XXI.
MUURI MURTUU.
— Anna, sanoi Leslie, katkaisten äkkiä hetken vaitiolon, — et aavistakaan, kuinka hyvältä tuntuu saada istua jälleen täällä sinun tykönäsi ja saada tehdä työtä, jutella — tai vaieta — kanssasi.
He istuivat yhdessä lemmikkimätästen keskellä puron partaalla Annan puutarhassa. Vesi vieri hiljaa loristen pieninä pyörteinä heidän ohitsensa, koivujen lehdistöt loivat heihin varjonsa, hietakäytäviä reunustivat kukkivat ruusut. Aurinko läheni taivaanrantaa, ilma oli täynnä vienoa musiikkia. Tuuli soitteli säveleitään talonviereisessä honkametsikössä, toisia säveleitä saapui aaltojen huuhtelemalta hietarannikolta ja tuulenhenkäysten mukana lahden takaa kirkolta. Anna piti kirkonkellojen soinnista, mutta nyt se aina herätti hänessä surunvoittoisia ajatuksia, — sehän toi viestejä hänen pikku sydänkäpyseltänsä, joka uinui kirkkotarhan muurin vieressä vihreän kummun alla.
Hän katsoi kysyvästi Lesliehin, joka oli laskenut työnsä syliin ja jutteli harvinaisen avomielisesti.
— Tuona kauheana yönä, jolloin sinä olit niin sairas, jatkoi hän, — luulin, ettemme kenties saisi enää koskaan puhella keskenämme ja käydä yhdessä kävelemässä ja työskennellä yhdessä. Ja silloin ymmärsin niin hyvin, mitä sinun ystävyytesi vähitellen oli alkanut merkitä minulle, — nimittäin juuri sitä, mitä sinä aluksi tahdoit, että se minulle merkitsisi, — ja minä ajattelin, kuinka paha ja kurja minä itse olin ollut.
— Leslie, Leslie — minä en salli kenenkään käyttää noin rumia sanoja ystävistäni!
— Mutta sehän on totta, — olen ollut niin halpamielinen ja katala, ettet voi sitä kuvitellakaan… Ja nyt minun täytyy tehdä sinulle tunnustus, — tiedän, että tulet minua halveksimaan, mutta en voi siihen mitään. Voitko ajatella, että talven pitkään ja nyt keväällä on ollut hetkiä, jolloin olen vihannut sinua.
— Sen olen tiennyt, sanoi Anna tyynesti.
— Tiesit sen?
— Tiesin kyllä, näin sen silmistäsi.
— Ja kumminkin sinä yhä edelleen pidit minusta ja olit ystäväni?
— Ethän sinä vihannut minua kuin silloin tällöin, Leslie, Väliin pidit minusta, luullakseni.
— Sen tein kyllä. Mutta tuo toinen tunne oli aina jäljellä syvinnä sydämessäni ja se turmeli kaiken. Minä hillitsin sitä — väliin unohdin sen tykkänään — mutta äkkiä se saattoi tulla jälleen esiin ja saada minut valtaansa. Minä vihasin sinua siksi, että kadehdin sinua — oi, väliin olin suorastaan sairas pelkästä kateudesta. Sinulla oli herttainen pieni koti — sait osaksesi rakkautta — ja onnea — sinulla oli onnelliset tulevaisuudenunelmasi. Omistit kaikkea, mitä minä kaihosin — enkä ollut koskaan saanut — enkä saa koskaan. Oi, en koskaan… Siinä juuri oli tuskani ota. En olisi kadehtinut sinua, jos olisin uskaltanut toivoa, että elämäni kääntyisi koskaan parempaan päin. Mutta sellaista toivoa ei minulla ollut — ja se juuri tuntui minusta niin järkyttävän kohtuuttomalta. Oi, minä häpesin tuota tunnetta — häpeän sitä nyt kanssasi puhuessani — mutta minun oli mahdoton voittaa se. Sinä yönä, jolloin pelkäsin, ettet sinä enää toipuisi — silloin luulin saavani rangaistuksen halpamaisuudestani… Oi, kuinka pidinkään sinusta silloin! Anna, minulla ei ole äitini kuoltua ollut ainoatakaan ihmisolentoa, josta olisin voinut pitää — ainoastaan Dickin vanha koira — ja on niin kauheata, kun ei voi pitää kenestäkään — elämä käy niin tyhjäksi — eikä ole mitään niin kammottavaa kuin tyhjyys. Sinusta olisin voinut pitää niin paljon — jos ei tuota toista kammottavaa tunnetta olisi ollut, joka turmeli kaikki…
Leslie vapisi, ja hänen puheensa kävi melkein sekavaksi, niin järkytetty oli hänen mielensä.
