XVI.
UUDENVUODENVALVONTA MAJAKASSA.
Vihervaaran asukkaat matkustivat heti juhlapäivien kuluttua jälleen omalle maallensa, Marillan annettua juhlallisen lupauksen palata kevätpuoleen jälleen kuukauden ajaksi. Talviusmat alkoivat hälvetä, tiheten untuvankaltaiseksi lumisateeksi, satama meni jäähän, mutta merenlahti oli vielä sulana. Kellanruskeat tantereet olivat roudassa, siellä täällä lumen peitossa.
Vanhan vuoden viimeinen päivä oli noita jäisen kirkkaita, loistavia talvipäiviä, jotka herättävät ihailumme voimatta voittaa rakkauttamme. Taivas oli kylmähkön sininen, ja lumikristallit kimmelsivät ilotulituksen tavoin, lehdettömät puut ojentelivat paljaita oksiansa kohden korkeutta, uhmaillen alastomassa ihanuudessaan. Sinertävänmustain minareettien kaltaisina kuvastuivat poppelit harjujen harmaaseen, lumen viiruttamaan taustaan. Varjotkin olivat erityisen tummia ja selväpiirteisiä, kuten varjojen olla tulee. Kaikki kaunis vaikutti kymmenin verroin kauniimmalta tässä häikäisevässä hohteessa, kaikki ruma kymmenin verroin rumemmalta. Ja kaikki oli joko rumaa tai kaunista. Ei ollut mitään väliasteita, ei varjojen himmentämiä värivivahduksia tai ääriviivoja, kaikki esiintyi selvästi ja räikeästi tuossa kylmästi kimmeltävässä valaistuksessa. Honkametsä yksin säilytti tavallisen sävynsä — honka on salaperäisyyden ja pimennon puu, joka ankaran juhlallisena torjuu tyköään liian nenäkkäät valovirrat.
Mutta vihdoin alkoi päivä käsittää että se rupesi vanhenemaan. Silloin se verhosi kauneutensa haaveelliseen raskasmielisyyteen, joka sai hohteen ja värit himmenemään ja vaihtumaan mitä lempeimpiin ja vienoimpiin vivahduksiin. Terävät rajaviivat, räikeästi loistavat valokohdat vaihtuivat pehmoisen aaltomaisiin varjoihin ja miellyttävään valohohteeseen. Valkoinen satama alkoi verhoutua vienoon harmaaseen ja kalpeaan punaan, ja kaukaiset harjut sukelsivat punasiniseen usmaan.
— Vanha vuosi eroaa kauniisti, sanoi Anna.
Hän, Leslie ja Gilbert olivat matkalla Neljän tuulen niemelle, minne kapteeni Jim oli kutsunut heidät, viettämään majakkahuoneessa uudenvuoden aattoa. Aurinko oli laskenut ja lounaisella taivaalla komeili Venus kullanhohtoisena, niin lähellä maasisartansa kuin sen on mahdollista päästä. Ensi kerran näkivät Anna ja Gilbert varjon, jonka tuon loistavan iltatähden valo luo, tuon himmeän salaperäisen varjon, jonka voi erottaa ainoastaan valkoisella lumella. Ja siinäkin havaitaan tuo tuskin näkyvä varjokuva ainoastaan silloin, kun silmämme vain vilahdukselta sattuvat siihen, ei koskaan katseemme suuntautuessa suoraan siihen.
— Se muistuttaa haamua, eikö sinustakin? kuiskasi Anna. — Sen näkee niin selvästi tien vieressä, katsoessaan suoraan eteen, mutta jos kääntää päätä sitä katsoaksensa, — heti se on silloin poissa!
— Olen kuullut että iltatähden luoman varjon voi nähdä ainoastaan kerran elämässään, ja vuoden kuluessa siitä kuin sen on nähnyt, saa osaksensa elämän ihmeellisimmän lahjan, sanoi Leslie.
