XVII.
TULEE TÄYSI TALVI.
Uusi vuosi toi mukanansa täyden talven. Tuon pienen valkoisen talon ympärille kokoontui suuria kinoksia, ja kaikkia sen akkunoita koristivat monihaaraiset hohtavat jääkukat. Sataman jääpeite kävi aina kovemmaksi ja paksummaksi, ja pian voivat Neljän tuulen asukkaat retkeillä sitä pitkin, kuten aina muulloinkin keskitalvella. Varmat tiet viitoitti arvoisa kunnallishallitus kuusenlehvillä, ja päivin ja öin kuului niiltä hilpeätä kulkustenkilinää. Kuutamoöinä makasi Anna kuunnellen sitä kuin keijukaisten kellonsoittelua.
Koko merenlahti jäätyi umpeen ja kallioniemen majakan vilkkuva valo oli sammunut. Niinä kuukausina, jolloin kaikki meriliike oli seisauksissa, oli kapteeni Jimin toimi laiskurin virkaa.
— Nyt ei Ensi perämiehellä ja minulla ole kevääseen saakka mitään muuta tehtävää kuin pysytellä lämpiminä ja huvitella, sanoi kapteeni Jim.
— Entinen majakanvartija muutti aina talveksi majakasta pois, mutta minä jään asumaan niemelleni. Ensi perämies voisi kauempana maalla saada myrkkyä tai joutua koirien hampaisiin. Tosinhan aika käy hiukan pitkäksi, kun ei ole seurana lyhtyä eikä vettä, mutta kun vain hyvät ystävät väliin käyvät tervehtimässä, lienee talvi kestettävissä.
Kapteeni Jimillä oli jääpursi, ja Leslie, Gilbert ja Anna tekivät usein hänen kanssaan ihania huviretkiä, jolloin he kiitivät huimaavaa vauhtia yli lahden sileän, keinuvan jään. Anna ja Leslie kävivät myöskin hiihtämässä pitkin ketoja, poikki jäätyneen sataman, kun lumimyrsky oli riehunut, tai The Gleniin johtavilla metsäteillä, missä puut nyt seisoivat jäykkinä, muodostaen liikkumattomia holvikaaria. He sopeutuivat varsin hyvin yhteen noilla pitkillä kävelyretkillä tai jutteluhetkinä takkavalkean ääressä. Kummallakin oli jotain toiselle annettavaa — kummallekin tuotti ystävällinen ajatustenvaihto tai tuttavallinen vaitiolo hyötyä ja huvia, mielihyvällä tunsi kumpikin, katsoessaan talojen välisten vaikeitten aitojen takaa naapuritaloon, että siellä asui hyvä ystävä. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli Annasta kuin Leslien ja hänen välillänsä olisi ollut ikäänkuin erottava muuri — jokin väkinäinen tunne, joka ei ottanut väistyäksensä.
— En käsitä, miksi en voi päästä häntä lähemmälle, sanoi Anna eräänä iltana kapteeni Jimille. — Minä pidän hänestä niin paljon — ihailen häntä vilpittömästi — soisin hänelle niin mielelläni oikein lämpöisen paikan sydämessäni ja tahtoisin myöskin päästä hänen sydämeensä. Mutta tuo muuri on aina esteenä.
— Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. — Luulisin juuri tämän seikan olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään — mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä kumotuksi.
— Minun lapsuuteni ei ollut kehuttavan onnellinen ennen Vihervaaraan tuloani, sanoi Anna, jääden ajatuksiin vaipuneena ihailemaan hiljaisen surumielistä, kuollutta kauneutta, joka ilmeni kuutamon valaisemaan lumeen kuvastuvain alastonten puitten varjoissa.
— Olkoonpa niinkin — mutta siinä oli sentään kysymys vain tuollaisesta ylimalkaisesta ikävän ja epätyydytyksen tunteesta, joka täyttää hellivää huolenpitoa vailla olevan yksinäisen pienen lapsen mielen. Mitään järkyttävää onnettomuutta ette te ole koskaan kokenut, rouva Blythe. Ja Leslien koko elämä on ollut melkein pelkkää murhenäytelmää. Luullakseni hän tuntee vaistomaisesti, olematta siitä itse täysin selvillä, että hänen elämässänsä on monenmoista, jota hän ei tahdo eikä voi uskoa teille, siksi että teillä ei ole edellytyksiä voida sitä täysin käsittää. Te tiedätte, että jos meillä on jokin arka kohta, niin varomme, kipua peläten, toisen ihmisen kosketusta. Tämä soveltuu yhtä hyvin sieluun kuin ruumiiseen. Leslien sielu on, niin sanoakseni, melkein ihoton, ja siksi ei ole ihme, jos hän arastellen sen piilottaa.