— Älä puhu noin, Leslie, rukoilen sinua! Käsitän sinut niin hyvin — miksi kiusaat itseäsi itsesoimauksilla?
— Minun täytyy saada puhua. Saatuani tietää, että jäisit eloon, lupasin itselleni, että kertoisin sinulle kaikki, kun olisit jälleen parantunut — ja etten enää käyttäisi hyväkseni ystävyyttäsi ja seuraasi, ilmaisematta sinulle, kuinka vähän niitä ansaitsen. Olen ollut niin peloissani — ettet sinä enää tahtoisi seurustella kanssani, Anna.
— Sitä ei sinun tarvitse pelätä, Leslie.
— Oi, olen siitä niin iloissani — et aavistakaan, Anna, kuinka iloissani minä olen. — Leslie pani ristiin päivettyneet kätensä, joihin työ oli jättänyt jälkensä, hillitäksensä niiden vavistusta. — Mutta kun nyt olen alkanut, tahdon kertoa sinulle kaikki. Et varmaankaan muista tuota iltaa, jolloin näin sinut ensi kerran, — en tarkoita kohtaamistamme rannalla…
— Ei, sehän oli tuo ilta, jolloin Gilbert ja minä tulimme ajaen tietä pitkin, — se oli hääpäivämme ilta. Sinä ajoit hanhiasi rinnettä alas. Muistan sen erittäin hyvin! Ihailin kauneuttasi — viikkomääriä mietiskelin, kuka sinä olit.
— Tiesin, ketä te olitte, vaikka en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan teistä. Olin kuullut puhuttavan nuoresta lääkäristä, jonka piti nuoren rouvansa kanssa muuttaa neiti Russelin pieneen taloon. Juuri tuona hetkenä, Anna, sai vihantunteeni alkunsa.
— Minä näin kasvojesi epäystävällisen ilmeen — mutta koetin uskotella itselleni, että olin erehtynyt — sillä mistä olisikaan se voinut aiheutua!
— Sanopa se! Mutta se johtui siitä, että sinä näytit niin onnelliselta. Nyt sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa sanoessani, että olin ilkeä ja halveksittava — ajatteles, että vihasin toista naista siitä syystä vain, että hän oli onnellinen — vaikkei hänen onnensa riistänyt minulta mitään! Siksi en tullut sinua tervehtimäänkään. Tiesinhän hyvin, että minun olisi ollut tultava — yksin Neljän tuulen vaatimattomat seurustelutavatkin olisivat sitä vaatineet… Mutta en voinut pakottautua siihen. Istuin usein akkunan ääressä sinua tarkaten — näin sinut miehesi kanssa illoin kävelemässä puutarhassa — ja usein sinä juoksit poppelikujannetta pitkin häntä vastaan. Oi, mitä tuskaa silloin tunsin… Ja kumminkin olisin toisaalta niin kernaasti tutustunut sinuun. Tunsin, että olisin voinut pitää sinusta, jos en olisi ollut niin kurja — ja olisin voinut saada jotakin, mitä en koskaan ollut omistanut — luotettavan, yhdenikäisen ystävättären. Ja muistatko vielä tuon illan, jolloin kohtasimme toisemme rannalla? Pelkäsit minun luulevan, että sinä olit hiukan päästä vialla. Pikemmin olisi sinulla ollut syytä ajatella sitä minusta.
— Eipä suinkaan — mutta en todellakaan voinut oikein käsittää sinua, Leslie. Toisena hetkenä osoitit halua tutustua minuun — toisena torjuit minut luotasi. Ehdotit itse, että me sinuttelisimme toisiamme, mutta erotessamme nimitit minua rouva Blytheksi.
