XIX.
PILVI PIMITTÄÄ AURINGON.
Kesäkuun alussa, kun hietasärkkiä reunustavat villiruusupensaat upeilivat täydessä kukoistuksessa ja omenakukat hohtivat jokaisessa rinteiden puutarhassa, saapui Marilla poppelikujanteen takaiseen pikku taloon, mukanaan suunnaton mustanruskea, mittausopillisia kuvioita muodostavin messinkinauloin koristettu matka-arkku, joka oli saanut puoli vuosisataa asuskella rauhassa Vihervaaran ullakolla. Susan Baker, joka sen lyhyen ajan kuluessa, minkä hän oli ollut talossa astioita ja lattioita pesemässä, jo oli ehtinyt ruveta sokeasti jumaloimaan "nuorta tohtorinnaa", piti aluksi Marillaa silmällä mustasukkaisen epäluuloisesti. Mutta kun Marilla ei sekaantunut siistimiseen eikä ruoanlaittoon eikä osoittanut mitään Susanin ihailulle haitallisia aikeita, tyytyi tuo kunnon apulainen hänen läsnäoloonsa ja kertoi tuttavilleen The Glenissä, että neiti Cuthbert oli sivistynyt ja arvokas henkilö, joka tiesi paikkansa.
Eräänä iltana, kun kuulakka avaruus vielä kuvasti iltaruskon hohdetta ja punarintasatakielet tervehtivät riemuhymneillä illan ensi tähtiä, havaittiin pienessä haavetuvassa äkillistä touhua ja liikettä. Sieltä telefonoitiin The Gleniin, vanha tohtori Dave ja sairaanhoitajatar, jolla oli valkoinen päähine ja käsivarren ympärillä valkoinen nauha, saapuivat kiiruusti tuohon pieneen taloon. Marilla käyskenteli edestakaisin puutarhan käytävillä valkoisten simpukkojen keskellä, liikutellen huuliansa äänettömässä rukouksessa, ja kunnon Susan istui keittiössä puuvillatukot korvissa ja esiliina heitettynä pään ylitse.
Leslie, joka katsoi ulos akkunastaan ja näki, että jokainen akkuna tuossa pienessä haavekodissa oli valaistu, vietti unettoman yön.
Kesäkuun yö oli lyhyt, mutta niistä, jotka viettivät sen valvoen levottomassa odotuksessa, se tuntui iankaikkisuudelta.
— Oi, eikö tästä koskaan tule loppua? huokaili Marilla.
Sitten hän huomasi, kuinka vakavilta sairaanhoitajatar ja tohtori Dave näyttivät, eikä rohjennut enää kysyä mitään. Entä jos Anna —, ei sitä ajatusta ei Marilla kestänyt ajatella päähän asti.
— Älkää sanoko, sanoi Susan kiihkeästi vastaukseksi Marillan katseessa kuvastuvaan äänettömään tuskaan, — että Jumala voisi olla niin julma että ottaisi meiltä tuon rakkaan karitsan, josta me kaikki pidämme niin paljon.
— Hän on ottanut muita yhtä rakkaita, sanoi Marilla sortuneella äänellä.
Mutta aamunkoitteessa, kun nouseva aurinko hajoitteli hietasärkkien yläpuolelle kokoontuneita usmajoukkoja, muuttaen ne hohtaviksi sateenkaariksi, muuttui levottomuus riemuksi tuossa pienessä talossa. Annan henki oli pelastettu ja hänen vieressään lepäsi valkeissa pukimissa pienen pieni neitonen, jolla oli äitinsä silmät. Gilbert, jonka kasvot näyttivät harmailta ja riutuneilta tuon kammottavan yön jälkeen, tuli kertomaan uutisen Marillalle ja Susanille.
— Jumalan kiitos, sanoi Marilla päästäen helpotuksen huokauksen.
Susan nousi ja otti puuvillatukot korvistansa.
— Sitten laitamme aamiaista, sanoi hän pirteästi. — Luullakseni pala ruokaa on hyväksi meille jokaiselle. Ja sanokaa te pikku tohtorinnalle, ettei hän olisi ollenkaan levoton, — Susan hoitaa kyllä tehtävänsä. Hänen ei tarvitse välittää muista kuin pienokaisesta.
