XI.
LESLIE MOOREN TARINA.
— No niin, kahdeksas tenava tuli maailmaan kaksi viikkoa sitten, sanoi neiti Cornelia syvältä keinutuolistansa, missä hän kiikkui edes takaisin valkean ääressä kotonansa muuanna kylmänä lokakuuniltana. — Se oli tyttö. Fred piti pahaa ääntä, pauhaten muka toivoneensa poikaa — mutta vähissä hänen toivomisensa oli ollut. Jos se olisi ollut poika, olisi hän tietysti pannut talon nurin siksi, ettei se ollut tyttö. Heillä oli ennestään neljä tyttöä ja kolme poikaa, joten minun mielestäni toisesta ei pitäisi olla enemmän syytä pauhata kuin toisestakaan… Tenava on oikein sievä ja lepää niin herttaisena kauneissa pikku pukimissaan. Lapsukaisella on mustat silmät ja mitä siroimmat pikku kädet.
— Minun täytyy mennä häntä katsomaan, sanoi Anna, huulillaan hymyily, jonka herätti muuan ajatus, liian ihmeellinen ja pyhä sanoihin puettavaksi. — Minä olen niin kovin ihastunut pikkulapsiin.
— Niin, nehän voivat olla varsin hauskoja, kun ihmiset vain eivät hanki niitä itsellensä liian monta, sanoi neiti Cornelia, — kuten esimerkiksi Flora-serkkuni, joka asuu The Glenissä. Hänellä on yksitoista lasta. Mies otti itsensä hengiltä kolme vuotta sitten. Tavattoman mukava keino pelastautua pelistä. Mutta sellaisiahan ne ovat!
— Miksikä hän sen teki? kysyi Anna kauhistuneena.
— No, kaiketi jokin asia kävi vasten hänen mieltänsä, niin hän hyppäsi kaivoon. Peräti kevytmielistä, sanon minä. Ja kaivon hän luonnollisesti turmeli. Flora-parka ei tahtonut enää käyttää sitä. Hän antoi kaivaa uuden, ja se kävi hirveän kalliiksi, ja vesi oli kovaa ja kalkkipitoista ja mitä kaikkea lienee ollutkin… Jos hänen nyt välttämättömästi piti hukuttautua, niin olisihan satamassa pitänyt olla vettä riittämiin asti. Ei, minä en voi sietää tuollaisia kurjia miehiä ja itsekkäitä hirmuvaltiaita. Mikäli muistan, on meillä täällä Neljässä tuulessa ollut ainoastaan kaksi itsemurhaajaa. Toinen oli Frank West, Leslie Mooren isä. Tästä muistuu mieleeni eräs seikka. Eikö Leslie ole käynyt vielä luonasi?
— Ei, mutta me satuimme yhteen rannalla eräänä iltana ja tutustuimme toisiimme, sanoi Anna heristäen korviansa.
Neiti Cornelia nyökkäsi.
— Sepä oli hauskaa, rakkaani. Sitä juuri toivoinkin, että te sattuisitte kohtaamaan toisenne. No, mitä pidät hänestä?
— Minusta hän on erinomaisen kaunis.
— Kieltämättä. Hänen vertaistansa, mitä ulkomuotoon tulee, ei ole ollut koskaan Neljässä tuulessa. Oletko nähnyt koskaan sellaista tukkaa? Kun hän päästää sen valloilleen, ulottuu se polviin. Mutta minä tarkoitin kysyä, mitä muutoin pidit hänestä.
— Luullakseni voisin pitää hänestä oikein paljon, jos hän vain sallisi sen, vastasi Anna vitkaan.
— Mutta hän ei salli sitä — hän torjui sinut luotansa soveliaan matkan päähän, eikö niin? Leslie parka! Mutta et olisi siitä erityisesti ihmeissäsi, jos tietäisit millaista murhenäytelmää hänen elämänsä on ollut — kirjaimellisesti murhenäytelmää, toisti neiti Cornelia painokkaasti.
— Ah, jospa kertoisitte minulle siitä hiukan — jos nimittäin voitte tehdä sen pettämättä hänen luottamustaan.
