XIII.
KÄYNTI LESLIEN LUONA.
Muutamana hämärähetkenä viikkoa myöhemmin päätti Anna lähteä ketojen poikki matkaan vastavierailulle tuohon piilipuitten takana sijaitsevaan taloon. Mereltä päin oli tullut harmaata sumua, joka levisi hitaasti yli sataman ja alanteiden ja lähestyi hiljaa syksyn väreissä hohtavaa metsänreunaa. Usman läpi kuului meren huokailua ja voihkinaa. Neljän tuulen ulkomuoto oli muuttunut, ja Annasta se tuossa synkkyydessään vaikutti kiehtovalta ja houkuttelevalta, mutta samalla se herätti hänessä yksinäisyydentunteen. Gilbert oli matkoilla ja hänen piti palata vasta vuorokauden kuluttua, hän aikoi ottaa osaa lääkärienkokoukseen Charlottetownissa. Annan olisi tehnyt mieli jutella hetken aikaa tuttavallisesti jonkun yhdenikäisen ystävättären kanssa. Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat molemmat omaan tapaansa erinomaisia, mutta nuoret kaipaavat nuoria.
— Voi sentään, jos Diana tai Pris tai Stella voisi pujahtaa sisään hetkiseksi juttelemaan, kuinka hauskaa se olisikaan! sanoi Anna itseksensä. — Hyi, kuinka tänä iltana on koleata! Olen varma, että kaikki laivat, jotka konsanaan ovat lähteneet Neljän tuulen satamasta ja joutuneet haaksirikkoon, voitaisiin nähdä satamaan liukuvina, hukkunut miehistö kannella, jos sumuvaippa vain hetkiseksi voitaisiin vetää syrjään. Minusta tuntuu kuin se piilottaisi lukemattomia salaisuuksia, — kuin seudun menneitten sukupolvien haamut silmäilisivät minua tuon harmaan verhon takaa. Jos tämän pienen talon entiset kuolleet valtiattaret palaavat takaisin sitä katsomaan, eivät he voisi valita sopivampaa iltaa kuin tämä. Jos minä istun täällä kauemmin, saan nähdä jonkun niistä istuvan minua vastapäätä Gilbertin suuressa tuolissa. Täällä ei ole ollenkaan niin kodikasta kuin tavallisesti. Yksinpä Gog ja Magogkin näyttävät siltä, kuin heristäisivät korviansa ja kuulisivat näkymättömäin vierasten askeleita. Minä lähden täältä tieheni, tervehtimään Leslietä, ennenkuin vallan pelästytän itseni typerillä kuvitteluilla, kuten muinoin kummitusmetsässä. Jätän haavetupani sen muinoisten asukasten käytettäväksi. Liesivalkea on lausuva heidät tervetulleiksi — mutta toivottavasti he palatessani ovat lähteneet tiehensä, niin että saan tupani jälleen omiin hoteisiini. Aivan varmasti kaikki kirkkotarhan ja merenpohjan haamut ovat päättäneet kohdata toisensa tänä iltana täällä.
Hän naurahti hiukan omille mielikuvitelmillensa, mutta tunsi sittenkin selkäpiitänsä karmivan. Heittäen lentomuiskun Gogille ja Magogille hän pujahti alas sumuun. Kainalossa hänellä oli Leslielle pinkka uusia aikakauskirjoja.