Gilbert hymyili surunvoittoisesti poistuessaan heidän luotansa. Anna, jonka valkoisilla kasvoilla vielä oli kärsimyksen leima, mutta jonka silmät loistivat äitiyden pyhästä riemusta, ei tarvinnut varoituksia huolehtia pienokaisestansa. Hän ajatteli yksinomaan häntä. Muutaman tunnin ajan hän tunsi onnea niin suloista ja puhdasta, että hän ihmetteli, eivätkö taivaan enkelit kadehtineet häntä.
— Pikku Joyce, kuiskasi hän Marillan tullessa katsomaan äskensyntynyttä. — Me päätimme valita sen nimen, jos lapsi olisi tyttö. Oli niin monta, joiden kaimaksi olisimme halunneet ristiä hänet, valitseminen kävi oikein vaikeaksi, ja niin päätimme antaa hänelle nimen Joyce — voimmehan lyhentää se Joyksi — se kuuluu sievältä. Oi, Marilla, luulin jo ennenkin olevani onnellinen. Mutta nyt tiedän, että silloin vain uneksin suloista unta onnesta… Tämä on todellisuutta.
— Sinä et saa puhella, Anna. Odota, kunnes käyt vahvemmaksi, varoitteli Marilla.
— Tiedäthän, kuinka vaikeneminen on aina ollut minulle vaikeata, sanoi Anna hymyillen.
Aluksi oli Anna liian heikko ja onnellinen huomatakseen, että Gilbert ja hoitajatar näyttivät vakavilta ja että Marillan silmät olivat kyynelissä. Mutta vähitellen hiipi pelko hänen sydämeensä, jähmettävänä kuin merisumu rantamille laskeutuessaan. Miksi ei Gilbert ollut iloisempi? Miksi hän ei tahtonut puhua pienokaisesta? Miksi hän ei ollut antanut hänen pitää lasta luonansa kuin tuon ensimmäisen autuaallisen tunnin? Eikö — eikö kaikki ollut hyvin?
— Gilbert, kuiskasi Anna rukoilevasti, — eihän — eihän pienokaiseen nähden ole mitään vaaraa? Sano, Gilbert — sano!
Gilbert seisoi kauan katse käännettynä toisaanne, sitten hän kumartui Annan puoleen katsoen hänen silmiinsä. Marilla, joka tuskan vallassa kuunteli ovella, kuuli hiljaista, sydäntävihlovaa vaikertelua ja pakeni keittiöön, missä Susan ääneen itkien puuhaili patojen ja paistinpannujen kimpussa.
— Oi tuo karitsa raukka — tuo karitsa raukka! Kuinka hän voikaan kestää sen, neiti Cuthbert? Hän menee samaa tietä, sen saamme nähdä. Täällä hän on käyskennellyt iloisena ja onnellisena tulevaisia tuumien! Mutta onhan täällä kaksi lääkäriä — eivätkö he voi tehdä yhtään mitään, neiti Cuthbert?
— Luulen, ettei ole mitään tehtävissä. Lääkäritkään eivät voi tehdä ihmeitä. Gilbert sanoo, ettei ole mitään toivoa. Lapsi oli niin kovin heikko ja synnytys kesti niin kauan. Gilbert näki heti, ettei lapsi voinut jäädä eloon.
— Ja se on niin kovin sievä pieni olento, nyyhkytti Susan. — En ole koskaan nähnyt niin hienoja ja valkoisia pikku kasvoja — enimmäkseen vastasyntyneet ovat punaisia ja ryppyisiä. Ja kuinka ymmärtäväisesti hän katsoi suurilla silmillään. Oi, tuota pikku tohtorinna raukkaa!
Auringonlaskun aikoina kohotti tuo pieni sielu, joka oli saapunut päivänkoitteessa, siipensä lentoon, jättäen jälkeensä haikeata surua. Neiti Cornelia otti kuolleen pienokaisen hoitajattaren lempeistä mutta vieraista käsistä ja verhosi nuo hennot, vahan valkoiset jäsenet kauniiseen valkoiseen pukuun, jonka Leslie kerran oli ommellut odotetulle vieraalle. Sitä oli Leslie itse pyytänyt. Sitten hän vei pienokaisen jälleen sisään ja laski hänet pikku äitiraukan viereen, joka vuodatti kuumia kyyneleitä.