— Rakkaani, Leslie paran tarinan tuntee jokainen näillä tienoin. Se ei ole mikään salaisuus — ainakaan ulkonaisiin piirteisiinsä nähden. Mutta sisäiset kokemukset tuntee vain Leslie itse, ja hän ei avaa kenellekään sydäntään. Voin sanoa, että minä olen paras ystävä, jonka hän maan päällä omistaa, mutta hän ei ole vielä koskaan lausunut minulle valituksen sanaa. Oletko koskaan nähnyt Dick Moorea?
— En koskaan.
— No, siinä tapauksessa on parasta, että alan aivan alusta, niin käsität kaikki tyyni. Kuten sanottu, Leslien isän nimi oli Frank West. Hän oli lahjakas, mutta epäkäytännöllinen — sellaistahan sattuu usein. Hänellä oli hyvä lukupää ja hän oli kansanopistossa kaksi vuotta. Sitten hänen terveytensä kävi huonoksi — heidän suvussansa on taipumusta keuhkotautiin. Hän palasi jälleen kotiin ruvetakseen maanviljelijäksi. Hän meni sitten naimisiin Rose Elliottin kanssa, joka oli kotoisin lahden tuolta puolen. Rose oli hyvin kaunis — Leslie on perinyt ulkomuotonsa häneltä. Mutta Lesliessä on paljon enemmän pontta ja tarmoa kuin Rose parassa. Sinähän tiedät, Anna, että minä aina olen ollut sitä mieltä, että meidän naisten tulee vetää yhtä köyttä. Jumala tietäköön, että me saamme sietää sangen paljon miehiltä, etkä usein saa kuulla minun sanovan pahaa sanaa toisesta naisesta. Mutta tuo Rose Elliott, hän oli minusta sentään liian sietämätön… Häntä oli hemmoteltu lapsuudesta saakka, eikä hänestä koskaan tullut muuta kuin laiska ja itsekäs ja vaivojansa ruikutteleva olento. Frank ei pystynyt työhön, he olivat köyhiä kuin kirkonrotat. He elivät perunoista ja ihrasta. Kaksi lasta heillä oli — Leslie ja Kenneth. Leslie omisti äitinsä kauneuden ja isänsä hyvän pään — ja lisäksi vielä jotakin, jota hän ei ollut perinyt heiltä. Hän oli iloisin, ystävällisin pikku tyttönen, mitä voi kuvitella, Anna. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli isänsä lemmikki, ja he olivat hyvin läheiset keskenänsä. Leslie ei nähnyt isässänsä mitään virheitä — ja hän olikin omalla tavallaan varsin miellyttävä.
Leslien ollessa kahdentoista vuotias tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Hän jumaloi pikku veljeänsä Kennethiä, joka oli neljä vuotta häntä nuorempi ja oli hyvin herttainen pikku poika. Hän putosi eräänä päivänä suurelta heinäkuormalta, joka oli matkalla luuvaan, pyörä kulki aivan hänen pienen ruumiinsa ylitse ja kuolema seurasi heti. Ja ajattele, Anna, Leslie näki tuon. Hän seisoi ylhäällä luuvan luukulla. Hän kirkaisi — renki sanoi, että sellaista ääntä ei hän ollut kuullut koskaan ennen, se oli soiva hänen korvissaan, kunnes enkeli Gabrielin pasuuna saattaisi sen vaikenemaan. Mutta sitten ei Leslie enää huutanut eikä itkenyt. Hän hyppäsi luukusta heinäkuormalle ja heinäkuormalta maahan ja nosti tuon verta vuotavan ja vielä lämpimän ruumiin syliinsä — ja se täytyi suorastaan riistää häneltä, Anna, sillä hän ei olisi tahtonut päästää sitä… Minut noudettiin sinne — ei, en voi puhua siitä…
Neiti Cornelia pyyhki kyyneleet herttaisista ruskeista silmistänsä ja neuloi pari minuuttia äänettömyyden vallitessa.