Mutta hänen äänensävynsä kajahti tuikealta, kenties hän ajatteli ettei edes tuoliakaan taikakeinolla olisi voimaa tuottaa hänelle mitään iloa elämässä. Anna hymyili lempeässä tähtivalossa, hän luotti varmasti siihen, mitä tuo himmeä varjo hänelle lupasi.
Majakan luona he tapasivat Marshall Elliottin. Anna ei ollut aluksi liioin hyvillään siitä, että tuo pitkätukkainen ja pitkäpartainen muukalainen tunkeutui heidän tuttavalliseen piiriinsä. Mutta pian kävi ilmi, että Elliott oli varsin hauska seuraihminen — sukkelapuheinen, lahjakas ja tietorikas sekä itse kapteeni Jimin veroinen taidossa kertoa hauskoja juttuja. Riemulla pyydettiin hänet jäämään uudenvuoden valvontaan.
Kapteeni Jimin pieni sukulainen oli tullut viettämään uudenvuodenjuhlaa kiltin sedän luona ja oli nukkunut sohvaan, jalkojensa vieressä Ensi perämies, kiertyneenä käppyrään suureksi punakeltaiseksi keräksi.
— Hän on pieni herttainen poika, sanoi kapteeni Jim, katsoen häneen hellästi. — Minusta on niin miellyttävää katsoa pientä nukkuvaa lasta, rouva Blythe, se on minusta kauneimpia näkyjä, mitä tässä maailmassa voi olla. Hänestä on hauska tulla vähin minun luokseni yöksi, sillä silloin hän saa maata sohvalla ja ojentaa itsensä kunnollisesti suoraksi, kotona hän nukkuu kahden veljensä kanssa yhdessä, ja siitä hän ei pidä. Hän osaa keksiä kysymyksiä, joista oikein tyrmistyy. "Setä Jim, jos minä en olisi se joka olen, kuka minä silloin olisin?" tai "Setä Jim, kuinka kävisi, jos Jumala kuolisi?" Tuollaisilla kysymyksillä hän ahdisteli minua eilisiltana riisuutuessaan. Ja entä sitä mielikuvituksen rikkautta! Hän laatii kokoon mitä ihmeellisimpiä juttuja — ja sitten hänen äitinsä sulkee hänet vaatesäiliöön, siksi että hän valehtelee! Ja istuessaan sitten pimeässä hän keksii uuden — joka sitten on valmis kerrottavaksi heti kun hän pääsee ulos. Mitä sainkaan kuulla eilisiltana heti hänen tultuansa! — "Setä Jim", sanoi hän ilme mitä vakavimpana, "minulle sattui tänään eräs seikkailu The Glenissä." — "Vai niin, poikaseni", sanoin minä, "minkälaatuinen se sitten oli?"
— "No minä kohtasin suden kylätiellä", sanoi hän, "suunnattoman suden, jolla oli suuri punainen kita ja pitkät terävät torahampaat, setä Jim". — "En ole tiennytkään, että olisi susia täällä lähettyvillä", sanoin minä. — "Se tuli pitkän, pitkän matkan päästä", sanoi Joe, "ja minä luulin että se söisi minut, setä Jim". — "Pelästyitkö sinä?" tiedustelin minä. — "En vähääkään — olihan minulla suuri pyssyni, setä Jim, ja sillä ammuin sutta suoraan naamaan, niin että se kaatui maahan kuolleena, setä Jim, — ja sitten se nousi taivaaseen ja puri yhtä pienimmistä enkeleistä jalkaan", sanoi hän. Niin, minun täytyi oikein käydä istumaan, rouva tohtorinna.
