XV.
JOULUAATTO.
Aluksi olivat Anna ja Gilbert tuumiskelleet matkustaa Avonleahin joulua viettämään, mutta lopuksi he päättivät jäädä kotiin.
— Ensimmäisenä jouluaattona, jonka vietämme yhdessä, tahdon olla omassa kodissani, selitti Anna.
Siitä johtui nyt, että Marilla näytti siltä kuin olisi tehnyt purjehdusretken maapallon ympäri. Hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut sadan kilometrin päässä kodistansa, eikä hän ollut koskaan syönyt joulupäivällistä muualla kuin Vihervaaran talossa.
Rakel-täti oli valmistanut ja tuonut mukanansa suunnattoman luumu vanukkaan. Tuon kunnon rouvan oli ollut mahdoton uskoa, että kukaan nuoremman sukupolven jäsen — ja lisäksi vielä akateemista sivistystä saanut — osaisi valmistaa syötävän luumu vanukkaan, mutta muutoin hän kehuskeli Annan taloudenhoitoa.
— Anna on oiva emäntä, sanoi hän Marillalle vierashuoneessa sinä iltana, jolloin he olivat saapuneet. — Olen tarkastanut hänen leipäsäiliönsä ja sangon, missä on porsaanruokaa. Sen nimittäin voin sanoa sinulle, että noiden molempain pitopaikkojen mukaan voi arvostella emäntää. Sangossa ei ollut mitään, joka ei todella olisi sinne kuulunut, ja leipäsäiliössä ei ollut puivia leipäpaloja. Sehän on luonnollista, sillä hänhän on sinun kasvattamasi, mutta on otettava lukuun, että hän sitten tuli korkeakouluun. Minä huomasin heti, että hänellä on minun virkkaamani peite — tuo, jossa on tupakanlehtimalli — täällä toisessa vierassängyssä, ja sinun suuri palmikoitu mattosi on arkihuoneen uunin edessä. Tuollaiset pikkuseikat tekevät olon heti kodikkaaksi.
Annan ensi joulu omassa kodissa muodostui niin hauskaksi ja miellyttäväksi kuin hän ikinä voi toivoa. Oli kaunis päivä, ilma oli kuulakka ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ohut kerros ensi lunta oli satanut juuri jouluaatoksi kaunistaen maailman. Lahti aaltoili vielä vapaana, auringossa kimmeltäen.
Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat kutsutut päivälliselle, joka syötiin jo varhain. Leslie ja hänen miehensä olivat myöskin kutsutut, mutta Leslie kiitti kieltäen — he olivat aina setä Isac Westin luona jouluna, sanoi hän.
— Hänestä on parempi niin, uskoi neiti Cornelia Annalle. — Hänestä on liian raskasta ottaa miehensä mukaan vierasten seuraan. Joulu on aina erityisen raskas aika Leslielle. Hänellä ja isällä oli aina jouluna yhdessä niin paljon kepposia ja salaisuuksia.
Neiti Cornelia ja rouva Rakel eivät olleet erityisesti mieltyneitä toisiinsa — kumpikin oli tottunut tietämään kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu. Ei sattunut sentään mitään ikäviä yhteentörmäyksiä, sillä täti Rakel pysytteli keittiössä auttamassa Annaa ja Marillaa päivällisen laitossa, ja Gilbertin osaksi tuli pitää seuraa kapteeni Jimille ja neiti Cornelialle — tai oikeammin sanoen antaa heidän pitää seuraa itsellensä, sillä noiden kahden vanhan ystävyksen kinastelu ei käynyt koskaan ikävystyttäväksi.