— Herra antoi ja Herra otti, rakas lapsukaiseni, sanoi Cornelia nyyhkyttäen. — Siunattu olkoon Herran nimi.
Sitten hän poistui jälleen, jättäen Annan ja Gilbertin kahden kuolleen pienokaisensa luo.
Seuraavana päivänä laskettiin pieni kalpea Joy valkoiseen sametilla sisustettuun arkkuun, johon Leslie oli sirottanut hentoja orvonkukkia, ja se vietiin kirkkotarhaan lahden toiselle puolen. Neiti Cornelia ja Marilla panivat kätköön nuo suurella rakkaudella valmistetut pienet vaatekappaleet ja kauniin vauvakorin, joka oli sisustettu vanulla ja jossa pehmoiset patjat olisivat tarjonneet mukavan lepopaikan pienille lihaville jäsenille ja haituvapeitteiselle pikku päälle. Pikku Joy ei ollut lepäävä siinä koskaan, hän oli löytänyt viileämmän ja ahtaamman leposijan.
— Niin käy aina meidän korkealentoisten toiveittemme, huokasi neiti Cornelia. — Kuinka olenkaan iloinnut tästä lapsukaisesta — ja olin toivonut juuri tyttöä!
— Minä olen niin kiitollinen siitä, että Annan henki säästyi, sanoi Marilla, tuntien väristystä muistellessaan noita synkkiä yöhetkiä, jolloin hänen rakas tyttösensä vaelsi läpi kuoleman varjon laakson.
— Pikku karitsa raukka! Voikohan hän enää koskaan tulla iloiseksi! sanoi Susan.
— Minä kadehdin Annaa, huudahti Leslie äkillisesti ja kiihkeästi. — Ja minä kadehtisin häntä, jos hän olisi kuollutkin. Saihan hän sentään olla äiti yhden ihanan päivän. Siitä antaisin ilolla henkeni.
— Noin ei pidä puhua, Leslie kulta, sanoi neiti Cornelia lempeän nuhtelevalla äänellä.
Hän pelkäsi, että arvokas ja aina tyyni neiti Cuthbert paheksuisi tuota tunteenpurkausta.
Annan parantuminen edistyi hitaasti ja monet seikat tekivät tuon ajan hänelle erityisen raskaaksi. Kukkaskomeus ja päivänpaiste eivät enää herättäneet hänessä ihastusta, hän ei enää voinut iloita juuri inistään, ja kun sade virtasi maahan, suri hän, että se runteli lahden takana olevaa pientä hautaa, tuulen huokaillessa poppelien latvoissa kuuli hän siinä surullisia ja valittavia ääniä, jotka ennen olivat olleet hänelle outoja.
Ystävälliset vieraat loukkasivat häntä hyväätarkoittavilla typeryyksillään, joilla he koettivat lohduttaa häntä hänen kärsimästään tappiosta. Phil Blakelta tullut kirje teki hänen kuormansa yhä raskaammaksi. Phil oli kuullut pienokaisen syntymisestä, mutta ei kuolemasta, ja hän kirjoitti Annalle hilpeän vallattoman onnittelukirjeen, joka vihloi hänen syvimpiä sydän juuriansa.
— Oi, kuinka tuo kirje olisi tuottanut minulle iloa, jos pikku lapseni vielä eläisi, sanoi hän itkien Marillalle.
— Mutta kun pienokainen on kuollut, tuntuu se aivan häikäilemättömältä julmuudelta — mutta tiedänhän hyvin, että Phil ei millään ehdolla tahtoisi tuottaa minulle mielipahaa. Oi Marilla, en voi käsittää, kuinka koskaan enää voin tulla onnelliseksi — minusta tuntuu kuin kaikki tuottaisi minulle tuskaa.
— Aika tuo hoivaa, sanoi Marilla sydän sääliä tulvillaan, joskin hän tapansa mukaan turvautui kuluneisiin puheenparsiin.