Tunnit kuluivat nopeasti takkavalkean ääressä. Kapteeni Jim kertoi juttujansa ja Marshall Elliott lauloi vanhoja skotlantilaisia kansanlauluja kauniilla tenoriäänellänsä. Lopuksi kapteeni Jim otti vanhan ruskean viulunsa seinältä ja alkoi soittaa. Hän vingutti ja kihnutti sitä kaikin voimin ja hypitteli jousta kielillä, niin että siitä syntyi mitä iloisinta musiikkia, joka tuotti huvia kaikille — paitsi Ensi perämiehelle, joka syöksähti sohvalta harmistuneesti naukuen ja livahti ulos ovesta.
— Minä en mitenkään voi saada tuossa kissassa kehitetyksi vähääkään musiikkiaistia, sanoi kapteeni Jim. — Se ei koskaan viivy sisällä niin kauan, että ehtisi saada nautintoa esityksestä. Kun me olimme hankkineet urut S:t Maryn kirkkoon ja uusi urkuri alkoi soittaa, silloin syöksähti Elder Richards vanhus paikaltaan kuin paarman pistämänä ja pötki tiehensä aika vauhtia. Se muistutti minua niin elävästi, kaikista niistä kerroista, jolloin Ensi perämies on livistänyt tiehensä päästäksensä kuulemasta minun viulunsoittoani, että olin vähällä tyrskähtää äänekkääseen nauruun keskellä kirkkoa.
Tapa, millä kapteeni Jim soittaa liritteli viuluansa, vaikutti omituisen kiihdyttävästi ja houkuttelevasti, ja pian tunsi Marshall Elliott jalkojensa alkavan nytkähdellä. Hän oli nuoruudessaan ollut kuuluisa tanssitaituri. Ei aikaakaan, niin hän hypähti paikaltaan ja ojensi kätensä Leslietä kohden. Tämä oli heti valmis tanssiin. Ja niin he alkoivat pyörähdellä takkavalkean valossa kevein ja joustavin, mutta kumminkin tahdikkain liikkein. Leslie näytti koko olentoineen olevan mukana tanssissa — oli kuin soiton vuoroin kiihkeät, vuoroin vienot ja hempeät sävelet olisivat saaneet hänet tykkänään valtoihinsa ja hurmanneet hänet. Ihailevana seurasi häntä Annan katse.
Sellaisena kuin tänä iltana, ei hän ollut nähnyt Leslietä vielä koskaan. Kaikki tunteen rikkaus ja lämpö, joka asui syvinnä hänen mielessänsä, näytti vapautuneen ja purppuroivan posket, sytyttävän hohdetta silmiin ja vuodattavan viehkeyttä liikkeihin. Ei edes Marshall Elliottin pitkä harja ja tuuheana tulvehtiva parta voineet turmella tuon kuvan vaikutusta. Tuo omituinen ilmiö vain lisäsi näytelmän tarumaista eriskummaisuutta. Marshall oli kuin joku muinaisajan viikinki, joka pyöri karkelossa ihanan sinisilmäisen ja kultatukkaisen pohjolan neidon kanssa.
— Tuo oli kauneinta tanssia, mitä elämässäni olen nähnyt, ja olen sentään nähnyt monenmoista siltä alalta, sanoi kapteeni Jim, kun jousi vihdoinkin putosi hänen väsyneestä kädestänsä.
Leslie vaipui tuoliinsa nauraen hengästyneenä.
— Minä olen aivan hullaantunut tanssiin, sanoi hän hiljaisella äänellä Annalle. — En ole tanssinut sittenkuin kahdeksantoistavuotiaana — mutta en tiedä mitään sen hauskempaa. Soitto kiitää läpi suonieni kuin elohopea, ja minä unohdan kaiken — kaiken — paitsi nautinnon, jota sen mukaisesti liikkuminen tuottaa. En tunne enää lattiaa allani, en näe seiniä tai kattoa — minä liitelen tähtien tietä.
Kapteeni Jim ripusti viulunsa sen paikalle. Vieressä riippui kehys, jonka lasin taakse oli kiinnitetty joukko seteleitä.