— Leslie on aivan hullaantunut kirjoihin ja aikakauslehtiin, oli neiti Cornelia sanonut äskettäin, — mutta niitähän hän ei saa käsiinsä juuri koskaan. Hänellä ei ole varaa niiden ostoon eikä tilaamiseen. Hän on niin köyhä, että se on suorastaan surkeata, Anna. Minä en voi käsittää, kuinka hän voi tulla toimeen tuolla pienellä arentimaksulla. Hän ei valita koskaan, mutta voinhan toki itsekin nähdä, kuinka hänen laitansa on. Kaiken ikänsä hän on saanut kärsiä köyhyyttä. Hän ei välittänyt siitä silloin, kun hän vielä oli vapaa ja hänellä oli päämäärä, mihin pyrkiä, mutta nyt kärsii hän siitä kahta kipeämmin, sen voit uskoa. Olen niin iloissani siitä, että hän vaikutti niin elpyneeltä tuona iltana, jonka hän vietti luonasi. Kapteeni Jim sanoi minulle, että hän oli saanut pujottaa hänen kätensä takin hihoihin ja painaa päähineen hänen päähänsä ja heittää hänet ulos ovesta. Mene nyt piakkoin vastaamaan hänen käyntiinsä. Jos vitkastelet, niin hän arvelee sen johtuvan siitä, että sinä pelkäät Dickiä, ja sitten hän vetäytyy jälleen kuoreensa. Dick on iso ja kömpelö, hyvänsävyinen lapsi, mutta hänen tylsämielinen virnistelynsä ja naurunsa käy liiaksi toisten hermoille. Minulla puolestani, Jumalan kiitos, ei ole mainittavasti hermoja. Minä pidän Dick Mooresta enemmän nyt kuin hänen täysijärkisenä ollessaan — mutta sehän tosin ei merkitse niin varsin paljoa. Olin eräänä päivänä auttamassa Leslietä, kun hänellä oli suursiivous, ja seisoin keittiössä paistinpannun ääressä paistamassa munkkeja ihrassa. Dick pysytteli kuten tavallisesti lähettyvillä, saadaksensa maistaa niitä, ja kuinka onkaan, hän ottaa aivan kuuman leivoksen, jonka minä juuri olen onkinut pannusta, ja pistää sen niskaani, kun kumarrun eteenpäin. Tiedätkös, Anna, sormiani oikein syhytti, niin teki mieleni paiskata pannu kiehuvine ihroineen hänen päähänsä — mutta Jumalan kiitos, voin sentään hillitä itseni!
Anna nauroi neiti Cornelian suuttumukselle kiiruhtaessaan eteenpäin pimeässä. Mutta hänen naurunsa taukosi pian — salaperäinen kauhuntunnelma, joka tuona iltana vallitsi kaikkialla, teki lopun hänen hilpeydestänsä. Hänen mielensä oli jo käynyt varsin vakavaksi hänen ehdittyänsä tuon piilipuitten ympäröimän talon edustalle. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Rakennuksen julkipuoli oli pimeä ja autio, niin että Anna kiersi nurkan ympäri ja meni sisään pienestä ovesta, joka johti kuistilta eteiseen. Sinne hän pysähtyi äänetönnä.
Viereisen huoneen ovi oli auki. Himmeästi valaistussa huoneessa istui Leslie Moore käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Hän itki hillittömästi — hiljaisin, haikein, suonenvedontapaisin nyyhkytyksin, kuin olisivat hänen sisimmät sieluntuskansa väkisin purkaantuneet ilmoille. Suuri musta koira istui hänen vieressänsä lattialla, kuono hänen polvellaan ja suurissa uskollisissa silmissä mitä hartain myötätunnon ja osanoton ilme. Anna peräytyi murheellisena. Hän tunsi tuollaiseen suruun nähden olevansa voimaton. Hänen sydämensä täytti sääli, jota hän ei uskaltanut ilmaista. Jos hän nyt olisi mennyt sisään, olisi hän samalla riistänyt itseltänsä tilaisuuden suoda apua ja ystävyyttä. Sisäinen ääni sanoi Annalle, että tuo ylväs ja suljettu luonne ei ikinä soisi anteeksi sille, joka hänet yllättäisi lohduttoman surun vallassa.
Anna poistui hiljaa talosta ja pyrki hapuillen pihasta ulos. Jonkun matkan päästä hän kuuli pimeästä puhetta ja näki himmeän valon vilkkuvan siellä. Veräjällä tuli häntä vastaan kaksi miestä — kapteeni Jim lyhty kädessä ja eräs toinen henkilö, jonka hän ymmärsi Dick Mooreksi. Hän oli roteva, jokseenkin lihava mies, jolla oli leveät ja pyöreät punaisenverevät kasvot sekä ilmeetön, harhaileva katse. Tässäkin himmeässä valaistuksessa huomasi Anna, että hänen silmissänsä oli jotakin luonnotonta.
— Tekö täällä olette, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim. — Teidän ei pitäisi kuljeskella yksin tällaisena iltana. Voitte sumussa eksyä helpommin kuin luulettekaan. Minä saatan vain Dickin sisään ja palaan näyttämään teille tietä ketojen poikki. En tahdo joutua vastaamaan tohtori Blythelle siitä, että olen hänen poissaollessaan antanut teidän mennä mereen Cape Leforcen kallioniemeltä. Niin kävi eräälle naiselle neljäkymmentä vuotta sitten.