— Siitä on jo aikoja, kun tässä talossa on tarjottu joulupäivällistä, rouva tohtorinna, sanoi kapteeni Jim. — Neiti Russel matkusti aina juhlapäiviksi kaupunkiin hyvien ystäviensä luo. Mutta minä olin mukana ensimmäisillä joulu-päivällisillä, jotka täällä laitettiin — emäntänä oli opettajan nuori rouva. Siitä on nyt täsmälleen kuusikymmentä vuotta — ja sää oli melkein kohdalleen samanlainen kuin nyt — oli satanut hiukan lunta, joka peitti harjut, ja lahti siinsi kuin kesäpäivänä. Minä olin vain poikanen, enkä ollut koskaan ennen ollut päivälliskutsuissa. Ujostelin niin kovin, etten syönyt itseäni kylläiseksi. Tuollaisesta häveliäisyydestä olen sittemmin vapautunut, Jumalan kiitos.
— Sen minä kyllä uskon, sanoi neiti Cornelia, joka ompeli ja poimutteli minkä ehti.
Hänelle ei olisi voinut pälkähtää päähän istua kädet ristissä edes joulunakaan. Pikkulapset eivät maailmaan tullessaan katso sitä, onko pyhä vai arki, ja sellaista pientä vierasta odotettiin juuri erääseen rutiköyhään perheeseen, joka asui Glen S:t Maryssä. Neiti Cornelia oli lähettänyt voimakasta ruokaa päivälliseksi koko perheelle, joten hän nyt voi hyvällä omallatunnolla itsekin nauttia päivällistä.
— Sinähän olet kyllä kuullut, että tie miehen sydämeen käy hänen vatsansa kautta, Cornelia, tuumiskeli kapteeni Jim.
— Sen uskon täydellisesti — jos hänellä nimittäin on sydän, vastasi neiti Cornelia. — Siksi kai niin monet naiset seisovat lieden ääressä, kunnes kaatuvat — kuten esimerkiksi Amelia Baxter parka. Hän kuoli viime vuonna joulupäivän aamuna, ja kuolinvuoteellaan hän sanoi, että se oli ensimmäinen joulu, siitä saakka kuin hän meni naimisiin, jolloin hän ei ollut laittanut päivällistä parillekymmenelle ihmiselle. Olihan tuo hänelle varsin hauskaa vaihtelua. Niin, nythän hänen kuolemastansa siis on jo vuosi aikaa, joten leskimies varmaankin pian pannaan kuulutuksiin.
— Olen kuullut hänen käyvän kosiskelemassa, sanoi kapteeni Jim, iskien silmää Gilbertille. — Eikös hän äskettäin ollut sinun luonasi, yllään mustat hautajaisvaatteensa, tärkkirinta ja kalvosimet.
— Ei, ystäväni, ei hän ole ollut. Eikä hänen maksa vaivaa tullakaan. Minä en huolinut hänestä edes entisaikoinakaan, jolloin hän sentään ihmisten mielestä vielä näytti joltakin. Sekundatavaraa en tahdo, vaikka sitä tarjottaisiin hopeatarjottimella. Horace Baxterista kerrotaan muutoin, että hän kesästä vuosi sitten joutui rahapulaan, ja silloin hän rukoili Herralta apua. Kun vaimo sitten kuoli ja hän sai henkivakuutuksen, sanoi hän näkevänsä tuossa Herran sormen ja että se oli ollut ihanaa rukouksen kuulemista. Mutta sellaisiahan miehet ovat.
— Onko sinulla todellakin jotain todistusta siitä, että hän sanoi niin, Cornelia?
— Ei muuta kuin hänen omat sanansa, mutta kenties niihin ei sovi kiinnittää mitään huomiota. Horace Baxter puhuu totta ainoastaan silloin kuin se hänestä tuntuu erityisen soveliaalta.
— Kuules, Cornelia, nyt sinä jo olet liian ilkeä. Minun luullakseni Baxter enimmäkseen puhuu totta, mutta hänen mielipiteensä muuttuvat niin usein, että kuulostaa väliin siltä kuin ei hän pysyisi totuudessa.
