XXVII.
HIETASÄRKÄLLÄ.
Owen Ford matkusti seuraavana aamuna Neljästä tuulesta. Illalla meni Anna tervehtimään Leslietä, mutta ei tavannut ketään kotona. Ovi oli kiinni, ja valoa ei näkynyt ainoastakaan akkunasta. Talo tuntui tavallistakin kolkommalta ja autiommalta. Leslie ei tullut tervehtimään seuraavana päivänä — ja se tuntui Annasta huonolta merkiltä.
Kun Gilbert illalla kutsuttiin kalastajakylään, meni Anna mukaan niemelle saakka ja laskeutui siellä ajoneuvoista viipyäksensä hetkisen kapteeni Jimin tykönä. Mutta majakan mahtava valo, joka loi suunnattomia kellertäviä kolmioita syysillan sumuun, oli Alec Boydin huostassa, ja kapteeni Jim oli poissa.
— Mitä nyt aiot tehdä? kysyi Gilbert. — Tuletko minun mukaani?
— Minua ei haluta tulla kalastajakylään, mutta voin seurata mukanasi vähän matkaa, niin sinä lasket minut rantaan ja minä kuljeskelen hietasärkillä, kunnes palaat takaisin. Kallioranta on liian niljakka ja pimeä tänä iltana.
Astellen yksin hietarannikon harjujen ja loppumattomain leväsäikeiden keskellä antautui Anna illan tarumaisen tunnelman valtaan. Ilma oli verrattain lämpöinen — nythän oltiin jo syyskuussa — ja iltapäivällä oli seutu ollut verhoutunut jonkinmoiseen autereeseen. Mutta nyt oli usva hiukan hälvennyt, ja täysikuu oli muuttanut sataman ja lahden ja ympäröivän rannan omituisen haaveelliseksi, himmeään hopeaharsoon verhotuksi tarumaailmaksi, mistä ankkuroitujen laivojen taklaukset epäselvästi häämöttivät esiin aavemaisesti muuttuneissa muodoissa. Kapteeni Josiah Crawfordin musta kuunari, joka perunalastissa pyrki satamansuusta ulos ulapalle, muuttui Lentäväksi hollantilaiseksi matkalla etäiseen kartoittamattomaan maahan, joka kaukaa kajastaen vetäytyi aina loitommalle eikä ollut koskaan saavutettavissa. Yläilmoista kuuluva näkymättömäin lokkien kirkuna muuttui aaltoihin vajonneiden merimiesten valitushuudoiksi. Hietikon poikki sinkoilevat pienet vaahtokuplat olivat rantarotkoista ilmestyviä taikakaluja. Suuret kuperat hietasärkät muuttuivat vanhojen pohjoismaisten satujen jättiläisiksi. Lahden toiselta puolen kimmeltävät valot merkitsivät pettäviä majakoita kadotettujen sielujen asumalla loihditulla Taimikolla. Vaeltaessaan tietänsä edelleen kautta usman huvitteli Anna päästämällä mielikuvituksensa valloilleen. Oli viehättävää kuljeskella siellä yksinäisyydessä ja haaveilla ympäristö täyteen kammottavia ja salaperäisiä olentoja ja esineitä.
Mutta oliko hän yksin? Jonkun matkan päässä näki hän tumman ja muodottoman olion liikahtelevan — sen ääriviivat kävivät selvemmiksi ja se tuli äkkiä häntä vastaan poikki hietikon, jonka pinnan hyrskyt olivat muodostelleet aaltomaiseksi.
— Leslie? huudahti Anna aivan ihmeissään. — Mitä ihmettä sinä teet täällä — tällaisena iltana?
— Niin, mitäs sinä täällä teet? kysyi Leslie vastaan koettaen naureskella.
Yritys epäonnistui. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, mutta nuo pienet vallattomat kiharat, jotka tunkivat esiin helakanpunaisen päähineen alta, ympäröivät hänen otsaansa ja ohimoitaan kimmeltävien kultarengasten kaltaisina.
— Minä käyskentelen täällä odottaen Gilbertiä — hänet kutsuttiin kalastajakylään. Aioin viipyä sen aikaa majakalla, mutta kapteeni Jim ei ollut kotona.
