XVIII.
KEVÄTPÄIVIÄ.
Maaliskuun aurinko poltti lahden jäähän mustia pilkkuja ja teki sen hauraaksi. Huhtikuussa aaltoili siintävä ulappa jälleen vapaana, ja Neljän tuulen vilkkumajakka hohti jälleen tähden tavoin aina kun ilta alkoi hämärtyä.
— Minua ilahduttaa niin kovin, että majakka on jälleen sytytetty, sanoi Anna samana iltana, jolloin se jälleen oli alkanut loistaa. — Olen kaivannut sitä niin koko talven. Luoteinen taivas on vaikuttanut niin tyhjältä ja autiolta ilman sitä.
Pensaat ja puut koristautuivat uuden uutukaisilla kullanpunaan vivahtavilla pienillä lehdillä. The Glenin takaiset metsät kuvastuivat smaragdinvärisessä usmassa. Ranta-alangoilla liiteli päivänkoitteessa kevyitä sumuhattaroita.
Mereltä tuli tuulahduksia, tuoden mukanansa suolan ja leväin lemua, väliin myöskin vaahtoräiskeen. Leveinä ja kimmeltävinä vyöryivät mainingit. Kalastajakylä heräsi uuteen eloon. Ensi alukset olivat tulossa, niiden valkoiset purjeet tulivat esiin kimmeltävien aaltojen keskeltä, suurenivat nopeasti ja näkyivät pian satamansuun harmaanpunaisten hietakivikallioiden ja pitkähköjen, aaltomaisten hietasärkkien keskellä, joiden muotoa talvimyrskyt olivat muutelleet.
— Kevätpäivänä sellaisena kuin tämä, sanoi Anna, — tiedän minä tarkalleen, mitä sieluni on tunteva ylösnousemisen päivänä.
— Keväällä on hetkiä, jolloin tunnen, että minusta olisi voinut tulla jonkunmoinen runoilija, jos olisin nuorena saanut harjoitusta, sanoi kapteeni Jim. — Yllätän itseni väliin muistelemasta vanhoja runoja ja lauluja, joita kuulin opettajan sanelevan kuusikymmentä vuotta sitten. Muina aikoina vuodesta saan olla niiltä rauhassa. Mutta nyt pelkään pahoin, että minun täytyy mennä ulommaiselle kallioniemekkeelle ja siellä päästää kevättunteeni valloilleen.
Kapteeni Jim oli pistäytynyt tuomaan kopan simpukoita puutarhaa varten ja pienen tuoksumarattikimpun, jonka hän oli poiminut, kuljeskellessaan alavilla rantaniityillä.
— Tuoksumaratti alkaa nykyisin käydä harvinaiseksi, sanoi hän. — Pikkupoikana ollessani kasvoi sitä vielä runsaasti. Sen vieno ryydintuoksu yllättää aina niin odottamattomasti vaeltajan. Käyskentelee siinä sammalmätästen ja sanajalkojen keskellä, omistamatta ajatustakaan tuoksumaratille — ja silloin onkin äkkiä joutunut mättäälle, joka on täynnä noita pieniä valkoisia tähtiä. Minä pidän tuosta tuoksusta, se tuo aina mieleeni äitini. Se saattaa minut aina ajattelemaan täysiä liinakaappeja ja varastohuoneita, joista leviää sulotuoksua. Opettajan rouvalla oli aina tuoksumaratin lehtiä nenäliinojensa välissä. Te voitte panna tämän pienen vihkosen nenäliinasäiliöönne, rouva Blythe. Minä en pidä ostetuista hajuvesistä, mutta hienon ja viehkeän naisen olentoon soveltuu hyvin tuoksumaratin tai lavendelin lemu.
