XXV.
KIRJA SAADAAN AIKAAN.
Seuraavana aamuna tuli Owen Ford pieneen valkoiseen taloon peräti innostuneena ja haltioissaan.
— Rouva Blythe, tämähän on ihmeellinen kirja — se on oikein liikuttanut mieltäni… Jos saisin pitää sen ja käyttää aineistoa romaanin aiheeksi, luulisin saavani kokoon teoksen, jonka ehdottomasti täytyisi herättää huomiota. Luuletteko, että kapteeni Jim suostuisi siihen?
— Vielä sitä kysytte! Olen vallan varma, että hän olisi siitä ihastuksissaan, huudahti Anna. — Voin tunnustaa, että minulla oli jotakin sentapaista mielessäni, kun eilen illalla otin teidät mukaani hänen luoksensa. Kapteeni Jim on aina toivonut, että hän löytäisi jonkun, joka voisi esittää hänen elämänvaiheensa.
— Tulisitteko tänä iltana minun kanssani majakalle, rouva Blythe? Puhun itse hänen kanssaan noista muistiinpanoista, mutta olisin kiitollinen, jos te sanoisitte hänelle, että olette kertonut minulle Margaretasta, jonka hän menetti, ja kysyisitte, saisinko liittää tuon aiheen romantillisena lisänä varsinaisiin seikkailukuvauksiin.
Kapteeni Jim oli ylen ihastunut, kun Owen Ford esitti hänelle tuimiansa. Vihdoinkin hänen ihanin unelmansa toteutuisi ja hänen elämänvaiheensa lähtisivät maailmalle — muodossa, jossa varmaankaan ei olisi mitään moitteen varaa. Häntä ilahdutti myöskin, että hänen Margaretansa tarina liitettäisiin niihin.
— Sillä tavoin hänen nimensä säästyy unhoon joutumasta, sanoi hän kaihomielisesti. — Te pystytätte hänelle kauniin muistomerkin.
— Työskentelemme yhdessä, ehdotti Owen. — Kertomuksen sielu ja
henki on teidän antamanne, minä muovaelen vain sen ulkonaisen verhon.
Oi, kuinka erinomaisen kirjan me yhdessä laadimmekaan, kapteeni Jim.
Ja ryhdymme heti työhön.
— Ja ajatelkaas, että elämänvaiheitteni kirjoittajaksi tulee opettajan tyttärenpoika! huudahti kapteeni Jim. — Poikaseni, isoisäsi oli minun rakkain ystäväni! Kukaan ei mielestäni vetänyt hänelle vertoja. Nyt vasta käsitän, miksi minun on täytynyt odottaa niin kauan. Kirjaa ei saanut kirjoittaa kukaan muu kuin oikea mies. Sinä kuulut tänne, olet meikäläisiä — sinussa elää tämän vanhan pohjoisen rannikon sielu — sinä olet ainoa, jolla on kykyä kirjoittaa tuo kirja.
Päätettiin, että pieni huone, joka sijaitsi majakan suuren arkihuoneen vieressä, tulisi Owenin työhuoneeksi. Hän tarvitsi kirjoittaessaan kapteeni Jimin lähettyvillään saadaksensa häneltä yksityiskohtaisia tietoja merimiesten elämästä ja käsitemaailmasta, johon hän ei juuri ollut perehtynyt.
Jo seuraavana aamuna ryhtyi Owen työhön ja hän syventyi siihen täydellä hartaudella. Ja mitä kapteeni Jimiin tuli, oli hän sinä kesänä seitsemännessä taivaassa. Pieni huone, missä Owen istui kirjoittamassa, tuntui hänestä pyhätöltä. Owen neuvotteli kapteeni Jimin kanssa useista seikoista, mutta käsikirjoitusta ei hän tahtonut näyttää hänelle.
— Ei, setä saa odottaa, kunnes se ilmestyy painosta, hän sanoi. —
Kun saa kaikki yhtaikaa, tuottaa se paljon suurempaa iloa.
Owen tutki noiden ihmeellisten "elämänvaiheitten" aarteistoa ja käytti sitä hyväksensä aivan mielensä mukaan.
Turman omaksi joutunut Margareta oli alati hänen ajatuksissaan, ja hän viipyi niin hellien tuossa aiheessa, että tyttönen pian kuvastui hänelle elävänä olentona. Sitä mukaa kuin kirja edistyi ja tuon runollisen juonen käsittely kehkeytyi aina taiteellisemmaksi, sai se hänet täydellisemmin lumoihinsa, ja hän työskenteli kuumeentapaisella innolla. Hän antoi Annan ja Leslien lukea käsikirjoituksen ja lausua siitä arvostelunsa. Ja teoksen loppuluku, missä kirjailijan kyky antaa omaperäisten, hellällä kädellä muovailtujen ihmisolentojen vertauskuvallisesti edustaa voimaa, kärsimystä, onnea, saavutti suurimman täydellisyytensä — näin lausuivat sittemmin ammattiarvostelijat — oli laadittu Leslien esittämän suunnitelman mukaan.
Annalle tuotti alati uutta iloa ajatus, että hänen tuumansa oli toteutunut noin erinomaisella tavalla.