— Minä tulin tänne siksi, että tahdoin kulkea — kulkea — kulkea, sanoi Leslie haluttomasti. — En halunnut jäädä kalliorannalle. Meri kohisi, ja minusta tuntui kuin tukehtuisin sinne kallioitten väliin… Minun täytyi tulla tänne — pelkään, että minun muutoin olisi käynyt hullusti… Soudin satamansuun poikki kapteeni Jimin ruuhella. Olen ollut täällä tunnin ajan. Tule — lähdetään kävelemään. Minä en voi seistä hiljaa. Oi, Anna!
— Leslie, rakkaani, kuinka onkaan laitasi? kysyi Anna, vaikka tuo kysymys oikeastaan oli täysin tarpeeton.
— En voi sanoa sinulle mitään — älä tiedustele… En välittäisi siitä, vaikka sen tietäisitkin — päinvastoin se olisi minulle mieleen — mutta en voi sanoa sitä sinulle — enkä kenellekään muulle… Varmaankin on pääni ollut sekaisin — ja nyt tuntuu niin oudolta, kun pitää jälleen koettaa tyyntyä ja saada aivonsa selviksi.
Hän nauroi vihlovan katkeraa naurua. Anna laski kätensä hänen ympärilleen.
— Leslie — onko käynyt niin, että sinä olet ruvennut pitämään Owen
Fordista?
Leslie irroittihe äkkiä hänestä.
— Kuinka voit tietää sen? huudahti hän kiihkeästi. — Anna, mistä olet saanut tietää sen? Onko se kasvoissani kirjoitettuna jokaisen luettavaksi? Onko se todellakin niin ilmeistä?
— Ei, ei, älä pelästy! Minä — en voi sanoa sinulle, millä tavoin olen saanut tietää sen… Tulin vain ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, rakkaani… Leslie, älä katso minuun tuolla tavoin!
— Halveksitko sinä minua? kysyi Leslie hiljaisella, liikutetulla äänellä. — Pidätkö minua katalana, velvollisuudestaan välittämättömänä ihmisenä? Vai pidätkö minua ainoastaan mielipuolena, joka olisi teljettävä lukkojen taa?
— En kumpanakaan. Leslie, rakas ystäväiseni, puhukaamme hiukan järkeä keskenämme, kuten voisimme tehdä jokaisessa muussa elämän vakavassa tilanteessa. Sinä olet huolinesi sulkeutunut hiukan liiaksi omaan itseesi, ja siten on elämänkatsomuksesi saanut hiukan sairaalloisen sävyn. Sinä tiedät, että sinulla on taipumusta tuonlaiseen umpimielisyyteen, ja olet kerta kaikkiaan luvannut minulle taistella sitä vastaan.
— Mutta tiedätkös — on niin — niin nöyryyttävää rakastaa häntä — hänen pyytämättään rakkauttani — ja kun en minä itse ole vapaa enkä oikeutettu rakastamaan ketään! sanoi Leslie haikeasti. — Se juuri saattaa minut tuntemaan häpeätä…
— Siihen ei sinulla ole mitään aihetta! Mutta olen suruissani siitä, että sinä olet kiintynyt Oweniin, sillä nykyisellään tulevat asiat saattamaan sinut yhä onnettomammaksi.
— Tuo tunne ei ole ollut sellainen, jonka huomaisi vähitellen kasvavan ja jota voisi varoa — jos nimittäin on omaatuntoa, jatkoi Leslie alkaen kulkea levottomasti rantaa pitkin. — En käsittänyt ollenkaan, kuinka laitani oli… Mutta sitten tuli päivä — viikkokausi sitten — jolloin hän sanoi minulle, että kirja oli valmis ja että hänen täytyisi pian lähteä pois. Silloin — silloin oli kuin silmäni olisivat auenneet ja minä oivalsin tilani. Minusta tuntui kuin olisin saanut voimakkaan iskun. En sanonut mitään — puhekykyni petti — en saanut sanaakaan esiin enkä tiedä miltä näytin… Oi, minä menehtyisin häpeään, jos minun täytyisi ajatella, että hän ymmärsi kaikki… tai edes aavistikaan, miten asiat olivat…
Anna kulki vaieten, mieli surullisena. Hänenhän täytyi pitää Owenille antamansa vaitiolon lupaus. Leslie puhui edelleen, kiihkeästi ja nopeaan, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut helpotusta saada avata sydämensä.