Annaa ei ollut juuri erikoisesti ihastuttanut tuuma reunustaa kukkalavat simpukoilla, jotka hänestä tuntuivat jokseenkin epäaistikkaalta ja turhalta puutarhakoristeelta. Mutta mistään hinnasta ei hän olisi tahtonut loukata kapteeni Jimin tunteita, ja hän kiitti häntä sydämellisesti hänen hyvästä tahdostansa. Ja kun kapteeni Jim sitten suurella tyydytyksellä oli laatinut jokaisen lavan ympärille kehyksen suurista kermavalkoisista simpukoista, silloin huomasi Anna ihmeeksensä, että ne vaikuttivat varsin miellyttäviltä. Huvilapuutarhassa ne eivät olisi olleet lainkaan paikallaan eivätkä edes The Glenissäkään. Mutta tässä pienen haavemajasen vanhanaikaisessa puutarhassa, minne meren pauhu tavallisesti kuului, tuntuivat ne täysin soveltuvan ympäristöön.
— Tuo näyttää todellakin oikein hauskalta, sanoi hän aivan täydellä todella.
— Opettajan rouvalla oli aina simpukoita lavojen ympärillä, sanoi kapteeni Jim. — Ja niin ihmeen hyvin hän osasi käsitellä kukkia. Hän katsoi niihin — kosketti niitä — ja ne kasvoivat kuin hullut. Toisilla on siinä suhteessa aivan erityisiä taipumuksia — luulisin että teidän laitanne on samoin, hyvä tohtorinna.
— En tiedä, voisiko sitä juuri väittää… Mutta minä rakastan puutarhaani ja minusta on hauska puuhailla siellä. Kun saa hoidella vihannoivia kasveja, tarkata kuinka uusia vesoja ilmestyy joka päivä, kuinka lehtihangoissa muodostuu sieviä nuppuja, — silloin on minusta kuin olisi avustamassa itse luomistyössä. Tällä haavaa on minun puutarhani tosin vain täynnä lupauksia ja toiveita, — mutta odottakaapa vähäsen, niin saatte nähdä!
— Minun täytyy aina ihmetellä, silmäillessäni noita pieniä, ruskeita, kurttuisia siemeniä ja ajatellessani, mikä väririkkaus niihin sisältyy, sanoi kapteeni Jim. — Kun ajattelen siemeniä ja niiden muutosta, ei minun ole ollenkaan vaikea uskoa, että niilläkin on sielu, joka tulee jatkamaan eloansa uusissa olosuhteissa. Tuskin voisi uskoa, että noissa pienissä turhanpäiväisissä esineissä, joista toiset eivät ole tomuhiukkaa suuremmat, on eloa — eloa, väriä ja tuoksua, — jos ei olisi omin silmin nähnyt tuota ihmettä.
Anna, joka laski odotuksenpäiviänsä samalla hartaudella kuin uskovainen rukousnauhan hopeahelmiä, ei enää voinut tehdä pitkiä kävelyretkiä majakalle taikka The Gleniin. Mutta neiti Cornelia ja kapteeni Jim kävivät usein vierailulla tuossa pienessä talossa. Neiti Cornelia oli Annan ja Gilbertin seurapiirin elähdyttävin aines. Hänen mentyänsä he aina nauroivat menehtyäksensä, niin itsenäisiä olivat hänen mielipiteensä ja niin tarmokasta hänen puheensa. Kun kapteeni Jim ja neiti Cornelia sattuivat tulemaan yhtaikaa, silloin saivat kuulijat juhlahetken. Silloin alkoi säälimätön sanasota, neiti Cornelia oli hyökkäävänä puolena, ja kapteeni pysytteli puolustusasennossa tehden vain silloin tällöin jonkin taitavasti harkitun ryntäyksen.
Anna torui kerran kapteenia siitä, että hän aina ärsytteli vanhaa ystäväänsä.
— Ettehän toki tahtone riistää minulta elämäni suurinta huvia, naureskeli tuo parantumaton vekkuli. — Sitäpaitsihan minä aina joudun alakynteen. Sanoja vailla ei Cornelia koskaan ole, ja jos minä joskus puhun naislogiikasta, ei hän ota puhettani kuuleviin korviinsakaan. Teillä ja puolisollanne, joka istuu ovenrakonsa takana, on yhtä hauska kuin minullakin.