— Niin, siltä kuulostaa kyllä tuhkatiheään. Mutta sehän on selvää, että miesten pitää puolustaa toisiansa. Ei korppi korpin silmää noki, sanoi neiti Cornelia, laitellen sitten äänetönnä poimukoristetta, joka ei tahtonut luonnistua hänen mielensä mukaan.
Gilbert katsoi isäntänä olevansa velvollinen huolehtimaan, ettei keskustelu pääsisi tyrehtymään, ja hän valitsi äkkiä aivan uuden puheluaineen.
— Neiti Cornelia puolustaa varmaankin naisten valtiollista äänioikeutta, sanoi hän.
— En minä välitä siitä niin paljoa oman itseni tähden, vastasi neiti Cornelia halveksivasti. — Minä tiedän, mitä merkitsee siistiä miesten jälkeen. Mutta joskus tulevaisuudessa, kun he ovat saaneet maailman niin sekaisin, etteivät he enää selviydy asioista, he kenties suurella kiitollisuudella suovat meille äänioikeuden saadaksensa kuorman siirretyksi meidän hartioillemme. Niin he ovat kaiketi tuumineet tuon asian. Naisillahan on kyllä kärsivällisyyttä. Muuta en minä tiedä sanoa siihen asiaan.
— Job oli myöskin kärsivällinen, vaikka oli mies, virkahti kapteeni
Jim.
— Niin kuuluu olleen. Siksi hän olikin niin harvinainen otus, että hänen nimensä on säästynyt jälkimaailmalle, sanoi neiti Cornelia ynseän halveksivasti. — Mutta hyvä ei aina seuraa nimen mukana. Muistatko Job Taylorin? Toista niin ärhäkkää ja kiukkuista ukkoa ei varmaan ole koskaan asunut lahden tällä puolen.
— Mutta hänellähän oli niin kauhistuttava kotiristi siedettävänä, Cornelia. Sitä vaimoa et edes sinäkään voi puolustaa. En unohda koskaan, mitä ukko MacAllister sanoi hänestä hänen hautajaispäivänänsä: "Epäilemättä hän oli kristitty nainen, mutta luonto hänellä oli sellainen kuin itse paholaisella."
— Voihan hän kyllä koetella kärsivällisyyttä, myönsi neiti Cornelia vastahakoisesti, — mutta se seikka ei kumminkaan riitä hänen miehellensä puolustukseksi siitä mitä hän sanoi hautajaispäivänä. Hän palasi kirkkotarhalta samoissa vaunuissa kuin isäni, ja hän ei avannut suutansa, ennenkuin he olivat melkein kotona. Silloin hän oikaisi itseään, henkäisi syvään ja sanoi: "Usko tai älä, Stephen, mutta tämä on elämäni onnellisin päivä." — Mutta sellaisiahan miehet ovat. No, pian hän meni uusiin naimisiin, ja silloin hän sai rouvan, jolla oli pontta luonteessansa. Hän huolehti ensi työksensä siitä, että Job Taylor pystytti ensimmäiselle rouvallensa komean kultakirjaimin koristetun hautapatsaan. Siihen jätettiin tilaa myöskin toisen rouvan nimelle — sillä hän sanoi että varmaankaan ei olisi ketään, joka muistuttaisi hänen miestään pystyttämään hautapatsaan hänelle.
— Taylorin perheestä muistuu mieleeni — kuinkas onkaan rouva Lewis
Taylorin laita, joka asuu The Glenissä, tohtori? kysyi kapteeni Jim.
— Hän kyllä paranee hiljakseen, mutta hänen täytyy tehdä liiaksi työtä, vastasi Gilbert.
— Hänen miehensä raataa myöskin otsansa hiessä — hän lihottaa porsaita näyttelyihin, sanoi neiti Cornelia. — Hän on kuuluisa muhkeista porsaistansa. Hän on paljon ylpeämpi porsaistansa kuin lapsistaan. Porsaat lihovatkin ja kukoistavat, mutta lapsia ei kannata liioin kehua. Hän valitsikin niille köyhän äitiraukan, joka näkee nälkää kilpaa tenavien kanssa. Porsaat saavat kerman ja lapset sinisen maidon.
