XIV.
MARRASKUUN PÄIVIÄ.
Neljän tuulen lehdoissa ja metsiköissä viikkomääriä vallinnut väriupeus oli vaihtunut vienon siintävään syksyiseen harmauteen. Tuli päiviä, jolloin kedot ja rantaniityt verhoutuivat tihkusateen usmaan, tai merituulen henkäykset puhalsivat jäätävinä niiden ylitse — ja tuli myrskyöitä, jolloin Anna unesta heräten rukoili, ettei vain ainoakaan laiva hyrskyissä joutuisi karien ja särkkien reunustamalle pohjoisrannikolle. Sillä jos niin kävisi, silloin ei edes majakan suuri lempeä silmä, joka loisti uskollisesti halki pimeyden, voisi estää tuota onnetonta alusta menehtymästä vaahtoharjaisiin kuohuihin.
— Marraskuussa minusta väliin tuntuu, ettei kevät palaa koskaan, huokaili hän surren muutosta, joka oli tapahtunut hänen hallanpanemissa kukkalavoissansa.
Pieni väririkas puutarha, joka oli ollut opettajan morsiamen silmäin ilo, näytti nyt autiolta ja kurjalta, ja poppelit ja koivut olivat kuin "paljaiksi kuorittuja onkivapoja" — kuten kapteeni Jimin oli tapana sanoa. Mutta talon takana kasvava honkametsikkö oli vihreä ja tiheä kuin ennenkin, ja yksin marraskuussakin tuli ihania päiviä, jolloin päivä paistoi ja vuodatti vienoa purppuraa usmaan, jolloin sataman pienet suippopäiset aallot karkeloivat yhtä hilpeästi kuin keskikesällä ja ulappa lepäsi niin kirkkaansinisenä ja tyynenä, että myrskyt ja vinhat tuulet joutuivat unhoon.
Varsin monta syysiltaa viettivät Anna ja Gilbert kapteeni Jimin majakassa. Siellä oli aina kodikasta. Vaikka itätuuli lauleli synkkiä säveleitään ja meri näytti harmaalta ja kuolleelta, tuntui siellä aina vallitsevan päivänpaiste. Ehkäpä tuo seikka johtui siitä, että Ensi perämies aina upeili mitä koreimmassa turkissa. Se oli niin suuri ja loistava, että tuskin muistettiin kaivata aurinkoa, ja sen äänekäs kehruu säesti perin miellyttävällä tavalla naurua ja hilpeätä juttelua, jotka aina tekivät olon kapteeni Jimin lieden ääressä niin viihtyisäksi. Täällä tuo iloisa isäntä ja Gilbert keskustelivat mitä erilaisimmista ilmiöistä, joita taivaan ja maan välillä on nähtävissä.
— Minusta on hauska mietiskellä monenmoisia ongelmoita, vaikka en pystykään pääsemään niistä selville, sanoi kapteeni Jim. — Isäni oli sitä mieltä, ettei meidän koskaan pitäisi puhua asioista, joita emme käsitä, mutta jos noudattaisimme tuota sääntöä, pelkään, että keskustelumme pian tyrehtyisi kuiviin. Taivaiset vallat nauravat kyllä väliin meidän tuumiskeluillemme, mutta mitäpä siitä, kun vain muistamme olevamme heikkoja ihmisiä emmekä pyri jumalain vertaisiksi tai luule olevamme päteviä ratkaisemaan hyvän ja pahan eroa. Luullakseni meidän vähäiset keskustelukokouksemme eivät haittaa ketään, niin syventykäämme siis, tohtori, jälleen kaikkeuden salaisuuksiin.
Herrojen keskustellessa kuunteli Anna tai vaipui haaveihin. Väliin lähti Lesliekin mukaan majakalle, ja hän ja Anna kuljeskelivat silloin illan hämärtyessä rannikolla tai istuivat majakan viereisillä kallioilla, kunnes pimeys pakotti heidät sisään, kodikkaan takkavalkean ääreen. Ja silloin valmisti kapteeni Jim teetä ja kertoeli:
"Hän kuinka taisteli ja uhman murti
Aallokon tuiman, karkeloiden kulki
Ulapan teitä, missä hyrskyt hurjat
Ain' turhaan valmisteli urhon turmaa."
