XXVI.
OWEN FORDIN TUNNUSTUS.
— Olen niin pahoillani siitä, että Gilbertin täytyi lähteä pois kotoa, sanoi Anna. — Se ei ollut autettavissa. Allan Lyonille, joka asuu The Glenissä, on sattunut jokin vakava tapaturma. Gilbert palaa varmaankin vasta myöhään. Mutta hän käski minua tervehtämään teitä ja sanomaan, että hän nousee varhain aamulla ja tulee lausumaan teille jäähyväiset. Tämä oli tosiaankin harmillista. Susan ja minä olimme tuumineet, että pitäisimme illalla oikeat vieraspidot.
Hän istui puutarhan lävitse virtaavan puron varrella, pienellä oksista sommitellulla sohvalla, jonka Gilbert oli valmistanut hänelle. Owen Ford seisoi hänen edessään nojaten kellastuvan koivun solakkaan runkoon. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kasvoillansa näkyi jälkiä yönvalvonnasta. Anna silmäili häntä miettien oliko kesä todellakin vahvistanut hänen voimiansa, siinä määrin kuin oli toivottu ja odotettu. Oliko hän rasittunut liiaksi kirjan takia? Anna tuli nyt ajatelleeksi, ettei Ford viime viikolla ollut näyttänyt oikein hyvin voimiselta.
— Minuun nähden ei haittaa, että tohtori on poissa, sanoi Owen vitkaan. — Tahdoin juuri tavata teitä yksin, rouva Blythe. Minun täytyy uskoa teille muuan seikka, muutoin pelkään tulevani hulluksi. Koko viikon olen pyrkinyt rohkaisemaan mieltäni — katsomaan kohtaloani kasvoihin… Mutta se ei käy. Tiedän voivani luottaa teihin — ja sitäpaitsi — te tulette minua ymmärtämään. Nainen, jolla on silmät sellaiset kuin teillä, osoittaa aina ymmärtämystä. Te olette niitä ihmisiä, jotka vaistomaisesti valitsee uskotuiksensa. Rouva Blythe, minä rakastan Leslietä. Rakastan! Tuo sana on aivan liian laimea…
Hänen äänensä petti — niin voimakas oli hänen vaivoin hillitsemänsä mielenliikutus. Hän käänsi päänsä toisaanne ja peitti kasvot käsivarteensa. Koko hänen olentonsa vavahteli. Anna istui hiljaa ja katsoi häneen, kalpeana ja kauhuissaan. Ei koskaan hän ollut kuvitellut sellaista… Ja kuitenkin — kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi, että voisi käydä niin? Nythän se tuntui niin luonnolliselta ja mahdottomalta välttää. Hän ihmetteli sokeuttaan…
Mutta — mutta — tuontapaista ei tapahtunut koskaan Neljässä tuulessa. Kaikkialla muualla voi kyllä tapahtua, että inhimilliset intohimot kapinoivat yleisiä tapoja ja lakeja vastaan — mutta ei täällä… Lesliellä oli ollut täysihoitolaisia monena kesänä, mutta seuraukset eivät olleet vielä koskaan olleet tällaiset. Mutta nuo toiset kesävieraat eivät liene olleet Owen Fordin kaltaiset, ja tuo vilkas, lämminverinen Leslie ei ollut sama ylväs ja luotaan torjuva olento, joka edellisinä vuosina oli kylmän itsetietoisena liikuskellut piilipuitten ympäröimässä talossa. Oi, jonkun heistä olisi pitänyt tulla ajatelleeksi tuota mahdollisuutta! Miksi ei se ollut pälkähtänyt päähän neiti Corneliallekaan? Neiti Corneliahan oli muutoin aina niin varuillaan ja valmis nostamaan melua, kun vain oli kysymys miehistä… Anna tunsi järjetöntä katkeruutta neiti Corneliaa kohtaan. Sitten hän ikäänkuin voihkaisi sydämessään. Olihan aivan yhdentekevää, kenen syy onnettomuus oli, — sehän oli joka tapauksessa tapahtunut… Ja entä Leslie? Kuinkahan oli Leslien laita? Hänen takiansa oli Anna niin kovin huolestunut.