— Olin niin onneton sinä iltana. Tuo päivä oli ollut minulle niin raskas. Dick oli ollut niin tavattoman itsepintaisella tuulella. Tavallisesti hän on jokseenkin kiltti ja myöntyväinen. Mutta väliin hän sattuu joutumaan pahalle tuulelle. Sydäntäni kirveli niin kovin — kiiruhdin siksi rantaan, heti kun olin saanut hänet vuoteeseen. Se oli ainoa turvapaikkani. Siellä istuin ajatellen kuinka isä parkani oli lopettanut elämänsä, ja minä mietiskelin, eikö minun itseni vielä jonakin päivänä kävisi samaten. Oi, mieleni oli tulvillaan synkkiä ajatuksia… Ja silloin sinä tulit tanssien rantaa pitkin iloisen ja onnellisen lapsen kaltaisena. Silloin — silloin tunsin sinua kohtaan pistävämpää vihaa kuin koskaan senjälkeen. Ja kumminkin käytin hyväkseni ystävällisyyttäsi. Tunteet vaihtelivat sydämessäni hetkestä hetkeen. Kotiin tultuani minä itkin ajatellessani häpeissäni, mitä sinä olitkaan miettinyt minusta. Mutta on aina ollut juuri samanlaista täällä käydessäni… Väliin olen ollut sopusointuisella mielellä, ja silloin on käyntini tuottanut minulle pelkkää iloa. Mutta toisin kerroin on tuo inhottava tunne saanut minut valtaansa ja turmellut kaikki. On ollut aikoja, jolloin sinun ja koko talosi näkeminen on tuottanut minulle polttavaa tuskaa. Sinulla oli niin paljon herttaisia, somia pikkukapineita, joita en voinut sietää. Tiedätkös — kuuluu hullunkuriselta — mutta aivan erikoisesti minä vihasin sinun posliinikoiriasi. Oli hetkiä, jolloin sormeni oikein syyhyivät halusta ottaa Gogia ja Magogia niskasta ja paiskata yhteen niiden mustat nykerönenät… Sinä hymyilet, Anna, mutta minulle se ei ollut hauskaa… Tänne minä tulin ja näin sinut ja Gilbertin kirjoinenne ja kukkinenne ja kotijumalinenne, kuulin pilanne ja sanasutkauksenne, tarkkasin kuinka rakkautenne ilmeni joka katseessanne ja sanassanne, itsenne siitä tietämättä — ja sitten palasin kotiin — helvettiini! Oi Anna, minä en luule, että luonnostani olen kateellinen tai halpamielinen. Nuorena tyttönä täytyi minun olla vailla monenmoista, jota näin tovereitteni omistavan — enkä minä silti tuntenut mielenkarvautta! Mutta on kuin viha ja kataluus viime aikoina olisivat saaneet sydämeni valtaansa! —
— Leslie rakkaani, älä puhu itsestäsi noin kovia sanoja! Sinä et ole kateellinen etkä halpamielinen. Se elämä, jota olet pakosta viettänyt, ei ole tietysti voinut olla vaikuttamatta tunne-elämääsi — sehän ei olisi ajateltavissakaan — mutta vähemmän hieno ja jalo luonne kuin sinun olisi joutunut tykkänään harhatielle. En ole tahtonut keskeyttää sinua, koska arvelin parhaaksi antaa sinun mielin määrin keventää sydäntäsi. Mutta jätä nyt jo kaikki itsesoimaukset!
— No, olkoon menneeksi! Mutta tahdoin, että näkisit minut oikeassa valossa. Kun sinä kerroit minulle ilosta, jota keväällä odotit — silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni. En koskaan voi unohtaa, että silloin käyttäydyin niin anteeksiantamattomalla tavalla. Itkin sitten kotona niin katkeran katumuksen vallassa. Ja monet hellät ajatukset ja anteeksipyynnöt ompelin tuohon pieneen mekkoon, jonka sinulle annoin. Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se mitä minä valmistin, kelpasi ainoastaan — kuolinvaatteeksi.
— Leslie rakkaani, tuohan on sairaalloista kuvittelua — koeta vapautua sellaisista ajatuksista! Tulin niin iloiseksi saadessani tuon mekon, ja minulle tuottaa tyydytystä ajatus, että pikku Joyceani verhoaa puku, jonka sinä olet ommellut mieli täynnä ystävyyttä minua kohtaan.
