XII
LESLIE TULEE VIERAILULLE.
Leslie tuli haavemajaan eräänä viileänä lokakuun iltana, jolloin huurreusma kuutamossa leijaili yli merenlahden ja paneutui hopeaviiruina pitkin rantaniittyjä. Näytti melkein siltä kuin hän olisi katunut tuloansa, kun Gilbert tuli avaamaan, mutta Anna lensi miehensä ohitse, kävi käsiksi epäröivään vieraaseen ja toi hänet riemuiten sisään.
— Olipa oikein hauska, että tulit juuri tänä iltana, sanoi Anna hilpeästi. — Minä olen keittänyt erikoisen hyviä nekkuja, joissa on paljon manteleita, ja ajattelin, että istuisimme valkean ääressä ja juttelisimme kaikenlaista. Ehkäpä kapteeni Jimkin vainuaa poltetun siirapin hajua ja tulee tänne! Oikeastaan tämä on juuri hänen iltansa.
— Tuskinpa hän nyt tulee, sanoi Leslie. — Kapteeni Jim on nyt meillä. Hän minut tänne juuri lähettikin, lisäsi hän hieman uhkamielisesti.
— Sitten minä kiitän häntä siitä oikein erityisesti tavatessani hänet ensi kerran, sanoi Anna, työntäen nojatuoleja valkean ääreen.
— En tarkoita, etten itse olisi ollut halukas tulemaan, vakuutti Leslie punehtuen. — Minulla on kyllä ollut aikomus tulla — mutta minun on usein niin vaikea päästä kotoa.
— Onhan selvää, että sinun on vaikea päästä herra Mooren luota, sanoi Anna mitä luonnollisimmalla äänellä.
Hän oli päättänyt, että olisi parasta sopivassa tilassa mainita Dick Mooren olemassaolosta huomioonotettavana asianhaarana, eikä tykkänään vältellä tuon seikan puheiksi ottamista. Hänen tarkka vaistonsa oli ohjannut hänet oikeaan, sillä Leslien käytös kävi heti vapaammaksi. Hän oli mietiskellyt mielessänsä, minkä verran Anna tiesi hänen olosuhteistansa, ja nyt hän helpotukseksensa huomasi, ettei ollut tarpeen antaa hänelle mitään selityksiä.
Hän riisui yltään päällystamineet, ja tehden tyttömäistä mielihyvää osoittavan liikkeen hän istuutui mukavasti suureen nojatuoliin, jonka vieressä Magogilla oli paikkansa. Hän oli sievästi ja huolellisesti puettu, ja hänellä oli kuten tavallisesti tumman pukunsa koristeena hiukka kirsikanpunaa, tällä kertaa nauharuusuke kaulakaarteen alapuolella. Hänen tukkansa kimmelsi kultasäikeiden tavoin valkean lämpöisessä hohteessa. Hänen merensinisissä silmissänsä vilkkueli hilpeys ja leikillisyys. Tänä hetkenä oli Leslie tuon pienen haavemajasen ja sen ystävällisten asukasten vaikutuksen alaisena jälleen nuori tyttö — nuori tyttö, joka oli unohtanut menneisyyden ja sen tuottamat kärsimykset. Häntä ympäröi tuon pienen talon muistoilla kyllästetty, puhdas ilmapiiri, hänen mieltänsä lämmitti yhdessäolo kahden raikasluontoisen, iloisen nuoren ihmisen kanssa, jotka kuuluivat hänen omaan sukupolveensa, ja ympäristön tenhovoima tempasi hänet vastustamattomasti mukaansa. Neiti Cornelia ja kapteeni Jim olisivat tuskin uskoneet silmiänsä, ja Annankin oli vaikea uskoa, että tuo kylmästi luotaan torjuva ja vähäpuheinen nuori nainen, johon hän oli tutustunut rantakallioilla, oli sama olento kuin tämä vilkasluontoinen tyttö, joka puhui ja kuunteli janoavan mielen kiihkeydellä ja jonka raikas nauru oli sukua tuolle viattomalle hilpeydelle, joka entisvuosina oli helkähdellyt tässä pienessä talossa.
