XX.
MARGARETA, JONKA TURMA VEI.
Anna huomasi voivansa elää edelleen, ja tulipa vielä sellainenkin päivä, jolloin hän jälleen hymyili neiti Cornelian sanasutkauksille. Mutta tuossa hymyilyssä oli jotakin Annan hymyilylle vierasta, joka ei enää ottanut siitä häipyäksensä.
Ensimmäisenä päivänä, jolloin Anna voi lähteä ajelemaan, vei Gilbert hänet Neljän tuulen majakkaan ja jätti hänet sinne, lähtien itse veneellä erään kalastajakylässä asuvan potilaan luo. Vallaton tuuli kiiti yli lahden ja hietasärkkien, ajaen vedenpinnalla pieniä suippopäisiä valkoharjaisia laineita ja huuhdellen loivaa rannikkoa pitkillä mainingeilla, jotka hajaantuivat hopeanhohtoisiksi pieniksi kuohuiksi.
— Minä olen todellakin ylpeä siitä, että te tulette ensiksi minun luokseni, sanoi kapteeni Jim peräti hyvillään. — Istukaa toki, olkaa hyvä! Pelkään, että täällä on kovin tomuista tänään, — mutta eihän ole tarpeen katsella tomua, kun silmien edessä on tuollainen näköala, — vai mitä sanotte?
— Tomu ei haittaa ollenkaan, sanoi Anna, — mutta Gilbert sanoo, että minun pitää olla mahdollisimman paljon raittiissa ilmassa. Luulen, että menen istumaan tuonne kallioille.
— Haluatteko seuraa vai tahdotteko mieluummin olla yksin?
— Jos kyseessä on teidän seuranne, niin miellyttäisi se minua paljon enemmän kuin yksinolo, sanoi Anna lempeästi hymyillen.
Sitten hän huokasi. Ennen hän oli varsin kernaasti ollut yksin, nyt häntä kammotti yksinolo. Se täytti hänen mielensä aina niin haikealla yksinäisyydentunteella.
— Täällä on ihana pieni suojapaikka, johon tuuli ei käy, sanoi kapteeni Jim heidän ehdittyänsä kallioitten luo. — Täällä istun usein. Tässä voi oivallisesti uneksia avosilmin.
— Uneksia, sanoi Anna huokaisten. — Minä en voi enää uneksia, kapteeni Jim — minulle on uneksiminen voitettu kanta.
— Jopa jotakin, pikku rouva, tuo on vain luulottelua, sanoi kapteeni
Jim. Sitten hän lisäsi vakavammalla äänellä:
— Tiedän kyllä, miltä teistä nyt tuntuu, — mutta ei aikaakaan, niin ilomielisyytenne palaa ja silloin alatte jälleen haaveksia kuten ennen — ja kiitätte Herraa siitä, että voitte sen tehdä. Jos ei meillä olisi haaveitamme, ei olemassaolomme olisi paljonkaan arvoista. Kuinka voisimme ollenkaan elää, jos emme omistaisi kuolemattomuuden haavettamme. Ja se on haave, joka tulee toteutumaan, siitä voitte olla varma, rouva Blythe. Tulee päivä, jolloin te saatte nähdä jälleen pikku Joycenne.
— Mutta silloin hän ei ole pieni sylilapseni, sanoi Anna vapisevin huulin. — Ah, kenties hän on, kuten Longfellow sanoo, "hempeä neito, min verhona sulo on taivaan", — mutta minä en tunne häntä — hän on minulle muukalainen.
— Jumala on kyllä järjestänyt sen asian paremmin, siitä olen vakuutettu, sanoi kapteeni Jim.
Molemmat istuivat hetken vaieten. Sitten sanoi kapteeni Jim hyvin lempeällä äänellä:
— Pikku rouva, saanko kertoa teille Margaretasta, jonka menetin?
— Varsin kernaasti, sanoi Anna lempeästi.
Hän ei tiennyt ollenkaan, kuka tuo Margareta oli, mutta hän ymmärsi, että hän nyt saisi kuulla kapteeni Jimin elämäntarinan.