— Tunnetteko ketään toista, jolla olisi varaa verhota seinänsä seteleillä? kysyi hän. — Tässä on kaksikymmentä kymmenen dollarin seteliä, jotka eivät ole edes niitä peittävän lasin arvoiset. Ne ovat vanhoja seteleitä, jotka olen saanut Prinssi Edvardin saaren pankista. Minulla oli ne hallussani, kun pankki meni nurin eikä voinut enää lunastaa niitä, ja niin panin ne lasin taakse kehykseen, osaksi muistaakseni niistä, että pankkeihin ei pidä luottaa, osaksi saadakseni hiukan käsitystä siitä, miltä tuntuu olla miljoonamies. — Nöyrin palvelijasi, Ensi perämies, tervetuloa takaisin! Älä pelkää — nyt on melu ja ilveily lopussa tältä illalta. Vanha vuosi viipyy vielä täsmälleen tunnin luonamme. Seitsemänkymmenenkuuden uuden vuoden olen minä nähnyt tulevan tuolta lahden takaa liukuen, hyvä rouva.
— Sinä saat nähdä sata, sanoi Marshall Elliott.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Ei — en tahtoisikaan — ainakaan en niin luule. Kuoleman kasvot käyvät aina leppeämmiksi, kuta vanhemmiksi tulemme. Mutta kuinka onkaan — kakkihan me sentään tahdomme pitää viikatemiestä mahdollisimman kaukana luotamme. Ajatelkaapa vain Wallacen muoria, joka asuu tuolla The Glenissä! Hänellä on ollut elämässään kestettävänä kaikki mahdolliset surut, vaimoraukalla, ja kaikki omaisensa hän on menettänyt. Aina hän sanoo tulevansa iloiseksi, kun hänen vapautuksensa hetki lyö, hän on vaeltanut kyllin kauan täällä surun laaksossa… Mutta jos hän saa pienimmänkään vamman, silloin on heti toinen ääni kellossa. Kaupungista noudetaan lääkäri ja tutkinnonsuorittanut sairaanhoitajatar sekä lääkkeitä sellainen määrä, että ne riittäisivät myrkyttämään verikoiran. Elämä on kyllä kyynelten laakso, sen uskon varsin hyvin, mutta on sentään aina olemassa ihmisiä, joille kyynelten vuodattaminen tuottaa huvia.
He istuivat vanhan vuoden viimeisen tunnin hiljaisina valkean ääressä. Pari minuuttia ennen keskiyötä nousi kapteeni Jim ja avasi hiljaa oven.
— Nyt päästämme uuden vuoden sisään, hän sanoi.
Ulkona kuvastui yö tummansinisenä. Välkkyvä kuutamoviiru kulki poikki lahden. Aallonmurtajan luona keinuivat laineet hohdellen helmiäisen väri vivahduksin. Siinä seisoi nyt tuo pieni seurue avoimella ovella odotellen — kapteeni Jim elämän kypsyttämänä kokeneena vanhuksena, Marshall Elliott keski-iän täydessä voimassa, mutta silti köyhänä onnesta, Gilbert ja Anna kalliitten muistojen ja suloisten toiveitten vallassa, Leslie surren hukattuja nuoruudenvuosiansa ja toivotonta tulevaisuuttaan. Kello, joka oli hyllyllä tulisijan yläpuolella, löi kaksitoista.
— Tervetuloa, uusi vuosi, sanoi kapteeni Jim syvään kumartaen, kellon lyötyä loppuun. — Toivotan teille kaikille onnellista uutta vuotta, onnellisempaa kuin koskaan ennen. Uskallan toivoa, että mitä uusi vuosi meille tuoneekin, voimme tyytyä siihen, mitä Suuri kapteeni meihin nähden on päättänyt, — ja kuinka kaikki muutoin käyneekin, pääsemme kumminkin kukin aikanaan turvaan varmaan satamaan.