Kuinka kaihoisia katseita Leslie loikaan akkunoiden välissä oleviin täysiin kirjahyllyihin!
— Meidän kirjastomme ei ole suuri, sanoi Anna, — mutta jokainen kirjamme on ystävämme. Olemme koonneet kirjamme vuosien kuluessa, minkä mistäkin, mutta emme ole ostaneet niistä ainoatakaan, ennenkuin olemme sen ensin lukeneet ja huomanneet haluavamme lukea sen vielä moneen kertaan.
— Minulla on muutamia kirjoja — muuten varsin harvoja — jotka ovat kuuluneet isälleni, sanoi Leslie. — Olen lukenut ne niin moneen kertaan, että melkein osaan ne ulkoa. Uusia en juuri saa. The Glenissä on kyllä lukuyhdistys, ja minä kuulun siihen — mutta ihmisillä on niin erilainen maku, ja minä saan sieltä niin harvoin mitään, joka todella rikastuttaisi mieltä.
— Etkö tahtoisi käyttää meidän kirjastoamme mielesi mukaan, sanoi Anna. — Olet sydämellisesti tervetullut lainaamaan sieltä mitä tahdot.
— Silloin tulen oikein ahmimaan kirjoja, sanoi Leslie katsoen häneen kiitollisesti. Kello löi kymmenen, ja hän nousi vastahakoisesti.
— Minun täytyy lähteä. En olisi uskonut, että oli jo niin myöhäistä. Kapteeni Jimin on tapana sanoa, että tunti häipyy niin äkkiä iäisyyteen… Mutta nyt olen istunut täällä kaksi tuntia — ja kuinka hauska minulla on ollut! lisäsi hän koruttomasti.
— Tule sitten pian jälleen! sanoi Anna, ja Gilbert yhtyi hänen pyyntöönsä.
Anna ja Gilbert olivat nousseet ja seisoivat rinnakkain valkean hohteessa. Tuo nuori, toiveikas, onnellinen aviopari oli melkein armottoman havainnollinen kuva kaikesta, mitä Leslie kaipasi ja aina tulisi kaipaamaan. Hilpeys katosi hänen katseestansa ja kasvoiltansa — nuori tyttö oli väistynyt pois ja tilalla oli sureva, elämänonnensa menettänyt nainen, joka kylmällä hymyilyllä kiitti kutsusta käydä talossa ja poistui nopeasti hyvästellen.
Anna seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi sumuisen kolean illan pimeyteen. Sitten hän palasi hitain askelin oman lämpöisen lietensä ääreen.
— Eikö hän ole suloinen, Gilbert? Minä en saa kylläkseni hänen tukkansa katselemisessa. Neiti Cornelia sanoo, että se ulottuu polviin asti. Ruby Gillisillä oli myöskin kaunis tukka — mutta Leslien tukassa on kuin sisäistä henkeä — jokainen säie on elävää kultaa.
— Hän on erinomaisen kaunis, sanoi Gilbert niin lämpimän vakaumuksen sävy äänessään, että Annan mielestä vähempikin olisi riittänyt.
— Gilbert, pitäisitkö enemmän minun tukastani, jos se olisi samanlaista kuin Leslien? kysyi hän hiukan levottomasti.
— En tahtoisi kaikesta maailman hyvästä tukkaasi vähääkään toisenlaiseksi kuin se on, sanoi Gilbert, liittäen sanoihinsa varmuuden vuoksi vielä pari toisenlaista todistetta. — Et olisi enää Anna, jos sinulla olisi kullankeltainen tukka — taikka minkävärinen tahansa, paitsi juuri —
— Punainen, sanoi Anna harminsekaisella tyydytyksellä.
— Niin juuri — punainen luo ihoosi ja tähtisilmiisi oikean värityksen. Kultatukka ei sopisi sinulle ollenkaan, Anna — ja kuningatar olet kyllä ilmankin — tämän majasen ja minun sydämeni valtiatar.
— Sitten saat ylistää Leslietä mielin määrin, sanoi Anna jalomielisesti.