— Niin, jos se vain olisi kyseessä, en siitä välittäisi, kapteeni Jim. Sen kyllä ymmärtäisin. Mutta sattuu väliin — ei tosin usein, mutta kumminkin joskus, — että minun täytyy otaksua, ettei Leslie pidä minusta. Väliin näen hänen katseessansa ilmeen — niin, en voi selittää sitä muuksi kuin vastenmielisyydeksi ja vihaksi, — se häipyy kyllä pian, mutta nähnyt sen olen, se on varmaa. Ja se loukkaa minua, kapteeni Jim. Minä en ole tottunut siihen, ettei minusta pidetä ja olen tehnyt parastani voittaakseni Leslien ystävyyden.
— Te olette voittanut sen, tohtorinna hyvä. Älkää rasittako mieltänne tuollaisilla järjettömillä kuvitteluilla, ettei Leslie muka pitäisi teistä! Jos ei hän sitä tekisi, karttaisi hän teitä tykkänään, ja tehän olette sentään varsin paljon yhdessä. Minä tunnen Leslie Mooren — uskokaa minua!
— Kun näin hänet ensi kerran, hänen tullessaan hanhinensa Gilbertin ja minun ajaessa maantiellä, oli hänellä juuri sama ilme minuun katsoessaan, jatkoi Anna. — Tunsin sen, vaikka hänen kauneutensa juuri silloin vaikutti minuun niin valtavasti. Hänen katseensa ilmaisi vihamielisyyttä sattuessaan minuun — siitä ei voinut erehtyä, kapteeni Jim.
— Silloin satuitte varmaankin hänen tiellensä hänen ollessaan erityisen synkällä mielellä. Tuon tuostakin hänelle tulee sellaisia raskaita hetkiä… Eihän sitä voi ihmetelläkään. Täällä käyskentelee Leslie, niin kauniina ja lahjakkaana että kelpaisi kuningattareksi, ja sensijaan häntä pidetään häkissä, vailla kaikkea, mihin nainen panee arvoa, ja hänen elämänsä koko sisältönä on hänen kurjan mieshöperönsä hoitaminen. Mutta tahdon sanoa teille, rouva Blythe, että luulen hänen kumminkin pitävän enemmän nykyisestä olostansa kuin elämästänsä ennen Dickin poislähtöä. Tämä on perin arkaluontoinen juttu… Mutta Lesliellä on ollut teistä paljon hyötyä — hän on muuttunut toiseksi ihmiseksi teidän tultuanne Neljään tuuleen. Me vanhat ystävät huomaamme erotuksen, vaikka te itse ette huomaa. Neiti Cornelia ja minä puhuimme siitä viime viikolla, ja tämä on niitä perin harvinaisia asioita, joihin nähden olemme täysin yhtä mieltä. Luopukaa siis tuosta mielettömästä ajatuksesta, ettei hän pitäisi teistä!
Tuon kehotuksen noudattaminen ei sentään käynyt Annalle niinkään helpoksi, sillä sattui yhä edelleenkin, että hän väliin tunsi vaistolla, johon eivät mitkään järkisyyt tehonneet, Leslien jostakin ihmeellisestä ja käsittämättömästä syystä kantavan kaunaa häntä kohtaan. Väliin tuo salainen vakaumus riisti häneltä huvin, jota heidän hyvä toveruutensa olisi tuottanut, mutta toisin ajoin hänen onnistui karkoittaa se melkein tykkänään mielestänsä. Mutta tuo pieni oka ei poistunut, ja Anna tunsi voivansa minä hetkenä tahansa saada pistoksen. Tuo pelko toteutuikin haikealla tavalla sinä päivänä, jolloin hän kertoi Leslielle, mitä kevät oli tuova mukanaan tuohon pieneen haavekotiin. Leslie katsoi häneen silmin, joiden ilme oli kalsean vihamielinen.