Lesliellä näytti aina olevan kovin hauskaa noissa majakan vaatimattomissa vieraspidoissa, hän kävi avomieliseksi ja puheliaaksi, keksi lystikkäitä sanasutkauksia ja nauroi helkähtelevää nauruansa. Väliin hän myöskin kuunteli toisten keskustelua henkeänsä pidättäen, posket hehkuvina, silmät loistavina. Juttelu kävi vilkkaammaksi, kokkapuheet nasevammiksi, kun Leslie oli läsnä. Ja vaikka hän ei itse puhunut paljon, näytti hän kumminkin houkuttelevan muut esiintymään mahdollisimman edulliselta puolelta. Kapteeni Jim esitti kertomuksensa paremmin, Gilbert keksi nopeammin ja osuvammin vastaväitteensä ja perustelunsa, ja Annalle tuli aina uusia leikillisiä ja omintakeisia päähänpistoja — Leslien olennon kannustaessa itsekutakin antamaan parastansa.
— Tuo tyttö on syntynyt johtavaan asemaan henkistä ja yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä, kaukana Neljän tuulen niemestä, sanoi Anna Gilbertille heidän astellessaan kotiin eräänä iltana. — Täällä hänen suuret lahjansa menevät hukkaan, häipyvät tyhjiin…
— Etkö tarkannut kapteeni Jimin ja allekirjoittaneen keskustelua, kun eräänä iltana pohdimme juuri tuota kysymystä hiukan yleisemmältä näkökannalta? Lopputuloksena oli tuo rauhoittava johtopäätös, että kaikkeuden luoja todennäköisesti osaa hallita maailmaansa aivan yhtä hyvin kuin me sen tekisimme ja että sellaista kuin "hukkaanmennyt elämä" ei ole olemassakaan, ellei nimittäin asianomainen itse ole hukannut elämäänsä turhuuteen. Ja sitähän ei Leslie Moore toden totta ole tehnyt. Voisihan jokunen ajatella niinkin, että henkilö, joka on saanut diploomin Redmondin korkeakoulusta ja johon sanomalehdentoimittajat ja kirjainkustantajat jo alkoivat kiinnittää huomiota, hukkaa elämänsä mennessään naimisiin nuoren ja kokemattoman lääkärin kanssa, jonka toimena on laastaroida harvalukuista potilasjoukkoa yksinäisessä maailmankolkassa nimeltä Neljä tuulta…
— Gilbert!
— Jos sinä olisit mennyt naimisiin Roy Gardnerin kanssa, olisit voinut loistaa kirkkaana valona henkistä ja yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä kaukana Neljän tuulen niemestä.
— Gilbert Blythe!
— Se on nimeni. — Tiedäthän, kuinka sinä olit häneen silmittömästi rakastunut aikoinaan.
— Gilbert, nyt sinä käyttäydyt katalasti, harkitun katalasti kuten kaikki miehet, sanoisi neiti Cornelia. En ole koskaan ollut häneen rakastunut. Kuvittelin sitä vain. Sen sinä kyllä tiedät. Tiedät myöskin, että minä mieluummin asun vaimonasi haavemajassamme kuin asuisin kuningattarena palatsissa, jossa olisi pylväitä ja marmoripermannot.
Gilbert ei vastannut sanoin. Mutta valitettavasti lienevät sekä hän että hänen vaimonsa unohtaneet Leslie paran, joka kulki yksinäistä polkuansa ketojen poikki kohden taloa, joka ei ollut marmoripalatsi eikä ilmetty haavemaja.
Kuu alkoi juuri kohota esiin tumman meren takaa ja kirkasti sen kalvon hohteellaan. Sen valo ei ollut vielä saavuttanut satamaa, jonka kaukaisempi puoli vielä verhoutui salaperäiseen pimeään himmeine lahtinensa, missä rantakalliot muodostivat veteen tummia varjoja, joiden välisissä lahdenpohjukoissa näkyi loistavia valoviiruja.
— Mitä tuikkavaa valoa leviääkään pimeään tuolta ihmisten kodeista! sanoi Anna. — Tuo valoviiru lahden toisella puolen on kuin helminauha. Ja The Glenistä hohtaa kokonainen tähtisikermä… Katsos, Gilbert, tuo valopilkku näkyy meiltä. Olen iloinen, etten sitä sammuttanut. Minusta ei ole hauska tulla pimeään taloon. Eikö olekin suloista katsella valoa, joka tuikkaa omasta kodistamme, Gilbert?
— Se on yksi maailman miljoonien kotien joukosta — mutta meille se merkitsee vartiotulta ja johtotähteä tässä matoisessa maailmassa… Anna-tyttöseni, kenellä on oma koti ja herttainen, punatukkainen vaimo — mitä voisikaan hän enää pyytää elämältä?
— Erästä pikkuseikkaa täytyy hänen sentään vielä pyytää, kuiskasi Anna, pusertaen hellästi hänen käsivarttansa. — Oi, Gilbert, minusta tuntuu väliin kuin minun olisi mahdoton odottaa aina kevääseen asti.