— Te olette käynyt tervehtimässä Leslietä, sanoi hän tultuansa takaisin.
— Aioin tehdä sen, mutta en mennytkään sisään, sanoi Anna ja kertoi, mitä oli nähnyt.
Kapteeni Jim huokasi.
— Leslie parka! Leslie parka! Hän ei itke hevillä, rouva Blythe — hän on niin uljas ja tarmokas. Kun hän sen kerran tekee, silloin hän kokee kovaa. Mutta sellainen ilta kuin tämä on erityisen raskas naiselle, joka kantaa suurta surua. Ilmassa on jotakin sentapaista, joka ikäänkuin kutsuu esiin kaiken mitä olemme kärsineet — tai pelänneet.
— Siinä vilisee aaveita, sanoi Anna, ja väristys puistatti häntä. — Siksi lähdin tänne — halusin puristaa ihmiskättä ja kuunnella ihmisääntä. Tänä iltana on liikkeessä niin paljon ihmissukuun kuulumattomia olentoja. Minun oma haavemajanikin oli niitä täynnä. Ne karkoittivat minut suorastaan sieltä ulos… Sentähden pakenin tänne saadakseni seuraa, jolla olisi lihaa ja verta kuten itselläni.
— Oli oikein, ettette mennyt sisään, rouva Blythe. Leslie olisi pahastunut siitä. Hänelle ei myöskään olisi ollut mieleen, jos minä olisin mennyt Dickin kanssa sisään, kuten olisin tehnyt, jos en olisi kohdannut teitä. Dick on ollut koko päivän minun luonani. Pidän häntä mahdollisimman paljon luonani helpottaakseni hiukan Leslien taakkaa.
— Eikö hänen silmissänsä ole jotakin eriskummallista? kysyi Anna.
— Huomasitteko sen? On kyllä, toinen silmä on harmaan sininen ja toinen ruskea — hänen isänsä laita oli samaten. Siitä minä juuri Cubassa tunsinkin hänet Dick Mooreksi. Muutoin ei suinkaan ollut helppo tuntea häntä, niin riutunut hän oli ja takkuisen parran peittämä. Arvatenkin te olette kuullut, että juuri minä hänet löysin ja toin kotiin. Tuota syöttää nyt neiti Cornelia minulle alinomaa — hän sanoo, että minun olisi pitänyt antaa hänen jäädä sinne missä oli. Mutta siinä suhteessa en voi olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Oli oikein tuoda hänet kotiin — ja silloinhan siinä ei ollut mitään valitsemisen varaa… Sehän on selvää ilman muuta. Mutta vanhaa sydäntäni vihloo ajatellessani Leslietä. Hän on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta hän on syönyt enemmän kyynelillä kostutettua leipää kuin useimmat naiset ehdittyään kahdeksankymmenen vuoden ikään.
He jatkoivat hetken vaieten kulkuansa. Vihdoin sanoi Anna:
— Tiedättekö, kapteeni Jim, minä en ole koskaan kulkenut kernaasti Lyhdyn valossa. Minulla on aina ollut niin ihmeellinen tunne, että valopiirin ulkopuolella, juuri siinä, missä pimeys alkaa, ympäröi minua lauma salaperäisiä ja pahasisuisia olentoja, jotka tuijottavat minuun pimeästä pahansuovin silmin. Sama tunne on minulla ollut lapsuudestani saakka. Mikähän siihen on syynä? Minusta ei koskaan tunnu siltä ollessani täydessä pimeydessä — kun se sulkee minut tykkänään huomaansa — silloin en pelkää vähääkään.
— Minullakin on melkein sama tunne, sanoi kapteeni Jim. — Luulen, että kun pimeys täydelleen ympäröi meitä, se on ystävämme. Mutta kun me koetamme torjua sitä luotamme — tahdomme karkoittaa sen lyhdyn valolla — silloin se käy meille vihamieliseksi. Mutta nyt sumu alkaa hälvetä. Kuten ehkä olette huomannut, puhaltaa lännestä raikas tuuli. Ehdittyänne kotiin voivat tähdet jo näkyä.
Niin tapahtuikin, ja kun Anna jälleen astui haavemajaseensa, hehkui pesässä vielä punainen tuhka, ja kaikki kammottavat ajatukset olivat kuin poispuhalletut.