— Minusta tässä maailmassa ei mikään käy oikeuden mukaan, vaan kaikki on niin ihmeellistä, sanoi Anna kapinoivin mielin. — Pikkulapsia syntyy maailmaan sinne, missä niistä ei yhtään välitetä — missä ne saavat kasvaa hoidotta ja huolenpidotta — vailla kaikkia kehittymisen edellytyksiä — ja ne saavat jäädä eloon. Minä olisin rakastanut pientä tyttöstäni niin hellästi — olisin vaalinut häntä niin huolellisesti — tehnyt kaikki, mitä pienen hennon ihmistaimen hyväksi voi tehdä… Mutta minä en saanut pitää häntä.
— Se oli Jumalan tahto, Anna, sanoi Marilla tuntien olevansa kykenemätön ratkaisemaan kaikkeuden arvoitusta, vastaamaan ansaitsemattoman kärsimyksen kysymyksiin.
— Ja pikku Joyn on paljon parempi siellä, missä hän nyt on.
— Ei, sitä minä en vähääkään usko, sanoi Anna kipeän katkerasti. Ja nähdessään Marillan kauhistuksen hän lisäsi kiihkeästi:
— Miksi hänen sitten piti ollenkaan syntyä — miksi syntyy kukaan meistä — jos olisimme kerran onnellisempia kuolleina tai syntymättöminä? Minä en usko, että lapsen on parempi kuolla syntyessään kuin saada elää elämänsä — rakastavana ja rakastettuna, — oppia tuntemaan iloa ja kärsimystä — voida suorittaa tehtävänsä ja kehittää itselleen luonne, joka takaa hänelle olemassaolon iankaikkisuudessa. Ja kuinka sinä tiedät, että Jumalan tahto oli että hän kuolisi? Puhuimmehan eräänä iltana pahan voimasta. Ken tietää, milloin se ryhtyy ohjaamaan elämäämme ja tapahtumain kulkua? Ja siihen täytyy sitten tyytyä nöyrästi ja levollisesti.
— Oi Anna, älä puhu noin, sehän on Jumalan pilkkaamista, sanoi Marilla käyden todella levottomaksi, että Anna vaipuisi epäuskon kuiluun. — Me emme voi ymmärtää — mutta uskoa meidän täytyy — meillä täytyy olla varma vakaumus, että kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme. Minä tiedän, että sinun on vaikea nyt juuri ajatella sillä tavoin. Mutta koeta olla luja — Gilbertin tähden! Hän on niin levoton ja huolestunut sinun tähtesi. Voimasi eivät rupea palaamaan niin nopeasti kuin niiden pitäisi.
— Oi, tiedän hyvin, että olen ollut kovin itsekäs, huokasi Anna. — Minä pidän Gilbertistä enemmän kuin koskaan ennen — ja hänen tähtensä tahdon elää. Mutta minusta tuntuu aivan kuin osa minun omasta olennostani olisi haudattuna kirkkotarhaan tuolla lahden takana. Se tuottaa niin kiihkeätä kipua sydämeeni, että pelkään jokaista uutta päivää.
— Tuo kipu tulee vähitellen lievenemään, Anna.
— Ajatus, että se ehkä joskus lievenee, vaivaa minua enemmän kuin mikään muu, Marilla.
— Niin, minä käsitän sen kyllä, minulla on itselläni ollut samanlainen tunne toisten seikkojen yhteydessä… Mutta mehän pidämme kaikki sinusta niin paljon, Anna — tahdothan toki elää! Kapteeni Jim on ollut täällä joka päivä ja tiedustellut niin osaaottavasti vointiasi — ja rouva Moore harhailee täällä ympäristössä kuin rauhaton sielu — ja neiti Cornelia valmistelee sinulle herkkuja jos mitä lajia. Susan ei ole siitä juuri mielissään. Mielestänsä hän osaa valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin neiti Bryant.
— Tuo kiltti Susan! Kaikki ovat olleet minua kohtaan niin herttaisia ja enkelimäisen hyviä, Marilla. Minä en ole kiittämätön — ja ehkäpä sitten — kun tuo tuimin tuska on hieman vaimennut — voin tuntea, että minun on mahdollista elää edelleen.