— Niin, jatkoi hän, — siitähän ei olekaan sen enempää sanomista. Pikku Kenneth haudattiin kirkkotarhaan lahden tuolle puolen, ja jonkun ajan kuluttua lähti Leslie kouluun jatkamaan jälleen lukujansa. Hän ei maininnut enää Kennethin nimeä — en ole enää koskaan kuullut sitä hänen huuliltansa. Varmaankin tuo vanha haava nyt jo on mennyt umpeen, joskin arpi väliin kirvelee. Hänhän oli silloin vain lapsi, Anna, ja aika armahtaa lapsia. Vähitellen palasi nauru jälleen hänen huulillensa — ja se oli erinomaisen viehkeätä naurua, jommoista nykyisin enää harvoin kuulee.
— Kuulin sen silloin illalla, sanoi Anna. — Se oli erinomaisen miellyttävää naurua.
— Frank West alkoi käydä huonommaksi pikku Kennethin kuoleman jälkeen. Eihän hänen terveytensä ollut ennestäänkään ollut vahva, ja pojan kuolema kävi häneen kovasti, joskin Leslie oli hänen lempilapsensa. Hän kävi synkkämieliseksi ja tylsäksi, ja eräänä päivänä hirtti hän itsensä omassa halkoliiterissään. Ja siihen hän oli vielä lisäksi valinnut hääpäivänsä. Tietysti täytyi myöskin käydä niin, että Leslie parka ensiksi näki hänet siellä, — hän meni liiteriin pilkkomaan hiukan sytykkeitä. Silloin kohtasi häntä tuo näky.
— Kuinka hirveätä, sanoi Anna, ja puistatus kävi hänen lävitsensä.
— Tyttöparka!
— Yhtä vähän kuin Kennethin kuoltua itki Leslie isänsäkään hautajaisissa, mutta hänen äitinsä ulisi kahden puolesta. Lesliellä oli täysi työ häntä rauhoittaessaan ja lohduttaessaan. Rose käyttäytyi todellakin oikein ikävästi, sitä mieltä olimme me kaikki, mutta Leslie kohteli häntä mitä suurimmalla kärsivällisyydellä. Hänhän piti äidistänsä, eikä hän koskaan sietänyt ainoatakaan moitteen sanaa omaisistaan. Niin haudattiin sitten Frank West poikansa Kennethin rinnalle ja Rose antoi pystyttää hänelle suuren hautapatsaan. Se oli melkoista suurenmoisempi kuin konsanaan Frank Westin luonne tai jälkimuisto. Ja varmaa on, että se oli suurempi kuin Rosen varat olisivat sallineet, sillä kartano oli kiinnitetty veloista aina savupiippuja myöten. Mutta pian senjälkeen kuoli Leslien isän vanha äiti — kelpo mummo, jolta Leslie varmaankin on perinyt osan ominaisuuksistansa, — ja hän jätti jälkeensä hiukan rahaa Leslielle — sen verran, että hän voi käydä vuoden Charlottetownin opettajaseminaaria. Lesliellä oli mielessä koettaa suorittaa opettajatutkinto ansaitaksensa sitten sen verran, että hän voisi opiskella pari lukukautta Redmondin korkeakoulussa. Se oli ollut hänen isänsä lempituuma — hän tahtoi, että Leslie toteuttaisi sen, mitä hän ei ollut voinut tehdä. Leslie oli erittäin lahjakas ja varsin kunnianhimoinen. Hän suoritti tutkintonsa ja sai sitten paikan The Glenin koulussa. Hän oli niin onnellinen ja toivehikas ja täynnä eloa ja intoa. Ajatellessani, millainen hän silloin oli ja millainen nyt, täytyy minun sanoa: paholainen vieköön kaikki miehet!
Neiti Cornelia puraisi ompelulankansa poikki keikauttaen tuikeasti päätänsä.
— Sinä kesänä ilmestyi sitten Dick Moore. Hänen isällänsä Abner Moorella oli kauppapuoti The Glenissä, mutta Dick oli ihastunut merimieselämään, ja hän oli tavallisesti kesäisin merellä ja seisoi talvisin tiskin takana. Hän oli iso ja komea mies — jolla oli pieni, ruma sielu jossakin kookkaan ruumiinsa sopukassa. Hänellä piti aina olla jotakin, jonka suhteen hän oli lyönyt vetoa, että se hänen oli saatava — mutta kun hän sen oli saanut, ei hän välittänyt siitä enää. Muutoin oli hän kyllä jokseenkin sävyisä ja hyväluontoinen, kun ei mikään käynyt vasten hänen mieltänsä. Mutta hän joi aika paljon, ja ikäviä juttuja oli liikkeellä hänestä ja eräästä kalastajakylän tytöstä. Hän ei olisi ansainnut olla edes rättinä Leslien jalkojen juuressa. Mutta hän ihastui nyt silmittömästi Lesliehen, ensiksikin hänen kauneutensa takia ja toiseksi siksi, ettei Leslie välittänyt hänestä vähääkään. Hän vannoi pyhästi, että juuri Leslie hänen oli saatava — ja hän sai hänet.