— Sattuu joskus, Cornelia, että minun täytyy myöntää sinun olevan oikeassa, niin raskasta kuin se onkin, sanoi kapteeni Jim. — Tuo mitä sanoit Lewis Taylorista, on selvä, vastaanväittämätön totuus. Kun näen hänen onnettomat lapsiraukkansa, joilta puuttuu kaikki mitä lapset tarvitsevat, menetän ruokahaluni moneksi päiväksi.
Gilbert meni keittiöön, siksi että Anna oli viitannut hänelle. Anna sulki oven ja piti hänelle pienen hyvää tarkoittavan ripityksen.
— Gilbert, sinä ja kapteeni Jim saatte nyt lakata väittelemästä neiti Cornelian kanssa. Olen kyllä kuullut kaikki — ovi oli raollaan — ja nyt jo saa riittää.
— Mutta sehän on hänestä itsestänsä niin kovin hauskaa, Anna.
— Sehän on kyllä mahdollista, — mutta kohtuus kaikessa — hän voi pian suuttua täydellä todella. Nyt on päivällinen valmis ja, Gilbert, et saa antaa täti Lynden leikata hanhia! Tiedän että hän aikoo tarjoutua tekemään sen, sillä hän luulee, ettet sinä osaa tehdä sitä kunnollisesti. Mutta näytä hänelle että sinä kyllä pystyt siihen.
— Niin, pitäisihän minun osata suorittaa se, sanoi Gilbert. — Minähän olen jo neljä viikkoa harjoittanut teoreettisia opintoja poikkileikkauksessa ja pitkinleikkauksessa. Mutta älä puhuttele minua, Anna, silloin kun suoritan tuon leikkauksen, sillä minä olen harjoitellessani käyttänyt apuna kirjaimin merkittyjä mittausopillisia kuvioita ja voin helposti sekoittaa kirjaimet. Muistanet kaiketi itse, kuinka hankalaa oli koulussa, kun opettaja koetti saattaa oppilaat kiikkiin, käyttämällä toisia kirjaimia kuin oppikirjassa oli tai kääntämällä kuvion nurin.
Gilbert leikkasi hanhet taidokkaasti kuin kuninkaallisen pöydän hovimestari, varoen koskemasta sievästi vadille asetettuihin luumuihin ja omena viipaleisiin. Yksin täti Rakelinkin täytyi kehua hänen taituruuttaan. Ja kaikki söivät ja kehuivat hanhia herkullisine lisineen oivallisiksi. Annan ensimmäinen joulupäivällinen menestyi suurenmoisesti, ja hän loisti ylpeydestä. Istuttiin kauan pöydässä ja mieliala oli mitä hilpein. Ja kun päivällinen oli lopussa siirrettiin tuolit ja käytiin istumaan paukkuvan takkavalkean ääreen, ryhtyen paistamaan omenoita ja särkemään pähkinöitä. Kapteeni Jim, joka nyt istuessaan kylläisenä lämpimän lieden ääressä, tunsi suurta tyydytystä, alkoi kertoella vanhoja ja silti alati uusia kertomuksiansa, ja niitä kuunneltiin nyt kunnes aurinko jo lähestyi taivaanrantaa, punaisena kuin japanilainen lyhty, ja poppelien sinertävät varjot lankesivat pitkinä lumen peittämän kujanteen poikki.
— Ei, nyt minun täytyy lähteä hoitamaan majakkaani, sanoi kapteeni Jim lopuksi. — Ehdin töin tuskin kotiin, siksi kuin aurinko menee mailleen. Kiitoksia hauskasta joulusta, hyvä tohtorinrouva! Ottakaa Davy mukaanne jonakin päivänä majakalle, ennenkuin hän jälleen matkustaa kotiin.
— Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä nuo kivijumalat, sanoi Davy, kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen odottavan mitä suurinta huvia.