— Tietääkö Leslie tästä, herra Ford? kysyi hän näennäisesti tyynenä.
— Ei — ellei hän nimittäin ole aavistanut sitä itsestänsä. Ettehän toki luule, että minä olisin ollut kyllin katala ja julkea ilmaistakseni hänelle salaisuuteni, rouva Blythe? En ole voinut olla rakastumatta häneen — siinä kaikki — ja nyt kärsin enemmän kuin voin kestää.
— Ja entä hän — vastaako hän tunteeseenne? kysyi Anna.
Samassa kuin tuo kysymys pujahti Annan huulilta,
tunsi hän, ettei hänen olisi pitänyt sitä tehdä. Owen Ford vastasi kiihkeästi torjuen:
— Ei — ei, tietysti ei. Mutta minä voisin voittaa hänen rakkautensa, jos hän vain olisi vapaa — tiedän, että voisin.
— Leslie pitää hänestä — ja hän tietää sen, ajatteli Anna. Ääneen hän sanoi osanottavaisesti, mutta jokseenkin ratkaisevalla äänensävyllä:
— Mutta hän ei ole vapaa, herra Ford. Ja ainoa, mitä voitte tehdä, on, että katoatte hiljaa hänen elämästänsä.
— Sen tiedän — sen tiedän, vastasi Owen tuskin kuultavalla äänellä. Hän istuutui tuolle kotitekoiselle istuimelle ja tuijotti toivotonna puron keltaisenruskeaan veteen. — Tiedän kyllä, ettei mitään ole tehtävissä — minun on vain sanottava jäykän kohteliaasti: "Hyvästi, rouva Moore! Kiitoksia kaikesta ystävällisyydestä, jota olette tänä kesänä osoittanut minulle!" — juuri kuten olisin sanonut tuolle toimeliaalle kelpo emännälle, jonka luulin kohtaavani tänne tullessani. Sitten minä maksan, mitä olen hänelle velkaa, kuten jokainen muukin kunnon vuokralainen tekisi, ja sitten matkustan tieheni. Niin perin yksinkertaista on tuo kaikki tyynni! Ei epäilyksiä — ei epäröimisiä — suoraa tietä vain eteenpäin. Ja sitä tietä tulen käymään, rouva Blythe, — siihen nähden voitte olla levollinen! Mutta helpompi minun olisi käydä hehkuvilla raudoilla.
Hänen äänensävynsä saattoi Annan sydämen kuristumaan kokoon tuskasta. Ja hänen oli niin vaikea sanoa mitään tähän hetkeen soveltuvaa. Nuhteista ei voinut olla puhettakaan — hänen neuvojansa ei Owen Ford ollut pyytänyt — osanotto kilpistyi voimatonna tuosta hillitystä epätoivosta. Lämpöinen säälin ja surun tunne täytti hänen povensa. Kuinka rajattomasti pahoillaan hän oli Leslien tähden! Eivätkö tuon tyttöparan kärsimykset olisi olleet tarpeeksi suuret ilmankin tätä!
— Minun ei olisi niin vaikea jättää häntä ja matkustaa täältä pois, jos hän edes olisi onnellinen, jatkoi Owen yhä edelleen voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. — Mutta hänhän on kuin elävänä kuollut — ajatelkaapa vain, mihin tilaan minä jätän hänet tänne! Se on juuri kaikkein pahinta. Antaisin henkeni, jos voisin sillä tehdä hänet onnelliseksi — enkä voi edes tehdä mitään häntä auttaakseni — en mitään. Hän on ainaiseksi kahlehdittu tuohon heikkomieliseen olentoon, häntä odottaa vain vuosi vuodelta sama sisällyksetön, eloton, tarkoitukseton elämä. Tulen hulluksi sitä ajatellessani. Ja minun puolestani täytyy elää elämäni näkemättä häntä koskaan, mutta tietäen hyvin, mitä hänen on kärsittävä. Se on kauheata… hirvittävää…
— Hänen kohtalonsa on hyvin kova, sanoi Anna murheellisesti. — Me, hänen ystävänsä, tiedämme kyllä, kuinka säälittävä hänen osansa on.