— Anna, tiedätkös, — minä luulen, että tulen aina pitämään sinusta tämän jälkeen. En luule, että nuo kateelliset ja vihamieliset tunteet enää koskaan saavat minua valtaansa… Tuntuu niin helpottavalta saada puhua avomielisesti kanssasi. Tuntuu aivan siltä kuin olisin avannut pimeän huoneen oven, katsoakseni jotakin inhottavaa hirviötä, jonka arvelin olevan siellä vaanimassa… Mutta valon virratessa sisään ilmenee, että hirviö olikin vain synkkä varjo, jonka valo on karkoittanut. Ja nyt ei se enää saa asettua meidän välillemme.
— Ei, ei koskaan, Leslie, nyt olemme löytäneet toisemme, ja olen siitä niin iloinen.
— Toivon, ettet käsitä minua väärin, jos sanon vieläkin erään seikan. Anna, sydänjuuriani vihloi, kun sinä menetit pikku tyttösi, ja jos olisin voinut pelastaa hänet hakkaamalla poikki toisen käteni, olisin sen tehnyt. Mutta surusi on saattanut meidät lähemmäksi toisiamme. Sinun sekoittamaton onnesi ei ole enää muurin tavoin meitä erottamassa. Oi, älä käsitä minua väärin, rakkaani, en iloitse siitä, ettei onnesi enää ole täydellinen — sen voin vilpittömästi vakuuttaa — mutta on sittenkin niin, että tuon muutoksen jälkeen ei ole mitään kuilua välillämme.
— Käsitän senkin, Leslie. Ja nyt jätämme sikseen entiset ja unohdamme kaikki ikävyydet. Nyt tulee kaikki muuttumaan. Näetkös, Leslie — minusta tuntuu aivan siltä, että elämällä on sinulle varattuna jotakin oikein kaunista ja ihanaa.
Leslie pudisti päätänsä.
— Ei, sanoi hän väsyneesti. — Ei ole mitään toivoa. Dick ei parane koskaan. Ja joskin hänen muistinsa ja muut sielunlahjansa palaisivat — oi Anna, silloin kävisi oloni vain pahemmaksi, paljon pahemmaksi kuin se nyt on. Mutta tätähän sinä et voi ymmärtää — sinä, joka avioliitossasi olet onnellinen… Anna, onko neiti Cornelia kertonut sinulle, mistä syystä minä otin Dickin?
— On kyllä.
— Se on hyvä, — tahdoinkin, että tietäisit sen. Mutta en olisi voinut pakottautua ottamaan tuota asiaa puheeksi, jos sinä et olisi tiennyt siitä mitään. Anna, minusta tuntuu, että elämäni on ollut niin raskasta aina siitä saakka, kun olin kahdentoistavuotias lapsi… Sitä ennen oli minulla niin onnellinen lapsuus. Me olimme kyllä hyvin köyhiä, — mutta emme välittäneet siitä paljoakaan. Isäni oli niin miellyttävä ihminen — niin lahjakas ja hellä ja herttainen. Me olimme kuin kaksi yhdenikäistä ystävää — kaiken muistinaikani. Ja äitini oli niin suloinen. Hän oli hyvin, hyvin kaunis. Minä olen hänen näköisensä, mutta hän oli paljon kauniimpi.
— Neiti Cornelia sanoo, että sinä olet vieläkin kauniimpi kuin hän.
— Neiti Cornelia erehtyy — taikka ehkä hän arvostelee puolueellisesti. Kenties minulla on parempi ryhti — äitini oli niin hento ja hoikka ja hän kävi kovasta työstä kumaraharteiseksi — mutta kasvot hänellä oli kuin enkelillä. Ne herättivät minussa pyhää kunnioitusta. Me jumaloimme häntä kaikki — isä, Kenneth ja minä.
Anna muisti, että neiti Cornelia oli antanut aivan toisenlaatuisen kuvauksen Leslien äidistä. Mutta eikö rakkauden suoma käsitys ollut oikeampi? — Eihän sentään käynyt kieltäminen, että Rose West oli menetellyt perin itsekkäästi houkutellessansa tyttärensä menemään avioliittoon miehen kanssa, josta tämä ei välittänyt.
— Kenneth oli veljeni, jatkoi Leslie. — Oi, en voi sanoin selittää, kuinka rakas hän minulle oli. Ja hän kuoli mitä kammotta vimmalla tavalla. Oletko kuullut, kuinka se tapahtui?
— Olen.