Eräänä toisena iltana toi kapteeni tullessaan Annalle kieloja. Puutarha oli tulvillaan mullan ja versovan kasvullisuuden synnyttämää kosteata, tuoksuvaa höyryä, jota kevätiltoina kohoaa maasta. Uusikuu valaisi himmeästi taivaanrannalla kuvastuvaa maidon valkoista usmaa ja tähdet olivat alkaneet nousta. Lahden toiselta puolen kajahteli kirkonkellojen lempeä ääni. Tuo kirkas sointu helkähti läpi hämärtyvän avaruuden, yhtyen vuoroin vahveten ja heikontuen meren hiljaisesti pulpahtelevaan loiskeeseen. Kapteeni Jimin tuoksuvat kielot kohottivat yhä kevätillan hempeän rauhallista tunnelmaa.
— En ole nähnyt kieloja koko keväänä ja olen kaivannut niitä, sanoi
Anna painaen kasvonsa niihin.
— Niitä ei kasva näillä seuduin, täytyy mennä aina metsämaille saakka. Sieltä minun onnistui saada niitä teille. Luullakseni ne ovat viimeiset, jotka saatte nähdä tänä keväänä, sillä ne olivat melkein lopussa.
— Kuinka kiltti ja huomaavainen te olettekaan, kapteeni Jim! Ei kukaan muu, ei edes Gilbert — hän teki päällään liikkeen miestään kohden — ole muistanut, että minä keväällä aina kaipaan kieloja.
— Minulla on nykyisin runsaasti aikaa, hyvä rouva, sanoi kapteeni Jim. — En ole keksinyt mitään uutta luettavaa lopetettuani viime viikolla "Rakkauden harhatiet". Sitä oli kaikkiaan satakolme lukua. Rakastavaisten mentyä naimisiin päättyi kirja aivan äkkiä, joten otaksun heidän koettelemustensa ja huoltensa silloin olleen lopussa. Hauskaa, että edes kirjoissa käy siten — todellisessa elämässä lienee kyllä toisin.
— Minä en lue koskaan jonkinjoutavia tusinaromaaneja, sanoi neiti Cornelia luoden tuikean katseen silmälasiensa ylitse, — mutta tiedän kumminkin, että se, joka on pysynyt naimatonna, on säästynyt paljosta pahasta.
Kuulitko, kuinka Georgie Russell voi tänään, kapteeni Jim?
— Kävin kyllä kotimatkalla häntä tervehtimässä. Hän on paranemaan päin, mutta pahassa pulassa, kuten tavallisesti. "Edestään löytää, minkä taakseen jättää", mutta pulassaolo ei käy hauskemmaksi siitä, että itse on siihen syypää.
— Hän on kauhea pessimisti, sanoi neiti Cornelia.
— Ei, pessimistiksi ei häntä voi sanoa. Mutta hän ei voi koskaan järjestää asioitaan niin, että olisi oloonsa tyytyväinen.
— No, silloinhan hän siis kaiketi lienee pessimisti.
— Eipä suinkaan. Pessimisti on sellainen otus, joka ei edes toivokaan voivansa koskaan tulla tyytyväiseksi. Niin pitkälle ei Georgie ole vielä ehtinyt.
— Sinä keksisit varmaankin jonkin puolustuksen itse paholaisellekin,
Jim Boyd.
— En minä, mutta kenties eräs vanha nainen, joka kerran sanoi, että hänen olennossaan on jotakin niin mielistelevää… Ei, Cornelia, paholaisesta minä en keksisi sanoa mitään hyvää.
— Kenties et edes uskokaan häneen? kysyi Cornelia vakavalla äänellä.
— Ja tuollaista sinä voit kysyä, vaikka tiedät, kuinka puhdasoppinen presbyteriläinen minä olen, Cornelia. Kuinka voisi presbyteriläinen selvitä ilman paholaista?
— Mutta sinä varmaankin selviät? kinasteli neiti Cornelia edelleen.
Kapteeni Jim kävi äkkiä vakavaksi hänkin.
