie äkkiä. — Eikö koskaan — yksinkään ollessanne?
— Ei. Luulen, etten ole vielä koskaan pitkästynyt aikaa, sanoi Anna. — Yksinkin ollessani minulla on hyvää seuraa — mietiskelen ja haaveilen ja suunnittelen minkä mitäkin… Olen mielelläni yksin silloin tällöin, saadakseni rauhassa harkita ja punnita asioita. Mutta minusta on hauska omistaa hyviä ystäviä — ja jutella hetkinen niiden kanssa, joiden seurassa viihdyn. Sanokaas — ettekö tahtoisi käydä minua tervehtimässä — ja oikein usein? Olkaa kiltti ja tehkää se! Luulen kyllä, lisäsi Anna naurahtaen, — että te pitäisitte minusta, jos tuntisitte minua lähemmin.
— Mutta kuinka olisikaan — pitäisitteköhän te minusta? sanoi Leslie vakavasti.
Tuo ei ollut imartelun tavoittamista — hänen katseensa oli synkän ilotonna suuntautunut ulapalle, missä vaahtoharjaiset aallot hopeisina hohtelivat kuutamossa.
— Olen vakuutettu, että kiintyisin teihin, sanoi Anna. — Ja älkää luulko, että minä olen niinkään järjetön, vaikka näittekin minun illan suussa tanssia hypiskelevän rantaa pitkin! Käyn kyllä vähitellen arvokkaammaksi! Tiedättekö etten minä ole ollut vielä kovinkaan kauan naimisissa? Minusta on kuin olisin vielä nuori tyttö, niin, välistä tunnen itseni suorastaan lapseksi.
— Minä olen ollut naimisissa kymmenen vuotta, sanoi Leslie.
Tuossa oli nyt jälleen melkein uskomaton seikka.
— Mitä ihmettä! Tehän ette voine olla edes minun ikäisenikään! huudahti Anna. — Teidän on täytynyt olla vallan lapsi naimisiin mennessänne.
— Olin kahdeksantoista vuotias, sanoi Leslie, nousten paikaltaan ja ottaen pienen päähineen ja viitan, jotka olivat hänen vieressänsä. — Nyt olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. — Mutta nyt minun kaiketi täytyy lähteä kotiin.
— Niin minunkin, Gilbert on varmaankin jo palannut. Mutta olen niin iloinen siitä, että me tietämättämme panimme toimeen tämän kohtaamisen ja olemme tutustuneet toisiimme.
Leslie ei vastannut mitään, ja tuo vaikutti Annaan hiukan jäähdyttävästi. Hän oli vilpittömällä mielellä tarjonnut ystävyyttään, mutta mitään ihastusta ei hänen tarjouksensa ollut herättänyt — tai kenties se oli suorastaan hylätty. Vaieten kapusivat he rantakallioita ylös ja kulkivat sitten poikki laidunmaan, jonka pehmoinen, nyt jo kellastunut ruohopeite kuutamossa näytti kellertävältä sametilta. Heidän ehdittyään rantatielle pysähtyi Leslie.
— Minä lähden tätä tietä, rouva Blythe. Tehän tulette joskus minua tervehtimään, eikö niin?
Annasta tuntui, kuin hän olisi sanonut nuo sanat vain siksi, ettei katsonut voivansa olla sitä tekemättä. Kutsu tuntui hänestä väkinäisesti lausutulta.
— Minä tulen, jos te todella tahdotte, että sen tekisin, vastasi hän kylmähkösti.
— Tietysti minä tahdon — sen vakuutan, huudahti Leslie pontevasti, kuin vapautuen jostakin esteenä olleesta seikasta.
— Siinä tapauksessa kyllä tulen. Hyvää yötä, Leslie!
— Hyvää yötä, rouva Blythe!
Anna asteli nyt kotiin syviin ajatuksiin vaipuneena, ja tultuansa perille hän heti kertoi Gilbertille äskeisestä tuttavuudenteostaan.
— Siinähän olet nähtävästi saanut arvoituksellisen naisolennon tutkittavaksesi, sanoi Gilbert. — Hänen vertaistansa et ole varmaankaan tavannut koskaan Avonleassa etkä seminaarissa.
— En tosiaankaan, sen voin vakuuttaa. Hän on kyllä aivan toisenlaatuinen kuin muut tämän seudun naiset. Hänen kanssaan ei voi puhua voin- ja lihanhinnoista. Ja minä kun kuvittelin että hän olisi rouva Rakel Lynden toisinto — touhuava, toimelias ja arkipäiväinen. Oletko koskaan nähnyt hänen miestänsä, Dick Moorea, Gilbert?
— En. Olenhan tosin nähnyt useitakin miehiä työssä pelloillaan, vaan enhän voi mitenkään tietää, ken heistä ehkä olisi voinut olla Moore.
— Hän ei sanallakaan maininnut miestään. Olen varma, ettei hän ole onnellinen.
— Tuosta, mitä kerroit, voi hyvin tehdä johtopäätöksen, että hän joutui naimisiin kauan ennen kuin voi käsittää, mitä tuo merkitsi hänen elämäänsä nähden, ja niin hän huomasi liian myöhään tehneensä erehdyksen. Tuollainen ei ole niinkään harvinaista, Anna. Yleväluontoinen nainen olisi koettanut tyytyä kohtaloonsa ja muodostella elämänsä parhaansa mukaan. Mutta rouva Moore on nähtävästi vain käynyt mieleltänsä katkeraksi ja tylyksi.
— Älkäämme lausuko hänestä arvostelua ennenkuin pääsemme selville asioista, sanoi Anna. — En luule, että hänen elämänkohtalonsa on noin tavallista laatua. Tulet käsittämään, miksi hän vaikuttaa minuun niin tenhoavasti, kun saat hänet tavata, Gilbert. Se ei johdu hänen kauneudestansa.
Minä tunnen, että hän on luonne, jolla on paljon annettavaa, vaan joka jostakin syystä torjuu kaikki luotansa, riistäen siten luonnoltansa mahdollisuuden kehittyä ja puhjeta täyteen kukkeuteen. Olen tehnyt parastani päästäkseni hänestä selvyyteen, mutta ainoana tuloksena on tämä mainitsemani päätelmä. Nyt minun täytyy käydä neiti Cornelian kimppuun, kuullakseni mitä hän tietää kertoa hänestä.