— Minua on niin usein haluttanut kertoa teille hänestä, jatkoi kapteeni Jim. — Tiedättekö miksi, rouva Blythe? Siksi että tahdon, että olisi olemassa joku, joka muistaa ja ajattelee häntä, kun minä olen poissa. En voi sietää ajatusta, ettei olisi ainoatakaan ihmistä, joka hänet muistaisi. Ja nyt olen minä ainoa, joka muistan turman saaliiksi joutuneen Margaretan.
Ja niin kertoi kapteeni Jim tarinansa — vanhan, aikoja sitten unhoon joutuneen tarinan, sillä viisikymmentä vuotta oli jo kulunut siitä kuin Margareta eräänä päivänä nukahti isänsä ruuheen ja joutui vesille — niin ainakin arveltiin tapahtuneen, sillä ei saatu koskaan varmaa tietoa hänen kohtalostaan — ja sitten liukui aallonmurtajan ohi ulos ulapalle, missä sai tuhonsa kovan ukkosilman aikana, joka äkkiä purkaantui valloilleen tuona tukahduttavan kuumana iltapäivänä — viisikymmentä vuotta sitten! Mutta kapteeni Jimistä ei tuo puolen vuosisadan takainen aika tuntunut kaukaisemmalta kuin eilispäivä.
— Minä kuljeskelin rantaa pitkin kuukausimääriä tuon päivän jälkeen, jatkoi kapteeni vapisevalla äänellä, — merihän antaa saaliinsa takaisin, ja odotin sellaisella kauhulla ja ilolla hetkeä, jolloin saisin nähdä hänen suloisen, rakkaan, pienen ruumiinsa. Mutta hän ei palannut koskaan. Mutta kerran tulee kumminkin päivä, jolloin saan nähdä hänet, rouva Blythe. Hän odottaa minua. Toivoisin voivani kuvata teille tarkoin hänen ulkomuotonsa, mutta sitä en voi. Olen nähnyt kevyen, hopeanhohtoisen usman leijailevan päivänkoitteessa hietasärkkien yläpuolella, ja se oli hänen kaltaisensa, — ja sitten olen nähnyt The Glenin lehdossa solakan, valkoisen koivun, jonka lehdistö on kuin hienointa harsoa, ja se muistutti myöskin hänestä. Hänellä oli vaaleanruskea tukka ja valkoihoiset lempeät kasvot, pitkät, kapeat sormet kuten teillä, rouva Blythe, mutta ruskeammat kuin teidän, sillä hän oli rannikontyttö ja sai tehdä minkä mitäkin. Väliin herään keskellä yötä ja kuulen meren kutsuvan minua kuten muinoin — ja silloin minusta on aivan kuin minua kutsuisi Margaretani. Ja kun myrskyilee ja aallot vaikeroivat ja ähkyvät, kuulen hänen valittavan ja nyyhkyttävän niiden mukana. Mutta kun ne nauravat sellaisina päivinä, jolloin aurinko paistaa ja vesi hiljaa karehtii — silloin kuulen hänenkin nauravan — hellää ja samalla veitikkamaista nauruansa. Meri otti hänet minulta, Margaretani, mutta tulee päivä, jolloin saan hänet jälleen, rouva Blythe. Merellä ei ole valtaa erottaa meitä iankaikkisiksi ajoiksi.
— Olitte kiltti, kun kerroitte tuosta minulle, sanoi Anna. — Olen usein ihmetellyt, miksi te lämpimine sydäminenne olette elänyt elämänne yksin.
— En ole voinut koskaan kiintyä keneenkään toiseen. Margaretani, jonka menetin, vei sydämeni mukanansa — tuonne kauas, sanoi vanha kapteeni, joka oli viisikymmentä vuotta pysynyt uskollisena hukkuneelle morsiamelleen. — Ettehän pahastu, rouva Blythe, jos väliin johdan puheen häneen? Nyt se tuottaa minulle iloa — tuskan oan on särky jo aikoja ajanut pois, ja sydämessäni on jäljellä vain hänen siunattu muistonsa. Minä tiedän, että te ette unohda häntä koskaan. Ja jos vuodet, kuten toivon, aikanaan tuovat uutta pikkuherrasväkeä teidän taloonne, niin pyydän teitä lupaamaan, että te kerrotte heille tarinan Margaretastani, jonka turma vei, niin ettei hänen nimensä joudu unhoon niiltä, jotka elävät hänen jälkeensä.