— Minä uskon siihen, mitä kerran kuulin erään pappismiehen nimittävän mahtavaksi ja pahansuovaksi ja älykkääksi pahaksi voimaksi, joka vaikuttaa maailman kaikkeudessa, vastasi hän. — Siihen minä uskon, Cornelia. Saat sitten nimittää sitä pahaksi hengeksi tai pahan periaatteeksi tai paholaiseksi tai miksi ikinä tahdot. Se on olemassa, eivätkä kaikki maailman epäuskoiset ja vääräuskoiset yhteensä voi tehdä sitä olemattomaksi — yhtä vähän kuin he voivat tehdä tyhjäksi Jumalan olemassaoloa. Se voima on olemassa ja se ei laiskottele. Mutta minä uskon sittenkin, Cornelia, että se lopuksi kukistetaan ja voitetaan — sano sitten minun sanoneeni.
— Sehän olisi erinomaista, sanoi neiti Cornelia, mutta hänen äänensä ei kuulostanut erityisen toivehikkaalta. — Mutta mitä paholaiseen ja hänen tekoihinsa tulee, niin olen varmasti vakuutettu, että hän on riivannut Billy Boothin. Oletteko kuulleet, mitä hän nyt viimeksi on keksinyt tehdä?
— Emme, mitä sitten?
— Hän on polttanut vaimonsa uuden ruskean verkapuvun, josta tämä Charlottetownissa maksoi kaksikymmentäviisi dollaria. Billy väitti herrojen katsoneen hänen vaimoonsa aivan liian ihailevasti, kun hänellä oli tuo puku yllään ensi kerran kirkossa. Mutta sellaisiahan ne ovat.
— Rouva Booth on sangen kaunis nainen ja ruskea pukee häntä parhaiten, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti.
— Oikeuttaako se hänen miehensä pistämään hänen uuden, räätälillä teetetyn pukunsa uuniin? Billy Booth on mustasukkainen houkkio, joka tekee vaimonsa onnettomaksi. Vaimo on ollut itkemäisillään silmät päästään tuon puvun takia. Ah, Anna, jospa minä osaisin kirjoittaa kuten sinä! Silloin minä kyllä toimittaisin ne näytteille, useat tämän seudun herroista, sen saat uskoa. Mutta Boothin suvun jäsenet ovat melkein kaikki olleet päästään vialla, mikä enemmän, mikä vähemmän. Tuon nuoren Johnny Boothin olisi eilen pitänyt viettää häitä, mutta siitä ei voinut tulla mitään, sillä hän oli keksinyt hankkia itselleen tuhkarokon. Ajatelkaas, kuinka kalliiksi kaikki varustelut ovat tulleet, ja sitten hän panee kaikki tuumat sekaisin. Oli sekin nyt oiva keksintö!
— Mutta mitäs hän siihen taisi, että sai tuhkarokon, miesparka!
— Sitäkin nyt kannattaisi puolustella! En minä tiedä, millä tavoin hän sen hankki itsellensä, mutta sen tiedän erittäin hyvin, että hääillalliset jo olivat melkein kuin pöydällä, ja nyt kaikki pilaantuu. Sellaista tuhlausta! Kuinka sellainen voi pälkähtää ihmisen päähän? Olisi hankkinut tuhkarokkonsa lapsena ollessaan.
— Pikku Cornelia, nyt sinä minun mielestäni puhut pelkkää pötyä.
Neiti Cornelia ei kunnioittanut häntä vastauksella, vaan kääntyi sensijaan Susan Bakerin puoleen. Tämä oli vanhahko, naimaton naisolento, ruma ulkomuodoltaan, mutta kultaa sydämeltään, ja hän oli luvannut lähiviikkoina hoitaa yksinpalvelijan tehtävät.
— No, kuinkas täti Mandy parka voi tänään? kysyi neiti Cornelia.
Susan huokasi.
— Ah, hän oli niin huono, Cornelia. Pelkään, että hän pian saa laulaa Karitsan kiitosta taivaassa.
— Varjelkoon, eihän hänen laitansa toki voine olla niin huonosti! huudahti neiti Cornelia myötätunnon ja pelästyksen vallassa.
Kapteeni Jim ja Gilbert katsahtivat toisiinsa. Sitten he nousivat nopeasti paikoiltaan ja poistuivat huoneesta.
— On hetkiä, huohotti kapteeni Jim naurunpuuskien välissä, — jolloin olisi kuolemansynti olla nauramatta. — Ne ovat tosiaankin verrattomia, nuo naiset, kun ne panevat parastansa!