— Mutta kuinka ihmeessä se voi tapahtua?
— Se oli alusta loppuun konnamaista peliä. Minä en voi antaa Rose Westille anteeksi hänen menettelyänsä. Näetkös, rakas ystäväni, Abner Moorella oli kiinnityksiä Westin tilaan, ja korkoja ei ollut maksettu moneen vuoteen. Nyt meni Dick rouva Westin luo ja sanoi, että jos Leslie ei ottaisi häntä, käskisi hän isänsä sanomaan irti lainat. Rose nosti kauhean elämän — pyörtyi ja itki ja pyysi ja rukoili, ettei Leslie karkoittaisi häntä pois hänen vanhasta kodistansa. Eihän häntä voi moittia, vaikka hänelle tuotti surua ajatus, että hänen täytyisi jättää se, mutta tuskinpa kukaan sentään olisi uskonut häntä niin itsekkääksi, että hän uhraisi oman lapsensa saadaksensa jäädä vanhoihin huoneisiinsa. Mutta sen hän kumminkin teki. Ja Leslie suostui noudattamaan hänen tahtoansa — hän piti niin paljon äidistänsä, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa säästääksensä häntä surusta. Hän meni naimisiin Dick Mooren kanssa. Silloin ei kukaan meistä vielä tiennyt, miksi se tapahtui. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että äiti oli kiusannut häntä, kunnes hän suostui. Minä olin aina ollut vakuutettu, että tuohon asiaan kätkeytyi jokin salaisuus, sillä Leslie oli aina esiintynyt hyvin tylysti ja tuikeasti Dick Moorea kohtaan, eikä hän ollut sen luontoinen, että hän niin helposti olisi muuttanut mieltä. Tiesinhän muutoinkin, ettei Dick Moore ikinä voinut olla sellainen mies, että Leslie voisi häneen kiintyä — jos kohta hänen olentonsa muutoin kieltämättä tehosikin naisiin. Suurista häistä ei tietysti voinut olla puhetta, mutta Rose pyysi minut vihkiäisiin. Minä menin, mutta kaduin sitä sitten. Olin nähnyt Leslien kasvot veljen ja isän hautajaisissa, ja nyt minusta oli, kuin olisin ollut viettämässä hänen omia hautajaisiansa. Mutta Rose loisti kuin aurinko, sen saat uskoa! Silloin oli Leslie kahdeksantoista vuoden vanha.
Leslie ja Dick asettuivat asumaan Westin tilalle — Rose ei muka voinut erota tyttärestänsä. Ja siellä he asuivat sen talven. Keväällä Rose sai keuhkokuumeen ja kuoli — täsmälleen vuotta liian myöhään! Leslie suri kovasti äitiänsä. Eikö ole kauheata, että toiset arvottomat ihmiset saavat osaksensa niin paljon rakkautta, ja toiset, jotka sitä ansaitsisivat paljoa paremmin, saavat käydä läpi elämän saamatta sitä osaksensa juuri ollenkaan?
— Mutta Dick väsyi pian elelemään tuossa suuressa talossa kahden kesken vaimonsa kanssa. Hän halusi viettää vaihtelevaa elämää. Hän matkusti Nova Scotiaan sukulaisia tervehtimään, ja pian hän kirjoitti Leslielle, että eräs hänen serkuistansa, George Moore, aikoi lähteä pitkälle meriretkelle, aina Havannaan saakka, ja hän aikoi lähteä mukaan. Laivan nimi oli "Neljä sisarta", ja he arvelivat viipyvänsä matkalla yhdeksän viikkoa.