— Olen ollut niin onnellinen koko tämän kesän, Anna — onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Luulin sen johtuvan siitä, että kaikki oli selvillä sinun ja minun välilläni ja että sinun ystävyytesi teki elämäni niin rikkaaksi ja ihanaksi. Olinhan tosin siinä osittain oikeassa, — mutta kokonaan ei syy ollut siinä — ah ei, ei likimainkaan… Nyt tiedän, miksi kaikki on kuin muuttunutta… Ja nyt on kaikki ohi — nyt hän on poissa… Kuinka voin elää, Anna? Kun tänä aamuna palasin kotiin, saatettuani hänet asemalle, tuntui minusta elämäni kolkko tyhjyys melkein surmaniskulta.
— Kun on kulunut vähän aikaa, ei se enää tunnu niin raskaalta, sanoi Anna, joka aina tunsi niin lämmintä osanottoa ystäviänsä kohtaan, että hänen oli vaikea puhua luontevasti ja sujuvasti lohdun sanoja.
Muutoin oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, kuinka parhaimmitenkin tarkoitetut lausunnot olivat loukanneet häntä silloin, kun hän itse oli surun murtama, ja hän pelkäsi rikkovansa ystäväänsä kohtaan samalla tavoin.
— Luulen päinvastoin, että tulen tuntemaan sen aina raskaammin, sanoi Leslie toivottomalla äänensävyllä. — Minullahan ei ole mitään tulevaisuudentoivoa. Päivä koittaa toisensa jälkeen — mutta hän ei palaa — ei palaa koskaan! Oi, kun ajattelen, etten saa nähdä häntä enää koskaan, on kuin suuri ja julma käsi tarttuisi sydänjuuriini ja tempoisi niitä ja punoisi ne sekaisin… Kerran, kauan sitten, haaveksin rakkaudesta ja kuvailin silloin mielessäni, että se olisi autuaallisen ihana tunne — ja nyt se on tällaista… Matkustaessaan pois eilisaamuna hän oli niin kylmä ja välinpitämätön. Hän sanoi: "Hyvästi, rouva Moore", niin kalsealla äänellä kuin emme olisi olleet edes ystäviäkään — kuin en merkitsisi hänelle kerrassaan mitään. Tiedänhän kyllä, etten merkitsekään — enkä edes tahtoisikaan, että hän pitäisi minusta — siitä tämä kaikki vain kävisi yhä sietämättömämmäksi — mutta olisi hän sentään voinut olla hiukan ystävällisempi!
— Oi, jospa Gilbert tulisi! ajatteli Anna.
Hän tunsi mitä lämpimintä sääliä Leslietä kohtaan, mutta hänenhän täytyi välttää kaikkea, mikä voisi ilmaista Owenin hänelle uskoman salaisuuden. Hän tiesi, miksi nuo jäähyväiset olivat muodostuneet niin kylmiksi — miksi ne eivät edes tulkinneet emännän ja täysihoitolaisen välillä vallinnutta hyvää toveruutta — mutta sitähän hän ei voinut sanoa Leslielle.
— Minä en voi sille mitään, Anna — en tosiaankaan voi sille mitään, sanoi Leslie parka.
— Tiedän sen kyllä.
— Olenko sinun mielestäsi tehnyt itseni syypääksi suureen kataluuteen?
— En voisi soimata sinua ainoallakaan sanalla.
— Ja kuule — ethän kerro tästä Gilbertille?
— Mutta Leslie! Voitko todellakin luulla, että tekisin sen?
— Ah, en tiedä. Te kaksi, Gilbert ja sinä, voitte tuntea niin erikoista luottamusta toisiinne… Minusta tuntuisi aivan luonnolliselta, että sinä kertoisit hänelle kaikki.
— Kerron hänelle kyllä kaikki, mikä koskee minua itseäni. Mutta hyvien ystävieni salaisuuksia en minä kerro.