— Heti ensi näkemältä huomasin, että Owen Ford olisi juuri omansa tuohon tehtävään, sanoi hän Gilbertille. — Hänen kasvoissaan näin sekä leikillisyyden että tunteen valtavuuden ilmeen, ja ne molemmat — yhdessä kirjallisten taipumusten kanssa — olivat tarpeen sellaisen kirjan luomiseen. Hänellä oli kaikki onnistumisen edellytykset.
Owen Ford teki tavallisesti työtä aamupäivällä. Iltapäivät hän vietti enimmäkseen kävelyretkillä tai huvimatkoilla nuoren avioparin kanssa. Usein seurasi Leslie mukana, sillä kapteeni Jim otti väliin Dickin huostaansa vapauttaaksensa Leslien hänestä hetkiseksi. He soutelivat lahdella tai jotakin noita kolmea lahteen laskevaa kaunista jokea pitkin, he paistoivat kivillä herkullisia sinisimpukoita ja poimivat lehdoista mansikoita. He pyydystivät kapteeni Jimin kanssa turskia ja ampuivat rantaniityillä kurmitsoita ja lahtien kaislikosta sorsia — tai ainakin tekivät sitä herrat. Illoin he käyskentelivät kärsämöitten koristamilla alanteilla kullanhohtoisen kuun valossa tai he istuivat pienen valkoisen talon vierashuoneessa, minne viileän merituulen käydessä usein tehtiin valkea ajopuista. Ja he juttelivat kaikista niistä tuhansista seikoista, joista onnelliset, vilkkaat ja lahjakkaat nuoret ihmiset keksivät jutella.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Leslie oli tehnyt tunnustuksensa Annalle, oli hän ollut kuin toinen ihminen. Hänen entisestä kylmäkiskoisuudestaan ja umpimielisyydestään ei näkynyt jälkeäkään, katkeruus, jota hän ennen ei ollut aina voinut tukahduttaa, oli häipynyt olemattomiin. Oli kuin nuo onnelliset tyttövuodet, jotka olivat menneet häneltä hukkaan, olisivat palanneet jälleen, hänen nyt jo kypsyttyään naiseksi. Hän oli kuin täyteen kukoistukseen puhjennut hehkuva, tuoksuva kukka. Kenenkään nauru ei kajahtanut iloisemmalta kuin hänen, hänellä oli äkillisimmät, lystikkäimmät päähänpistot heidän istuessaan yhdessä hämyhetkinä tuona hurmaavana kesänä. Kun hän ei voinut olla aviopuolisoitten ja Fordin mukana, tunsivat he kaikki, ettei tunnelma ollut sama kuin Leslien sitä hallitessa voimakkaalla olennollaan. Uuteen eloon Keräävä henki vuodatti hehkua hänen kauneuteensa, kuten lampun punavalo kirkastaa maidonvalkoisen alabasterimaljakon. Oli hetkiä, jolloin Annasta tuntui kuin olisi Leslietä ympäröivä hohde suorastaan häikäissyt häntä. Mitä Owen Fordiin tulee, oli hänen kirjansa Margaretalla tosin tuon kuohuihin vaipuneen tytön pehmoinen ruskea tukka ja keijukaiskasvot, mutta hänen olentonsa oli Leslie Mooren, sellaisena kuin se ilmeni noina rauhallisina onnenpäivänä Neljässä tuulessa.
Kaiken kaikkineen muodostui tuosta kesästä muuan noita unohtumattomia kesiä, joita harvoin suodaan ihmislapsille ja jotka jättävät jälkeensä runsaan aarteen unohtumattomia muistoja — kesä sellainen, jonka ihanteellinen sää, miellyttävät ystävät ja hauska työskentely saattavat lähentelemään täydellisyyttä siinä määrin kuin on mahdollista tässä epätäydellisyyden maailmassa.
— Nyt lähestyy loppu, sanoi Anna itseksensä hieman huokaisten muutamana syyskuun päivänä, kun kylmä tuuli tuli puhaltaen ja lahden veden räikeänsininen väritys ilmaisi hänelle, että syksy oli tulossa.
Samana iltana kertoi heille Owen Ford, että hän nyt oli saanut kirjansa valmiiksi ja että hänen lomansa oli lopussa.
— Minulla on kyllä vielä paljon viimeistelemistä — täytyy tarkastaa koko käsikirjoitus, parannella kieltä, jättää paikoin pois ja lisätä toisin paikoin, — mutta oleellisin osa työstä on nyt suoritettu. Tänä aamuna kirjoitin viimeiset lauseet. Kun nyt vain saan kustantajan, niin kirja varmaankin voi ilmestyä keväällä.
Owen ei vähääkään epäillyt, ettei hän saisi kustantajaa. Hän tiesi kirjoittaneensa oivan kirjan — kirjan, jota odotti suurenmoinen menestys — jonka menekki oli taattu. Hän tiesi, että se tuottaisi hänelle mainetta ja rikkautta, mutta kun hän oli kirjoittanut sen viimeisen rivin, vaipui hänen päänsä käden nojaan pitkäksi aikaa. Ja hänen ajatuksensa eivät kohdistuneet oivaan työhön, jonka hän oli suorittanut.