— Anna, näin hänen pienet kasvonsa, kun pyörä kulki hänen ylitsensä. Hän kaatui selälleen. Anna — Anna — näen sen edessäni vielä tänäkin hetkenä… Tulen näkemään sen aina. Anna, ainoa pyyntöni hänelle, joka asuu pilvien takana, on että tuo näky haihtuisi mielestäni… Oi Herra Jumala!
— Leslie rakkaani, älä puhu enää siitä! Minä tiedän kaikki — jätä nuo yksityiskohdat, jotka turhaan järkyttävät mieltäsi. Tuo näky tulee haihtumaan. Ajattele pientä veljeäsi sellaisena kuin hän oli leikkiessänne, kun istuit pitäen häntä sylissäsi…
Leslie pyrki tointumaan mielenliikutuksestansa ja jatkoi hetkisen kuluttua:
— Sitten alkoi isäni terveys heikontua ja hän kävi raskasmieliseksi — ei enää jaksanut punnita tekojansa… Ehkä olet kuullut siitäkin?
— Olen kyllä, rakkaani.
— Sitten oli minulla enää äitini jäljellä. Mutta minä olin kunnianhimoinen ja minulla oli päämäärä, jota kohden pyrin. Aioin hankkia itselleni hyvän valmistuksen ja ehtiä pitkälle… Opiskeluni ohella aioin antaa opetusta ja ansaita. Minulla oli jokseenkin suuret tuumat, sen saat uskoa… Mutta mitä hyödyttää puhua?… Jätän ne siksensä — sinähän tiedät, kuinka sitten kävi. En voinut kestää ajatusta, että pikku äiti raukkani, joka kaiken ikänsä oli ollut niin kovassa työssä, joutuisi pois kodistansa. Olisinhan kaiketi voinut ansaita elatuksen meille molemmille. Mutta siihenhän olisi kestänyt jonkunverran aikaa… Ja oli kysymys vanhasta kodistamme, näetkös… Sinne oli hän tullut morsiamena — ja hän oli pitänyt niin paljon isästäni — kaikki hänen muistonsa olivat siellä. En voi vielä tänäänkään katua mitä tein ajatellessani, että tein hänen viimeisen elämän vuotensa onnelliseksi. Mitä Dickiin tulee, niin en naimisiin mennessäni tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä — ainoastaan välinpitämättömyyttä. Minä tiesin, että hänellä oli hiukan taipumusta juoppouteen — mutta en ollut koskaan kuullut hänen suhteestansa tuohon kalastajakylän tyttöön. Jos olisin tiennyt siitä, en luule, että huolenpito äidistäni olisi voinut taivuttaa minua menemään avioliittoon hänen kanssaan… Sittemmin rupesin häntä inhoamaan — mutta sitä ei äitini koskaan saanut tietää. Hän kuoli — ja minä olin yksin maailmassa. Olin vain yhdeksäntoista vuoden vanha — ja olin yksin. Dick oli matkustanut tiehensä aluksella "Neljä sisarta". Toivoin, että hän vastedes oleskelisi paljon matkoilla. Merimiehen elämä oli aina houkutellut häntä. Mitään muuta en voinut toivoa tulevaisuudelta…No niin — kapteeni Jim toi hänet jälleen kotiin, kuten tiedät, ja sitten ei minulla ole juuri paljon lisättävää. Nyt tunnet, Anna, minut kaikkein pahimmalta puolen — olen paljastanut kaikki… Tahdotko yhä edelleen olla ystäväni?
Anna katsoi koivunrunkojen välitse taivaalle, missä puolikuun valkoinen sirppi purjehti kohden auringonlaskun merta. Hänen kasvonsa olivat hyvin lempeät.
— Minä olen sinun ystäväsi — ja sinä minun — ainiaan, sanoi hän. — Sellaista ystävää ei minulla ole ollut koskaan ennen. Minulla on ollut monta rakasta ystävää, joista olen pitänyt paljon, mutta sinussa, Leslie, olen löytänyt muutakin kuin noissa toisissa. Rikas luontosi voi tarjota minulle enemmän — ja minulla on myöskin enemmän annettavaa kuin ollessani ajattelematon tyttönen. Me olemme molemmat naisia — ja ainaiset ystävät.
He puristivat toistensa kättä ja hymyilivät toisillensa läpi kyynelten, jotka täyttivät sekä tummanharmaat silmät että merensiniset.