— Minusta olisi aivan sietämätöntä tietää, että hän olisi selvillä tästä. Mutta olen iloinen siitä, että sinä tiedät sen. Tuntisin itseni aivan rikolliseksi, jos salaisin jotakin sinulta. Toivottavasti täti Cornelia ei pääse tähän käsiksi… Väliin minusta tuntuu kuin hänen hirveät, kiltit, ruskeat silmänsä näkisivät aina sieluni syvyyteen saakka… Oi, minä toivoisin, ettei sumu koskaan hälvenisi, jotta saisin piiloutua siihen ainaiseksi, turvaan jokaiselta elävältä olennolta… En käsitä, kuinka voin enää elää! Tämä kesä on lahjoittanut minulle niin paljon. Tuo kammottava yksinäisyydentunne ei ole paneutunut hetkeksikään mieleeni. Ennen Owenin tuloa oli minulla väliin hyvin vaikeita hetkiä — kun olin käynyt tervehtimässä Gilbertiä ja sinua ja minun sitten oli palattava kotiin. Te kaksi käytte aina tietänne yhdessä, mutta minä — minä saan käydä yksin…
Owenin tultuahan me aina palasimme yhdessä kotiin illoin — ja me nauroimme ja juttelimme aivan kuten sinä ja Gilbert — eikä minulla enää ollut tuollaisia yksinäisiä hetkiä, jolloin mieltäni kalvoi kateus muita kohtaan… Ja entä nyt! Olen ollut houkkio ja haaveksinut houkkion tavoin… Mutta nyt olen hereillä. Ja nyt olen myöskin sanonut kaikki sanottavani — enkä koskaan enää aio vaivata sinua tällä asialla.
— Tässä tulee Gilbert, ja nyt sinä lähdet täältä meidän mukanamme, sanoi Anna, jonka oli mahdoton jättää Leslie parka harhailemaan yksin hietarannalla tuollaisena iltana ja sellaisessa mielentilassa. — Meillä on veneessämme hyvin tilaa kolmelle, ja sinun veneesi me otamme matkaamme.
— Niin, minä saanen jälleen ruveta viidenneksi pyöräksi, sanoi Leslie parka nauraen katkerasti. — Suo anteeksi, Anna, tuo oli ilkeätä puhetta… Tietenkin minun pitäisi olla kiitollinen — ja niin olenkin — siitä, että minulla on kaksi hyvää ystävää, jotka ottavat minut kolmanneksi liittoonsa. Älä välitä siitä, että suuni puhuu tylyjä sanoja! Mutta minusta on kuin koko olentoni olisi hellänä, ja kaikki tuottaa minulle kipua…
— Leslie oli kovin vähäpuheinen tänä iltana — eikö sinustakin? sanoi Gilbert, kun Anna ja hän olivat tulleet kotiin. — Mitä ihmettä hän teki yksin rannalla tässä usmassa?
— Hän oli väsyksissä — ja hänenhän on tapana mennä rantaan illalla, kun Dick on päivän kuluessa ollut erikoisen rasittava.
— Onpa tosiaankin suunnaton vahinko, ettei hän jo aikoja sitten tavannut tuollaista siivoa miestä kuin Ford, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin, sanoi Gilbert miettiväisesti. — Nuo kaksi olisivat varmaankin soveltuneet erinomaisen hyvin yhteen, vai mitä arvelet?
— Hyvä Jumala, Gilbert, rupeatko sinäkin nyt naimiskauppoja välittämään! On kauheata, kun miehet sekaantuvat sellaiseen, huudahti Anna hieman kiivaasti, peläten, että Gilbert iskisi suoraan totuuteen, jos jatkaisi samaa uraa.
— Rakas Anna-tyttöseni, en suinkaan aio toimittaa ihmisiä yhteen — minä en koskaan sekaannu ihmisten rakkaus- ja avioliittoasioihin, sanoi Gilbert, hieman ihmeissään Annan puheensävystä. — Ajattelen vain, millaista olisi voinut olla.
— Jätä sinä tuollaiset ajatukset! Sellaisen tuumiskeleminen on hukkaanmennyttä aikaa, sanoi Anna. Sitten hän lisäsi äkkiä:
— Oi Gilbert, jospa kaikki ihmiset voisivat olla niin onnellisia kuin me!