— Ja hänellä olisi niin runsaat lahjat elämää varten, jatkoi Owen kapinoivalla äänensävyllä. — Hänen kauneutensa on varmaankin vähäisin hänen saamistaan luonnon antimista — ja kumminkin hän on kaunein nainen, minkä ikinä olen nähnyt. Ja ajatelkaa hänen nauruansa! Koko kesän olen tehnyt parastani houkutellakseni esiin tuon naurun — vain saadakseni kuulla sen helmeilevän. Ja entä hänen silmänsä! Ne ovat yhtä syvälliset ja siniset kuin tuo edessämme lepäävä merenlahti. En koskaan ole nähnyt sellaisia hohtoisan sinisiä silmiä. Mutta oletteko koskaan nähnyt hänen tukkansa valloillaan?
— En. Oletteko te?
— Olen kerran. Olin lähtenyt niemelle mennäkseni kalastamaan kapteeni Jimin kanssa, mutta oli niin myrskyistä, ettemme lähteneetkään vesille. Varmaankin hän oli luullut saavansa olla rauhassa koko iltapäivän, ja käyttäen hyväksensä tilaisuutta hän pesi tukkansa. Lähestyessäni paluumatkalla taloa hän seisoi kuistilla sitä kuivattamassa. Se ympäröi hänen varttansa kultavirran kaltaisena. Nähdessään minut hän kiiruhti sisään, ja tuuli kävi käsiksi hänen tukkaansa ja verhosi hänet siihen, — hän oli kuin Danae kultapilvessä… Sinä hetkenä täytti mieleni ilmestyksen tavoin tieto, että rakastin häntä — olin häntä rakastanut aina siitä illasta, jolloin näin hänen kuvastuvan hämärään punaisen lampun valon hohteessa. Ja täällä hänen täytyy elää elämänsä, hoidella miespahaistansa ja jaaritella hänen kanssaan, ahertaa ja säästää heidän henkensä ylläpitämiseksi, minun hukatessa elämäni toivottomassa kaihossa ja saamatta edes tarjota hänelle sitä apua, mitä ystävän olisi lupa antaa… Kuljeskelin viime yönä rannalla edestakaisin aina päivänkoittoon saakka miettien ja punniten asioita, kunnes kaikki meni sekaisin aivoissani. Ja kaikesta huolimatta en voi sittenkään pahoitella tuloani tänne Neljään tuuleen. Kuinka tuskallista tämä onkin, tuntuu minusta, että olisi vieläkin kauheampaa, jos en olisi koskaan saanut tulla tuntemaan Leslietä. Hänen rakastamisensa ja hänen luotansa lähteminen tuottaa tuskaa ja ahdistusta, mutta ajatus, etten olisi häntä koskaan rakastanut, on kuin sulaa mahdottomuutta. Mitä teille nyt sanon, tuntuu teistä varmaankin aivan sekavalta, — tällaiset kiduttavat ristiriidantunteet vaikuttavat aina niin mielettömiltä, kun koettaa pukea ne sanoihin… Niitä ei pitäisi tuoda ilmoille — ne olisi vain kärsittävä ja kestettävä. Minun olisi pitänyt vaieta — mutta minulle on tuottanut kuin hivenen helpotusta — saada avata sydämeni… Ainakin on se suonut minulle voimaa lähteä aamulla varhain tieheni rehellisenä miehenä, ilman mitään tunteenpurkausta. Tehän kirjoitatte minulle joskus, rouva Blythe, eikö totta? Annatte minulle hiukan tietoja hänestä — senverran kuin niitä voi antaa.