— Vai niin, vai saat sinä vielä senkin kaiken lisäksi, sanoi Leslie puoleksitukahtuneella äänellä. Ja lisäämättä ainoatakaan sovinnollisempaa sanaa, hän käännähti ja meni kotiin ketojen poikki.
Anna oli syvästi loukkaantunut, ja hetken aikaa hänestä oli kuin ei hän voisi enää koskaan pitää Lesliestä. Mutta kun Leslie eräänä iltana pian senjälkeen tuli häntä tervehtimään, oli hän niin ystävällinen ja sydämellinen ja hellä, ettei Anna voinut häntä vastustaa, vaan antoi anteeksi ja unhotti kaikki. Mutta hän ei maininnut Leslielle enää koskaan sanaakaan iloisista toiveistansa, eikä Leslie myöskään ottanut tuota asiaa puheeksi. Mutta eräänä iltana, lopputalven ja keväimen vaiheilla, tuli Leslie tuohon pieneen valkoiseen taloon juttelemaan hämärissä, ja lähtiessään hän jätti valkoisen kotelon pöydälle. Anna huomasi sen hänen lähdettyänsä ja avasi sen ihmeissään. Se sisälsi pienen valkoisen mekon, joka oli ommeltu mitä erinomaisimmalla huolella ja koristettu hienoin kirjailuin, reikäompeluksin ja poimutelmin. Jokainen pistos oli käsin suoritettu, ja kaulakaarre ja hihansuut olivat reunustetut kallisarvoisilla pitseillä. Mukanaseuraavassa kortissa oli kirjoitettuna: "Tervehdys Leslieltä."
— Niin monen tunnin työn hän on uhrannut tähän, sanoi Anna. — Ja aineethan ovat maksaneet paljon enemmän kuin hänen varansa oikeastaan sallisivat. Kuinka kilttiä, että hän muisti minua tuollaisella lahjalla!
Mutta Leslie käyttäytyi kylmähkön torjuvasti Annan häntä kiittäessä — ja jälleen tuntui Annasta, ettei Leslie välittänyt hänen ystävyydestänsä.
Leslien lahja ei ollut ainoa, joka saapui tuohon pieneen valkoiseen taloon. Neiti Cornelia oli toistaiseksi lakannut ompelemasta sellaisille pikkulapsille, jotka korkean järjestysnumeronsa takia eivät olleet haluttua tavaraa, ja sensijaan ryhtynyt innokkaisiin valmistuksiin hartaasti toivotun esikoisen hyväksi, jota odotettiin avosylin. Philippa Blake ja Diana Wright lähettivät kumpikin sievän pukineen ja täti Rakel Lynde lähetti useampia, joissa oiva aines ja sirot pistokset saivat korvata kirjailut ja "turhat hetaleet". Anna itse valmisti suurimman osan noista pikku varustuksista, joiden pyhyyttä ei saanut tahrata mikään koneompelu, ja tuossa puuhassa hän vietti tämän onnellisen talven onnellisimmat hetket.
Kapteeni Jim oli tuon pikku talon tavallisin vieras, ja tervetulleempi ei kukaan voinut olla. Päivä päivältä Anna kiintyi aina hartaammin tuohon suoraan ja vilpittömään vanhaan merikarhuun. Hän oli raikas kuin suolainen merituuli — huvittava kuin vanha aikakirja. Anna ei koskaan väsynyt kuuntelemasta hänen kuvauksiansa vieraista maista, ja kapteenin lystikkäät lisäykset ja mietteet vaikuttivat häneen aina uutuudellaan viehättäen. Kaikissa noissa esityksissä ilmeni kapteenin hyväsydämisyys ja leikillinen maailmankatsomus, sulautuneina yhteen mitä sopusuhtaisimmalla tavalla. Vastoinkäymiset ja harmit eivät näyttäneet koskaan voivan turmella hänen hyvää tuultansa.
— Minulla nyt on kerta kaikkiaan sellainen luonto, että minä iloitsen melkein kaikesta, sanoi hän eräänä päivänä Annalle, joka oli ilmaissut ihmettelynsä siitä, että kapteeni aina oli niin iloinen ja tyytyväinen. — Ja se on käynyt minussa niin tavaksi, että tunnen mielihyvää yksin niistäkin ikävyyksistä, jotka väliin sattuvat minua kohtaamaan. Kun luuvaloni ahdistaa minua, sanon minä: "Sinä ilkiö, tuimat herrat kukistuvat äkkiä — pian on valtasi mennyttä!" — Ja sitten levitän päälleni joitakin vanhoja vaatteita ja juon kupin seljakeitettä — eikä aikaakaan, niin tuo vanha hirmuvaltias päästää otteensa ja minä olen jälleen ketterä kuin kili.