Tuo matka tuotti Leslielle helpotusta. Mutta hän ei puhunut mitään. Aina hääpäivästänsä saakka hän on ollut aivan samanlainen kuin nyt — kylmä ja ylpeä ja suljettu ja tyly sille, joka pyrkii häntä lähestymään. Mutta nähkääs, minä puolestani en ole antanut hänen torjua itseäni luotansa! Kaikesta huolimatta olen pitänyt kiinni oikeudestani kiintyä häneen ja tilaisuuden sattuessa myöskin osoittaa kiintymystäni.
— Hän sanoikin minulle, että täti on hänen paras ystävänsä, sanoi
Anna.
— Todellako! Vai sanoi hän niin! huudahti neiti Cornelia ihastuneena. — Se riemastuttaa vanhaa sydäntäni. Olen usein mietiskellyt, mahtaneeko hän välittää minusta vähääkään — sillä jos niin on, osaa hän salata sen oivallisesti. Sinä olet ilmeisesti saanut hänet virkoamaan enemmän kuin aavistatkaan, muutoin ei hän olisi sanonut sinulle tuollaista seikkaa. Ah, tuota tyttöparkaa, joka on hukannut elämänsä! Nähdessäni Dick Mooren tunnen aina halua lävistää hänet puukolla.
Kevennettyään sydäntänsä ilmaisemalla tuon verenhimoisen halunsa pyyhkäisi neiti Cornelia jälleen silmiänsä ja jatkoi:
— Leslie jäi siis asumaan yksin tuonne taloon. Dick oli kyntänyt ja kylvänyt ennen lähtöänsä, ja Abner ukko, hänen isänsä, oli luvannut huolehtia sadon korjaamisesta. Kesä meni menojaan, mutta "Neljästä sisaresta" ei kuulunut mitään. Nova Scotiassa asuvat sukulaiset ryhtyivät tiedusteluihin, ja kävi ilmi että laiva oli saapunut Havannaan, purkanut lastinsa ja otettuaan uutta lastia lähtenyt kotimatkalle, mutta siinä olikin kaikki, mistä saatiin selkoa. Vähitellen alkoivat ihmiset lukea Dick Mooren hukkuneiden joukkoon. Melkein jokainen otaksui hänen jääneen sille tielleen, mutta eihän siitä voinut olla varma, sillä on tapahtunut, että merimiehet, joita jo vuosikausia on luultu kuolleiksi, äkkiä ovat ilmestyneet elävinä tänne satamaan. Leslie ei koskaan uskonut hänen kuolemaansa — ja hän oli oikeassa. Niin onnellisesti ei saanut käydä, että Dick olisi jo mennyt menojansa. Seuraavana kesänä kävi kapteeni Jim Havannassa — siihen aikaan hän vielä teki purjehdusretkiä. Siellä pisti hänelle päähän, että hänen pitäisi ottaa asioista hiukan selkoa — sillä miehistä on aina hauska pistää nokkansa muiden asioihin — ja niin hän kävi tiedustelemassa kaikissa merimieskodeissa ja muissa sellaisissa paikoissa, saadaksensa kuulla jotakin "Neljän sisaren" miehistön kohtalosta. Tuon hän olisi saanut jättää tekemättä — sen olen aina sanonut ja sanon yhä edelleen. Niin hän tuli kiertoretkellään erääseen — niin, eiköhän se liene ollut suorastaan turvakoti, ja siellä hän näkee miehen, jonka hän tuota pikaa tuntee Dick Mooreksi, huolimatta suuresta parrasta, jonka Dick oli ehtinyt kasvattaa. Kapteeni Jim ajatutti sen pois — ja sitten ei ollut enää epäilystäkään — mies oli Dick Moore — tai ainakin hänen ruumiinsa. Järki oli mennyt tipo tiehensä, ja mitä sydämeen tulee, niin ei sitä minun käsittääkseni ollut ikinä ollutkaan.
— Mitä hänelle sitten oli tapahtunut?