— Oi, mielelläni, sanoi Anna. — Minusta on ikävä, että te matkustatte pois, me tulemme kaipaamaan teitä niin kovin — meillähän on ollut niin hauska yhdessä. Jos ei olisi käynyt näin, olisitte voinut palata jälleen ensi kesänä… Mutta kenties te sittenkin — myöhemmin — kun olette unohtanut…
— En unohda koskaan — enkä palaa milloinkaan Neljään tuuleen, sanoi Owen lyhyesti.
Puutarha vaipui hiljaisuuteen ja hämyyn. Kaukaa hietasärkiltä kuului meren hiljaista, yksitoikkoista pulpahtelua. Iltatuuli sohahteli poppelien latvoissa vanhan salaperäisen loitsulaulun kaltaisena — tarinoiden unhoon joutuneista, surumielisistä muistoista. Erillään seisova solakka nuori haapa kuvastui läntisen taivaan vienon vaaleanpunan ja opaalinvärin vivahduksiin, ja sen värisevät oksat ja lehdet olivat kuin pehmoiseen purppuraan verhottuja.
— Eikö tuo ole kaunista? sanoi Owen viitaten puuhun.
Hän teki nähtävästi kiitettävän yrityksen tyyntyä ja osoittaa mielenlujuutta ja levollisuutta.
— On kyllä, sanoi Anna lempeästi. — Se on niin kaunista, että se herättää tunteen, jota minä lapsena nimitin "miellyttäväksi sydämenpakotukseksi". Voitteko selittää, miksikä senkaltaisiin sielunliikutuksiin aina pitää liittyä tuskantunne? Suremmeko me sen katoavaisuutta, mitä ihailemme? Vai suremmeko sitä, että saamme nähdä ainoastaan vilahduksia haaveksimastamme ihanuudesta tai siitä, mitä parhaimpina hetkinämme olemme tunteneet?
— Siitä, mikä on saavuttamattomissa, mitä on mahdoton voittaa, sanoi Owen katse suunnattuna kauas avaruuteen. — Juuri sitähän minäkin pyydän — ei siis ihme, jos kurotan käteni turhaan sitä saavuttaakseni.
— Taidatte puhua kuumehoureissa. Varmaankin te olette istunut illoin liian kauan ulkona ja vilustunut. Menkää kotiin ja pyytäkää saada kupillinen seljakeitettä ja laittakaa itsenne oikein lämpimästi vuoteeseen, kuultiin neiti Cornelian äänen puhuvan.
Mainittu nainen oli tullut sisään honkien välillä olevasta pienestä veräjästä, juuri parahiksi kuulemaan Owenin viime sanat. Neiti Cornelia piti Owenista, mutta hänen perusohjeenaan oli, että jos hän kuuli jonkun miehen, vanhan tai nuoren, ilmaisevan tunteensa "mahtipontisin" sanoin, kuten hän sitä nimitti, piti hänen heti nuijia häntä.
Neiti Cornelia edusti ilmettynä kuvana sitä hullunkurisuutta, joka aina tirkistää esiin jostakin kulmasta elämän murhenäytelmässä. Anna, jonka hermot olivat joutuneet jokseenkin kovalle koetukselle, tyrskähti kouristuksentapaiseen nauruun, ja yksin Owenkin veti hiukan suutaan hymyyn. Oli varma asia, että minne neiti Cornelia ilmestyi, sieltä pakeni tunne ja intohimo tipotiehensä. Ja totta on, että Annastakaan tilanne ei enää tuntunut täysin niin synkeältä ja tuskalliselta ja toivottomalta kuin muutama minuutti sitten. Mutta unta ei hän silti saanut sinä yönä silmiinsä.