Eräänä iltana, kun Anna oli istunut majakkahuoneessa takkavalkean ääressä, sattui hän näkemään kapteeni Jimin "elämänvaiheet". Kapteeni Jimiä ei tarvinnut pyytää moneen kertaan, kun kyseessä oli tuon paksun pinkan näyttäminen, vaan hän antoi sen jonkinmoisella ylpeydellä Annan selailtavaksi.
— Minä kirjoitan nämä muistiinpanot, jättääkseni ne jälkeeni pikku Joelle, sanoi hän. — Minusta tuntuisi niin ikävältä ajatella, että kaikki, mitä minä olen nähnyt ja tehnyt, joutuisi unhoon, minun astuttuani laivaan viimeistä retkeäni varten. Joe tulee kyllä muistamaan nuo jutut ja kertomaan ne edelleen lapsilleen ja lapsenlapsilleen.
Vanha nahkakantinen kirja se oli, jonka hän oli täyttänyt kuvauksilla retkistään ja seikkailuistaan. Anna tunsi kadehtivansa kaikkia, joilla oli kirjailijalahjat. Nuo muistiinpanot olivat tykkänään kirjallista arvoa vailla, kapteeni Jimin taituruus rajoittui suulliseen esitykseen ja petti, kun hänen oli turvauduttava kynään ja musteeseen. Hänen mehevät juttunsa kutistuivat kokoon kuivaksi tapahtumain luetteloksi, ja sekä oikeinkirjoitukseen että lauserakennukseen nähden oli niissä paljon muistuttamisen varaa. Mutta Anna tunsi, että jos nuo vaatimattomat kuvaukset vaarojen ja seikkailujen täyttämästä kunnon miehen elämästä joutuisivat taitavaan käteen, joka voisi muutamin piirroin loitsia niihin tarpeellisen värityksen ja muodontäydellisyyden, niin sukeutuisi niistä ihmeellinen kirja. Pirteä leikillisyys ja lamauttava pelko vilkuili kaikkialta esiin kapteeni Jimin "elämänvaiheista" — odottaen mestarin taikasauvan kosketusta, herättääksensä tuhansissa lukijoissa hilpeyttä, mielenkiintoa, jännitystä.
Anna mainitsi kotimatkalla tästä jotakin Gilbertille.
— Miksi sinä et itse ryhdy tuohon yritykseen, Anna?
Anna pudisti päätänsä.
— Ei — minä tunnen liian hyvin kykyni rajoituksen. Mutta voi sentään, kuinka hartaasti toivoisin, että voisin sen tehdä! Sinä tiedät, Gilbert, mikä minun alani on — haaveelliset, idylliset, viehkeät aiheet. Voidaksensa muovailla kapteeni Jimin elämänvaiheet täytyy omistaa ponnekas, naseva ja mehevä esitystapa, olla etevä sielutieteilijä, synnynnäinen humoristi ja synnynnäinen traagikko. Niin paljon hyvää tulee harvoin yhden ainoan osaksi. Paul pystyisi kyllä tuohon tehtävään, jos hän olisi vanhempi. Joka tapauksessa minä pyydän häntä tulemaan tänne kesäksi, niin että hän voi tutustua kapteeni Jimiin.
— Tule meidän rannikollemme, kirjoitti Anna Paulille.
— Tosin pelkään, ettet sinä täällä tapaa Noraa etkä Kultanaista tai Merimieskaksosia, mutta löydät parittoman vanhan merimiehen, joka voi kertoa sinulle ihmeellisiä juttuja.
Mutta Paul kirjoitti, että hänen valitettavasti täytyi vastata kieltävästi. Hän ei voinut tulla sinä kesänä, — hänen täytyi lukea korkeakoulussa kaksi vuotta tutkintoansa varten.
— Tultuani valmiiksi tulen kyllä Neljään tuuleen, kiltti opettajaneiti, kirjoitti hän.
— Mutta sillä välin ehtii kapteeni Jim käydä vanhaksi, sanoi Anna surunvoittoisesti, — eikä ole ketään, joka kirjoittaisi hänen elämänvaiheensa.