— Niin, jospa se vain tiedettäisiin! Turvakodin hoitajat olivat kertoneet löytäneensä hänet noin vuotta aikaisemmin eräänä aamuna kadulta kauheassa tilassa — koko hänen päänsä oli vain verinen möhkäle. Kaiketi hän oli ollut huonossa seurassa ja sekaantunut johonkin tappeluun. He ottivat hänet huostaansa, voimatta ikinä uskoa, että hän jäisi elämään. Mutta hän toipui henkiin, ja toivuttuansa oli hän muuttunut jälleen lapseksi. Hänellä ei ollut muistia eikä ymmärrystä eikä käsityskykyä. He koettivat ottaa selville, kuka hän oli, mutta se ei onnistunut. Hän ei edes osannut sanoa, mikä hänen nimensä oli — hän osasi vain soperrella muutamia sekavia sanoja. Hänellä oli ollut taskussaan kirje, joka alkoi puhuttelulla "Rakas Dick!" ja jossa oli allekirjoitus "Leslie", mutta siinä ei ollut mitään osoitetta, ja kuori oli poissa. He pitivät hänet luonansa ja opettivat hänet hoitamaan muutamia yksinkertaisia askareita, ja niin löysi sitten kapteeni Jim hänet. Hän toi hänet mukanansa kotiin — olihan tuo tosiaankin varsin kallisarvoinen löytö, jota kannatti kuljettaa matkassansa, — mutta kaiketi hän katsoi sen velvollisuudeksensa. Hän tuumiskeli siten, että kun Dick tulisi jälleen kotiin ja jälleen joutuisi entiseen ympäristöönsä, silloin heräisi hänessä jälleen hitunen muistia ja järkeä. Mutta vieläkös mitä — kaikki jäi ennalleen. Niin hän on sitten aina siitä saakka elellyt tuolla piilipuitten varjostamassa talossa. Hän on yhä edelleen lapsen kehitysasteella. Väliin hän saa jonkunmoisia kohtauksia, ja silloin hän on kiukkuinen ja itsepäinen, mutta enimmäkseen hän on varsin kiltti ja sävyisä. Niin, niin, tiedätkös — tuota kuormaa on Leslie kantanut yhdeksän vuotta, aivan yksin. Vanha Abner Moore kuoli kohta senjälkeen kun poika oli tuotu kotiin ja hänen kuoltuansa seurasi vararikko. Kun kaikki oli saatu osapuilleen selville, jäi Leslielle ja hänen miesparallensa ainoastaan tuo vanha talo, jossa he nyt asuvat. Leslie antoi sen arennille John Wardille, ja tuolla arentirahalla on hänen nyt tultava toimeen. Väliin hän ottaa kesäksi jonkun täysihoitolaisen. Mutta useimmat matkustavaiset asuvat mieluummin lahden toisella puolen, missä hotellit ja kesähuvilat sijaitsevat. Leslien talo on liian kaukana kylpyrannasta. Hän hoitelee nyt Dickiä, yhdeksään vuoteen hän ei ole ollut poissa hänen tyköänsä — hän on sidottu tuohon tylsämieliseen mieheen koko elämäniäksensä. Ja kun ajattelee kaikkia hänen muinoisia haaveitansa ja toiveitaan! Voit ajatella, mitä tämä kaikki on merkinnyt hänelle, rakas ystäväiseni — niin kaunis ja itsetietoinen, kunnianhimoinen ja lahjakas kuin hän aina on ollut! Hänhän on suorastaan kuin elävänä kuollut.
— Leslie parka! lausui Anna, vaipuen syviin mietteihin.
Hänen oma onnensa tuntui hänestä nyt kohtuuttomalta ja ansaitsemattomalta. Mitä oikeutta hänellä oli jatkaa päivästä päivään iloista ja tyytyväistä elämää, kun toinen ihmisolento aivan hänen lähimmässä ympäristössään kantoi sellaista raskasta surujen taakkaa.
— Tahtoisitko kertoa minulle aivan seikkaperäisesti, mitä Leslie sanoi ja kuinka hän käyttäytyi tuona iltana, jolloin kohtasit hänet rannalla? sanoi neiti Cornelia hetken kuluttua.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti Annan esitystä ja nyökkäsi sitten tyytyväisenä.
— Sinusta hän oli jäykkä ja tyly, mutta voin vakuuttaa, ystäväiseni, että hän kohteli sinua harvinaisen avomielisesti. Nähtävästi hän heti mieltyi sinuun. Kuinka iloitsenkaan siitä! Varmaankin sinä voit olla hänelle suureksi avuksi. Minä olin hyvilläni kuullessani, että nuori pari muuttaisi tänne, sillä ajattelin, että Leslie kenties voisi saada ystävän. Sinähän tahdot kyllä ruveta hänen ystäväksensä, eikö niin, pikku Anna?
— Tahdon kyllä, jos hän vain suostuu siihen, sanoi Anna tuolla hänelle ominaisella aina auliilla, mutta silti niin vakavasti tarkoitetulla sydämellisyydellä.
— Ei, niin ei sinun pidä sanoa. Sinun pitää tulla hänen ystäväksensä, tahtoipa hän taikka ei, sanoi neiti Cornelia painokkaasti. — Älä välitä siitä, joskin hän välistä vaikuttaa tylyltä — älä ole sitä huomaavinasikaan! Muista, millaista hänen elämänsä on ollut — ja on yhä edelleen — ja tulee aina olemaan, Jumala paratkoon… Tuollaiset ihmisparat kuin Dick elävät loppumattomiin. Näkisitpä vain, kuinka lihava hän nyt on. Kotiin tullessaan hän oli vain luuta ja nahkaa. Voita Leslie ystäväksesi — sinä kuulut niihin, joilla on kyky voittaa ihmisten ystävyys! Mutta närkäs et häneen nähden saa olla. Äläkä välitä siitä, jos näyttäisikin siltä, ettei hän välitä käynneistäsi. Hän tietää, että monet naiset eivät voi kestää Dickin läheisyyttä — heidän mieltänsä rupeaa muka etomaan… Koeta houkutella hänet tänne niin usein kuin voit. Paljoa ei hän voi olla poissa kotoansa — hän ei uskalla jättää Dickiä pitkäksi aikaa yksin, sillä kuka tietää, mitä hän voisi keksiä tehdä — kenties pistää koko talon tuleen! Dioin voi hän saada hetken joutoaikaa Dickin mentyä levolle ja nukuttua. Hän panee aina varhain maata ja nukkuu sikeästi aamuun saakka. Silloin Leslie tavallisesti menee rannalle hengittämään raitista ilmaa, ja niin sattui, että te siellä kohtasitte toisenne.
— Minä teen kaiken voitavani hänen hyväksensä, sanoi Anna kyynelsilmin.
Tuo mielenkiinto, jota Leslie Moore oli herättänyt Annassa jo ensi päivänä, tullessaan hanhilaumaa ajaen rinnettä alas, oli nyt neiti Cornelian kertomuksesta käynyt monin verroin voimakkaammaksi. Tuo nuori nainen oli yksin maailmassa, oli niin tarumaisen kaunis ja kantoi sydämellään raskasta, hoivatonta surua — tuo kaikki kutoi kuin tenhokehän hänen ympärilleen. Anna ei ollut milloinkaan tuntenut hänen kaltaistansa henkilöä, hänen ystävättärensä olivat olleet iloisia ja reippaita tyttöjä, terveitä ruumiin ja sielun puolesta, ja olemassaolon kärsimykset olivat kohdanneet heitä ainoastaan tavallisten haihtuvain huolten ja harmien muodossa. Leslie Mooren laita oli toisin, hän oli kuin naisen kärsimysten traagillinen, ilmetty kuva. Anna oli päättänyt hankkia itselleen pääsyn tuohon yksinäiseen sydämeen ja ottaa osansa niistä antimista, joita sillä varmasti olisi ollut lahjoitettavana, ellei kohtalon kova käsi olisi sitä sulkenut ahdistavaan kouristukseensa.
— Ja sitten sinun on vielä muistettava muuan seikka, rakkaani, sanoi neiti Cornelia, jolla ilmeisesti vielä oli jotakin sydämellään. — Sinun ei pidä luulla, että Leslie on vieras uskonnolle, siksi ettei hän käy koskaan kirkossa. Ja metodisti ei hän ainakaan ole, siitä saat olla varma. Dickiä ei hän luonnollisesti voi ottaa mukaansa kirkkoon — ja erikoisen kirkollinen ei Dick ollut silloinkaan kun hänellä vielä oli järkensä tallella! — Mutta Leslie on sydämeltään ja sielultaan aivan vilpitön presbyteriläinen — siihen nähden voit olla aivan levollinen, pikku Anna.